Miten meillä menee?

Ajattelin tähän väliin tehdä ihan tavallisen kuulumispostauksen, jossa kerron hieman miten poikien kehitys on edennyt ja ylipäänsä miten meillä menee tällä hetkellä.

Yleisesti koko perheellä menee ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. J on töissä ja itse mökkihöperöidyn kotona lasten kanssa, varsinkin kun oltiin koko perhe jonkinasteisessa flunssakierteessä vielä vähän aikaa sitten. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin olisi yksinhuoltaja kun J tekee niin paljon töitä, mutta jonkunhan se raha on tienattava meidänkin perheessä ja luojan kiitos miehekkeellä on vapaapäiviä edes silloin tällöin (keskimäärin noin kymmenen kappaletta kuukaudessa) ja työpäivinä J kerkeää huonoimmillaankin viettämään noin tunnin tai kaksi koko perheen kanssa. Pakko siis sanoa, että nostan hattua yksinhuoltajille, itse varmaan tulisin hulluksi jos ei olisi miestä auttamassa lasten kanssa ja kunnioitankin niitä, jotka jaksavat päivästä toiseen yksin lapsen tai lasten kanssa ilman apua.
Muuten siis elämä rullaa samaa tahtia kuin aiemminkin, paitsi että kolmesta eri asunnosta ollaan nyt laitettu hakemukset josko joku niistä tärppäisi ja päästäisiin muuttamaan halvempaan asuntoon. Toivotaan, että tärppää sillä ensi vuoden vuokrakorotus ilmoituskin tuli jo ja niinhän se vuokra nousee sen verran, että aika tiukilla saisi elää ensi vuoden jotta olisi varaa vuokra maksaa.

Eemilin kuulumisia sen verran, että poika oppii uusia asioita äärimmäisen nopeasti ja ilman, että niitä tarvitsee edes varsinaisesti opettaa. Oman nimensäkin Eemil oppi kirjoittamaan yksi päivä, eikä siihen vaadittu kuin muutama esimerkkikirjoituskerta. Muutenkin poika on ollut lähiaikoina äärimmäisen kiinnostunut numeroista, sekä kirjaimista ja niitä ollaankin harjoiteltu aina silloin tällöin kun Eemil itse on osoittanut kiinnostusta niihin.
Uhmaikä taasen pahenee koko ajan ja tuntuu, että kohta olen varmaan ihan pulassa tuon lapsen kanssa kun teini-ikä koittaa joskus. Jos käytös nimittäin pahenee tätä vauhtia, niin on suloinen, sekä kiltisti käyttäytyvä esikoiseni kohta vain muisto. Eemil nimittäin heittelee tavaroita, hakkaa ikkunoita, huutaa, haukkuu, läpsii, tönii ja tekee kaikkensa jotta menettäisin hermoni ja antaisin lopulta periksi. Jo aikaisemmassa postauksessa uhmaiästä kerroin näitä samoja asioita, mutta nyt käytös tuntuu vain pahenevan päivä päivältä ja varsinkin silloin kun J on töissä, on käytös aivan mahdotonta. Isiä sen sijaan totellaan lähes poikkeuksetta ja vaikka J:llekin uhmataan, niin ei uhmaaminen ole läheskään niin pahaa kuin minua kohtaan. Voiko tuo uhmaaminen sitten johtua esimerkiksi siitä, että Eemil olisi kyllästynyt äidin kuunteluun ja siihen että viettää äitinsä kaikki päivät, vai sitten siitä että olen antanut liian helposti periksi, en voi tietää. Nyt olen kumminkin vähitellen alkanut ryhdistäytymään ja alkamaan olemaan johdonmukaisempi kielloissa, sekä jäähyissä vaikka se tuntuukin hankalalta. Välillä onkin hyviä päiviä kun Eemil tottelee ja omat hermoni eivät ole niin koetuksella, mutta varsinkin kun olin kipeä, oli hermot tosi koetuksella kun Eemil vaistosi, että nyt ei jaksa.
Nyt on kumminkin enää pari kuukautta Eemilin 5-vuotis neuvolaan, eli siihen saakka katsellaan käytöstä ja jos ei meno rauhoitu, niin kysellään neuvolassa lisäohjeita.

Veetin kuulumisiakin hieman. Eli Veeti on pikkuhiljaa alkanut olemaan iloisempi, sekä pirteämpi lapsi ja ilmeisesti ensimäinen uhmakausi alkaa vähitellen rauhoittumaan. Uhmakohtauksia on edelleen ja silloin tällöin on hetkiä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, mutta pääpainoisesti Veetistä on kuoriutumassa oikein herkkä, mutta iloinen lapsi joka rakastaa huomiota, pussailua ja halailua. Poika onkin siis vähän väliä pyytämässä halipusuja tai kömpimässä kainaloon ja pakko myöntää että vastapainona Eemilin uhmaamiselle on kiva välillä kölliä Veetin kanssa sohvalla katsomassa telkkaria kun Eemil vaikkapa leikkii hetken rauhallisesti Niilon kanssa.
Veetillä on myös selkeästi kasvanut oman rauhan ja tilan merkitys, sillä poika saattaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa esimerkiksi lukemaan ja silloin ei kenenkään kannata mennä häiritsemään. Tämä poika haluaa nimittäin keskittyä juurikin esimerkiksi lukemiseen ihan rauhassa ja jos joku kehtaa häiritä niin tuloksena on eläimellinen huuto sekä itku. Onneksi Veeti on alkanut myös oppimaan, että nukkumahuoneessa saa levätä rauhassa jos siltä tuntuu.

Veeti on myös selkeästi erittäin kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja kiinnostavien asioiden kohdalla samat asiat kysytään sataan kertaan ja sekään ei riitä. Esimerkiksi isoista autoista kertovaa kovasta pahvista tehtyä kirjaa on luettu vaikka kuinka monta kertaa ja eläinkirjatkin ovat tällä hetkellä kovassa huudossa, heti My Little Ponyjen jälkeen. My Little Ponyt ovat siis tällä hetkellä suuri ihastuksen aihe Veetille ja vaikka se välillä hieman häiritsee itseäni (siinä vaiheessa alkoi viimeistään häiritsemään kun opin muistamaan My Little Pony elokuvan ulkoa) niin senkus tykkää. Kiva vain että pojalla on joku kiinnostuksen kohde. Tykkäähän Eemilkin edelleen Hello Kittystä, vaikka ei enää niin fanaattisesti kuin vähän aikaa sitten.
Kuivaksi opettelu ei ole edennyt oikeastaan yhtään. Poikaa pidetään ilman vaippaa 99% päivästä ja yleensä vaippa laitetaan vain ulos mennessä ja nukkumaan mentäessä, mutta siitä huolimatta Veeti ei tunnu oppivan asiaa. Eikä Veetiä oikeastaan vaikuta edes kiinnostavan, varsinkaan jos poika keskittyy johonkin asiaan oikein kovasti niin vessassa käymistä ei muista ja muistutuksia ei kuunnella. Elätellään kumminkin toivoa, josko jossain vaiheessa alkaisi tapahtua edistystäkin, varsinkin kun nyt Veeti on pari päivää ollut kuivana kun olen lähes kirjaimellisesti kantanut pojan vessaan vähän väliä (koputtaa puuta). Mutta eipä meillä varsinaisesti mikään kiirekään ole, Veeti oppii kun on sen aika ja kun poika on siihen valmis.

Niilo taasen kasvaa kovaa vauhtia ja oppii kaikkea uutta ihan koko ajan. Tämän hetken huippujuttu on kumminkin siivoaminen. Imuri varastetaan joka käänteessä imuroivalta henkilöltä (eli yleensä minulta) ja tiskirättiä ollaan hakemassa koko ajan tiskipöydältä pöytien, sekä seinien pyyhkimistä varten. On Niilo osoittanut mielenkiintoa jopa tiskaamista, sekä pyykin pesua kohtaan, mutta niihin askareisiin en uskalla pojan antaa osallistua ihan vielä. Vaikka tuo siivoushulluus tuntuukin välillä hieman ärsyttävältä kun aina Niilon avuntarjoukset eivät auta millään tapaa, mutta toisaalta yritän nauttia vielä kun lapsi nauttii siivoamisesta.
Varsinaista uhmaikää ei ole vielä havaittavissa, mutta marttyyri-itkuja kylläkin. Niilo saa nimittäin hyvin usein kamalan hepulin jos kaikki ei mene pikkumiehen tahdon mukaan, mutta onneksi pettymys lievenee yleensä hyvin pian ja Niilo katoaa muihin touhuihin. Muuten Niilon kehityksessä tai oppimisessa ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään uutta, vaan kaikki menee pikkumiehen kehityksessä samaa tahtia kuin ennenkin.
Puhetta ei vielä tule, jos ei lasketa niitä kertoja kun olen ollut melko varma, että olen kuullut "äiti" tai "ei". En kumminkaan menisi vannomaan että kyseessä olisi oikeita sanoja, vaikka tässä iässä ne voivat jo hyvin olla niitäkin, eikä vain äidin epätoivoisia kuuloharhoja.

Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, saa toki kysyä jos jäi jotain kysyttävää.

Kun kotiäitiys ei olekaan aina kivaa.

Hieman olen arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista, koska suoraan sanottuna pelkään kukkahattutätien reaktioita aiheeseen... Koska kumminkin varmaan kaikki äidit tietävät, ettei se kotiäitiys ole aina ruusuilla tanssimista, niin kaipa niitä hermoja riistäviäkin puolia voi hieman valottaa.

Kun odotin Eemiliä, tiesin kyllä, että uhmaikä tulee joskus vastaan ja että jokaisella lapsella on joskus uhmaikä, joka voi vieläpä kestää kohtuullisen pitkäänkin. Enkä osannut aavistaa vielä Eemilin vauva-aikanakaan mitä olisi edessä, vaikka välillä vauvavuoden heräilyt ottivatkin koville, varsinkin kun Eemilin yöheräilyt saatiin loppumaan vasta kun poika oli 1v10kk vanha ja silloinkin ensikodin unikoulun avulla kun odotin lähes viimeisilläni Veetiä.
Uhmaiän alkupuolella, joskus silloin kun Eemil oli noin 3-vuotias, ajattelin että tällaistako se uhmaikä on, kiukuttelua ja huutoa? Sehän oli vielä ihan siedettävää ja vaikka välillä jaksaminen oli koetuksella, ei se uhmaikä tuntunut alkuunsakkaan niin pahalta kuin olisin voinut ehkä kuvitella.

Nyt on kumminkin toinen ääni kellossa, se uhmaikä ei olekaan enää mikään ihan siedättävä asia ja lapsen kehitysvaihe jonka voi noin vain kestää. Ei, vaan nykyisin on oikeasti hermot koetuksella ja välillä tekisi mieli juosta ulko-ovesta ulos huutamaan. Välillä on myös olo, että tekisi mieli lukita Eemil parvekkeelle ja itse kirmata sisälle, laittaa musiikit täysille ja vain odottaa että pojan raivo laantuu. Valitettavasti en kumminkaan voi tehdä kumpaakaan noista, vaan Eemilin raivoaminen on vain kestettävä ja on yritettävä kaikkensa, jotta sen uhmakohtauksen saa loppumaan.

On vain helpommin sanottu kuin tehty tuo kestäminen ja rauhoittelu. Uhmakohtauksen aiheutumiseen ei nimittäin tarvita nykyisin mitään kovinkaan ihmeellistä, vaan raivoamiseen riittää sellaisetkin pikkuasiat kuin esimerkiksi väärin voideltu leipä, juusto ja leikkele väärinpäin leivän päällä, väärä pehmolelu sängyllä, telkkarin kiinni laittaminen kun sitä on katsottu jo tarpeeksi, se että jompikumpi pikkuveljistä ottaa lelun jolla Eemil ei alunperin edes leikkinyt, maidon kaataminen väärän väriseen mukiin ja melkeinpä ihan kaikki mitä nyt ylipäänsä satutaan tekemään päivittäisissä rutiineissa. Pahimman uhmakohtauksen saa kumminkin aikaan se, että Eemiliä käsketään siivoamaan oma huoneensa.

Teinkin virheen silloin joskus kun siivosin itse Eemilin huoneen, jos poika ei sitä siivonnut kun minulla vain yksinkertaisesti meni hermot huoneen sotkuisuuteen. Näin Eemil oppi, että kun on tarpeeksi kauan siivoamatta omaa huonettaan, kyllä se äiti tulee sen siivoamaan. Olisi vain pitänyt uskoa sitä, kun J sanoi, että poika siivoaa itse huoneensa tai muuten huono on siivoamatta.
Nykyisin jo pelkkä vihjaus huoneen siivoamisesta saa Eemilistä esille raivoavan pikkuhirviön. Olen jo useamman kerran saanut kokea, kuinka noin pienessä lapsessa on voimaa kuin pienessä kylässä ja voin sanoa, että jo tuo vajaa 5-vuotias saa aikaan mustelmia, naarmuja ja ei ole itkukaan ollut kamalan kaukana muutamina kertoina kun voimat tuntuu välillä olevan suoraan sanottuna täysin loppuun kulutettu.
Nytkin omassa kropassani on mustelmia ja olkapääni on naarmuilla ja minkä takia? Sen vuoksi, etten suostu antamaan periksi huoneen siivouksen suhteen. Silmäänikin särkee kun Eemil onnistui täräyttämään silmäkulmaa nyrkillään ja kaiken tämän lopputulos oli jälleen kerran se, ettei poika kumminkaan siivonnut sitä huonettaan. Ei, koska kello oli tappelun jälkeen jo niin paljon, että oli aika siirtyä iltapalalle, iltatoimille ja nukkumaan. Eli jälleen kerran lapsi voitti tahtojen taistelumme ja näin ollen ensikerralla tahtojen taistelu tulee taas olemaan vaikeampi.

Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö Eemil saisi rangaistusta tuollaisesta käytöksestä, vaan poika kannetaan aina nurkkaan istumaan / seisomaan, ihan miten tahtoo nurkka-aikansa viettää ja poika laitetaan myös pyytämään anteeksi jos siitä on kyse. Kumminkaan tuo nurkkarangaistus ei näytä toimivan, vaan Eemil viettää nurkassa juuri sen ajan mitä poikaa pidetään siellä ja heti kun käännän selkäni, lapsi kirmaa pois nurkasta ja jälleen sama juttu alusta. Lopulta tämä nurkkaan vieminen menee lähes tulkoon aina siihen, että istun Eemilin kanssa nurkassa, pitämässä raivostunutta, hakkaavaa, purevaa, potkivaa ja raapivaa lasta väkisin sylissäni jotta saisin pojan rauhoittumaan ja istumaan rangaistuksensa loppuun. Ja istuuhan Eemil lopulta sen neljä minuuttia siellä nurkassa, mutta se työ minkä saa nähdä sen eteen, että poika kärsii rangaistuksensa loppuun saakka, se on se joka tuntuu välillä ylitsepääsemättömän uuvuttavalta. Eikä asiaa tosiaankaan helpota se, että Eemil on muutenkin voimakastahtoinen lapsi, joka tahtoo saada tahtonsa läpi tai joka laittaa kaikki muut kärsimään käytöksestään jos ei saa sitä tahtoansa läpi.

Suoraan sanottuna, kyllä, välillä olen äärimmäisen väsynyt tähän kaikkeen tappeluun uhmaikäiseni kanssa ja päälle laskee vielä satunnaiset huonosti nukutut yöt, uhmaikäänsä aloittelevan Veetin ja Niilon, joka kaipaa muuten vaan paljon huomiota, ei se itku ole oikeasti aina kaukana. Välillä olen jopa ajatellut, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin noiden lastenkasvatuksen kanssa kun uhmaikä onkin tuollaista?
Onnekseni minulla on kumminkin kavereita, joilla on myös uhmaikäisiä lapsia ja joiden lapset ovat kuulemma aivan samanlaisia uhmaiässä kuin meidän Eemil. Onnekseni myös netin mammapalstoilla suurin osa sanoo, että tuo on normaalia uhmaikää joka menee ohi. Onnekseni neuvolassakin hoetaan että tuo kuuluu normaaliin uhmaikään ja onnekseni uhmaikäisten lasten äidit jaksavat myös kannustaa tilanteen kanssa. En siis ole yksin tämän uhmaiän kanssa. Nämä asiat auttavat jaksamaan, samoin kuin se, että tämä on oikeasti taas vain kausi joka menee ohi.

Todellisuudessa en vaihtaisi päivääkään pois äitiydestä ja todellisuudessa Eemil osaa olla myös ihana, kiltti ja muita ajatteleva lapsi jonka kanssa on ilo viettää aikaa ja touhuta silloin kun poika on hyvällä tuulella. Ne hetket kun Eemil käyttäytyy kuin pieni enkeli, ne luovat uskoa siihen että kyllä poika oppii vielä käyttäytymään ja saan lapseni tottelemaan. Ehkä se huoneen siivouskaan ei lopulta ole oikeasti niin vakava asia.

Toivon tosiaan, että nyt kerrankin kun kerron avoimemmin siitä, kuinka kotiäitiys ei olekaan aina ihanaa, että jokainen kommentoija osaisi miettiä kommenttinsa sisältöä ennen sen lähetystä. Olisi myös ihana saada vertaistukea muiden uhmaikäisten vanhemmilta ja vaikkapa neuvoja, kuinka tuota uhmaa voisi hillitä.

Pojat tahtoivat ostaa mulle kukkia.

Järjestettiin Eemilin kanssa osa pehmoleluista seinälle talteen.

Eemil tahtoi auttaa vaunujen työntämisessä.

Kuivaksi opettelu.

Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa pääsääntöisesti vain muistutukseksi itselleni, jotta voin vaikkapa tarpeen tullen luntata täältä kun on Niilon aika opetella kuivaksi, mutta toki muutkin saavat katsoa neuvoja jos tuntevat että tästä kirjoituksesta jotain apua on.

Eemilhän oli alkuun päiväkuiva jo vähän päälle 1,5-vuotiaana kun poika oli ryhmäperhepäiväkodissa ja silloin poika oppi päiväkuivaksi hoidossa. Alkuun Eemil oli päiväkuiva vain hoidossa ollessaan, mutta pikku hiljaa kun uskaltauduin pitämään poikaa enemmän ilman vaippaa, alkoi päiväkuivuus onnistua myös kotioloissa. Tämä tapahtui joskus 2,5-vuoden iässä ja tarkoitti omaksi harmikseni lisää lattioiden pesu, sekä lisäpyykkiä kun vahingoilta ei vältytty alkuun kovinkaan montaa kertaa. Tästä huolimatta onnistuin kasaamaan hermoni ja Eemil saatiin päiväkuivaksi myös kotona sitkeän harjoittelun tuloksena. Kumminkin Eemilin päiväkuivuus taantui hetkeksi vähän päälle vuosi sitten kun muutimme ja poika käytti hetken aikaa vaippaa muuton jälkeen, kunnes totesin että nyt riittää ja nappasin tylysti vaipan pois. Vahinkoja sattui vain muutama ja sen jälkeen poika osasi olla täysin päiväkuiva jopa kaupoilla käydessämme, jolloin ollaan muutamaan otteeseen jouduttu juoksemaan kiireellä muunmuassa ruokakaupasta ulos etsimään vessaa.

Yökuivaksi Eemil oppi noin 3,5-vuotiaana, vähän tähän nykyiseen asuntoomme muuttamisen jälkeen kun totesin päiväkuivaksi oppimisen jälkeen, että nyt saa riittää vaipan pito yölläkin. Tällöinkin nappasin vaipan vain tylysti pois ja ohjeistin Eemiliä, että jos yöllä tulee hätä, mennään vessaan aivan kuin päivälläkin. Varauduin kumminkin siihen, että saan seuraavina öinä juosta vaihtamaan lakanoita ainakin tsiljoona kertaa ja senpä vuoksi olikin kohtuu suuri yllätys kun poika tosiaan ryhtyi yökuivaksi sen siliän tien. Okei, ihan rehellisesti sanottuna, kyllä Eemilillä on vieläkin käynyt yöllä vahinko muutamaan kertaan, mutta sellaista se on pienen lapsen kanssa ja en edes oleta että 4,5-vuotiaalla olisi täydellinen pidätyskyky tai että tuon ikäinen tajuaisi mennä yöllä oikeasti vessaan jos näkee esimerkiksi jännää unta tai vastaavaa. Ja onnekseni vahingoistakin selviää sillä, että heittää lakanat vaihtoon, kyseessä ei siis onneksi ole mikään vakava asia.

Veeti taasen vasta opettelee päiväkuivana oloa ja oikeastaan vasta vain kotioloissa. Vaippa otettiin Veetiltä pois heinäkuun lopulla, eli noin 1,5kuukautta sitten ja noin 2,5-vuoden iässä. Myöhemmin siis kuin Eemililtä alunperin, mutta aiemmin kuin mitä Eemil oli lopulta päiväkuiva. Osittain tätä kuivaksi harjoittelun aloittamista on hidastanut myös kommunikointiongelmat Veetin kanssa, mutta nyt kun poika on alkanut puhumaan enemmän, on helpompi ottaa selvää milloin hänellä on vessahätä. Luonnollisesti kuivaksi opettelu onkin siis myös huomattavasti helpompaa...
Miksi sitten Veeti harjoittelee päiväkuivuutta vain kotona eikä esimerkiksi ulkoillessa? Tämä ihan sen vuoksi, että Veeti osaa käydä itse vessassa silloin, jos poika on ilman kalsareita tai ilman vaippaa, mutta heti jos erehdyn laittamaan edes kalsarit jalkaan niin vahinko tapahtuu. Vielä on siis harjoiteltavaa, mutta pidän jo sitä edistysaskeleena että Veeti menee itse vessaan silloin kun on tarve.

Miksi emme sitten aloittaneet kuivaksi opettamista jo aiemmin? Koska itse olen sitä mieltä, että lapset kyllä ilmaisevat kun ovat valmiita oppimaan kuiviksi ja minulla ei henkilökohtaisesti ole mikään kiire hoputtaa lapsia siihen. En myöskään usko, että lapsi hengaisi koko loppuelämäänsä vaipassa, vaikka vaipattomuutta ei alettaisikaan harjoittelemaan heti vuoden iän jälkeen, taikka niinkuin joissain tapauksissa jo ennen yhden vuoden ikää. Eikä minulla suoraan sanottuna kestäisi hermotkaan sellaista hommaa, vaan koko perhe pääsee paljon helpommalla kun sitä aletaan harjoittelemaan silloin kun lapsi ilmaisee siihen halukkuutta, tai sitten kokeilemalla aina välillä olisiko lapsi jo valmis siihen. Ja meillä tämä taktiikka on toiminut erinomaisesti, vaikka toki ymmärrän niitäkin joilla on omat tapansa toimia. Onkin hyvä, että kaikilla on hieman erilaiset tavat, sillä en usko että kaikille edes sopisi toistensa tavat toimia eri asioissa.

Vaikka kirjoitankin tämän postauksen pääasiassa vain itseäni varten, niin toivon, että tämä avaa näkökantoja myös niille jotka ovat kovasti ihmetelleet sitä, miksi annan lasten pitää vaippaa vielä suhteellisen reippaasti yli 2-vuotiaana. Ja niille, jotka ovat olleet sitä mieltä että jotain on mennyt vikaan kun en ole "jaksanut" opettaa lapsia kuivaksi aiemmin. Olen nimittäin kuullut muutamilta tutuilta joiden lapset ovat oppineet kuiviksi jo todella paljon aiemmin, että se on vaan laiskuutta jos ei saa lasta oppimaan kuivaksi ihan viimeistään 2-vuoden ikään mennessä. En tiedä edes, lukevatko kyseiset ihmiset tätä blogiani, mutta jos lukevat, niin toivottavasti he ajattelevat sanojaan ensi kerralla hieman tarkemmin. En nimittäin tosiaankaan pidä itseäni laiskana, taikka saamattomana äitinä, vaan haluan ennemminkin ajatella, että etenen lapsentahtisesti niissä asioissa, joissa se tuntuu luontevalta ja fiksummalta.

Jossain vaiheessa olisi edessä Niilonkin kuivaksi opettaminen, mutta josko odottelen jälleen ihan rauhassa että poika itse osoittaa valmiutensa hommaan ja sitten otan vasta vaipan pois käytöstä. Nyt ollaan tyytyväisiä siihen että talossa on vain yksi vaippoja käyttävä, vaikkakin Veetikin käyttää vielä vaippaa sekä nukkuessaan, että ulkona.

Milloinkas teillä on luovuttu vaipoista? Tai milloin se on suunnitelmissa? Suunnitteletteko tuollaisia edes etukäteen?

Mistähän aloittaisi.

No nyt on ollut jo melkein luvattoman pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta jotenkin blogi on vain jäänyt taka-alalle. Ensin oli töitä niin paljon, ettei töiden jälkeen oikein jaksanut ajatella muuta kuin ajan viettämistä lasten kanssa ja kotitöitä, sitten kun oli vapaata, tahtoi tehdä jotakin muuta kuin viettää aikaa tietokoneella ja lapsetkin kaipasivat huomiota paljon enemmän kun tein enemmän töitä. Kun työtunnit vähenivät (kun eräs parin kuukauden tuuraus päättyi) alkoivatkin helteet ja kuka nyt helteillä tahtoisi istua koneella. Kun helteet sitten helpottivat hetkeksi, oli blogi jo osittain unohtunut ja iski ongelma "kehtaanko" enää palata blogini pariin ja onko täällä enää yhtään lukijaakin. Kerkesin jopa miettimään, tahdonko lisätä blogiin enää ollenkaan kuvia lapsista ja haluanko kirjoittaa blogia täysin kuvattomana, tai ainakin ilman lasten kuvia. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että niin kauan kun kuvat pysyvät asiallisina, pystyn julkaisemaan niitä ilman omantunnon tuskia, vaikka niitä tuskin tulisikaan ihan kamalasti täällä näkymäänkään. Nykyisin kun kuvaan melkein kaiken Instagramiin ja sieltä voi siis käydä vilkuilemassa perheemme kuulumisia kuvien muodossa. (Ja jos joku osaisi kertoa, miksi Instagram pissii osan kuvista, niin kuin nuo tuoreimmat jättämällä kuviin mustan viivan toiseen laitaan vaikka sitä ei näe kuvaa muokatessa, vaan se ilmestyy vasta kuvan julkaisun jälkeen, olisin enemmän kuin iloinen.)
Nyt en myöskään yritä lupailla aktiivisempaa päivittämistä, koska lupaamalla se ei ole onnistunut ennenkään. Katsotaan siis miten innostun taas kirjoittamisesta ja muiden ihmisten blogien seuraamisesta.

Mitäs perheemme elämässä onkaan siis kerennyt tapahtua tämän blogitauon aikana?

Poikien hoitojärjestelyt ja oma työtilanteeni. Alkuun töitä riitti ja riitti enemmän kuin jaksoin tehdäkkään ja J viihtyi kotona poikien kanssa. J:n hoitovapaalla oleminen toimikin siis enemmän kuin hyvin. Tein siis yhden pidemmän tuurauksen erääseen kauppaan ja samalla muutamia satunnaisia tuurausvuoroja eri kauppoihin. Hain myös järjestyksenvalvojakoulutukseen, jonne tosissani luulin pääseväni, sillä sain jo sähköpostinkin missä luvattiin lisäinfoa kurssien aikatauluista, sekä paikoista heinäkuussa ja ehdot kurssin maksuttomuudelle. No, ensin vähenivät vuorot niin ettei niillä vuoroilla todellakaan mitään perhettä elätettäisi ja aloin kyselemään josko pojat saisi päivähoitoon jotta J:kin voisi palata töihin ja tekisimme molemat töitä. Sitten kävi ilmi, ettemme saisi pojille päivähoitopaikkaa todennäköisesti kuin vasta joskus syksyllä, jos tahtoisimme kaikki lapset samaan hoitopaikkaan ja vieläpä vuoropäiväkotiin kun julkisilla liikkuvana ja töiden alkaessa aikaisimmillaan 6.00 ei oikein tavallinen päiväkoti käy.
Teinkin siis vuoroja niin paljon kun pystyin ja kuin niitä oli, lopulta J:n piti kumminkin palata takaisin työelämään jotta saadaan vuokra maksettua ja jotta perhe saa rahaa elämiseen. Se siitä minun työelämään paluusta sitten toistaiseksi, nyt hengaan taas kotiäitinä ja elättelen toivoa josko saisin lisävuoroja (sellaisia jotka käyvät minulle ajallisesti) ja saisin tehdä edes vähän töitä. Toisaalta, pojat viihtyvät kotona ja kyllähän siellä hoidossa kerkeää olla viimeistään koulussa. Eipä meillä ole mikään kiire laittaa poikia päivähoitoon kun virallisesti saan olla hoitovapaallakin vielä vajaa kaksi vuotta.

Niilon kasvu ja kehitys. Niilohan täytti jo vuoden viime kuussa, mihin ihmeeseen tämä aika menee? Ja mihin mun vauva on kadonnut? (Synttäreistä teen erillisen postauksen.) Poika kasvaa siis kovasti ja 1-vuotis neuvolakin oli jo hieman virallisten synttäreiden jälkeen. Tarkkoja mittoja en muista tähän hätään, mutta poika kasvaa ja kehittyy juuri sitä vauhtia kuin käyrien mukaan pitääkin ja kaikki oli erinomaisesti neuvolassa. Niilo on myös oppinut paljon viime postauksen jälkeen, herra nimittäin kävelee, juoksee ja kiipeilee erittäin sujuvasti, vaikka aina välillä saattaa käydä pieniä haavereita vielä. Lisäksi poika osaa jo sanoa "äiti" ja "ei", tai siis ainakin nuo ovat selkeästi tunnistettavissa olevat sanat. Hampaitakin poika on saanut monta suuhunsa ja luojan kiitos nyt on pieni tauko hampaiden teossa (koputtaa puuta).
Normaalimaitoon siirryimme huhtikuussa ja Niilo on syönyt täysin samaa ruokaa kanssamme noin huhtikuusta lähtien ja soseita ei ole siis sen jälkeen tähän talouteen ostettu. Normaalimaitoon siirtymisessä ei ollut mitään ongelmia ja se sujuikin yllättävän kivuttomasti, vaikka totutimmekin pojan normaalimaitoon sekoittamalla tuttipulloon heti alusta alkaen puolet tavallista maitoa ja puolet korviketta.
Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, vaikka osittain uskon heräilyn johtuvan myös tästä tuskallisesta helteestä. Toivommekin siis että helteet laantuisivat pian ja Niilo alkaisi nukkumaan kunnon yöunia. Huomenna poika siirtyykin omaan huoneeseen, sekä ns. isojen poikien sänkyyn joten unikoulutuskin alkaa huomenna kunnolla. Jospa päästäisiin samalla yöimetyksestäkin kokonaan eroon.

Veetin kasvu ja kehitys. Veeti ei puhu vieläkään kunnolla ja vaikka sanavarasto on kasvanut huomattavasti lähiaikoina, saa edelleen pohtia vähän väliä että mitähän asiaa pojalla onkaan. Kävimme (tai minä kävin) nyt alkukesästä puheterapian / Vantaan kaupungin järjestämällä kurssillakin, jossa käsiteltiin erilaisia apukeinoja lapsen puhumaan saamiseksi ja saimmekin sieltä erinomaisia vinkkejä. Nyt vain odotellaan kärsivällisesti, milloin poika suvaitsee alkaa puhumaan kunnolla, vaikka eipä sillä oikeasti mikään kiire olekaan.
Sen lisäksi, että puheenkehityksen viivästymä aiheuttaa hieman ongelmia, on Veeti alkanut reagoimaan äärimmäisen vahvasti kaikkeen muuttuvaan ja esimerkiksi J:n töihin paluu on saanut pojan reagoimaan erittäin voimakkaasti. Voi olla, että Veetin käytös menee osittain uhmaiän piikkiin ja osittain sen piikkiin, ettei poikaa aina ymmärretä, mutta valitettavasti varsinkin Niilo joutuu kärsimään tästä Veetin käytöksestä. Veeti on nimittäin keksinyt, ettei Niilo osaa vielä puolustaa itseään ja Veeti purkaakin siis turhautumisensa Niilon mätkimisellä. Yksikin päivä tulin pesukonetta täyttämästä kun huomasin Veetin lyövän Niilon päätä seinään. No, ei auttanut muu kuin viedä Veeti jäähylle nurkkaan, mutta siellä poika vain nauroi asialle. Selitin tietty pojalle mitä hän oli tehnyt väärin ja miksi joutui nurkkaan, mutta Veeti vain istui nurkassa jäähyllä nauraen. Heti jäähyltä päästyään Veeti meni ja löi Niiloa. Tämä sama toistuu useita kertoja päivässä ja luojan kiitos tuo pään seinään lyöminen jäi vain yhteen kertaan, mutta ei sekään tunnu kovin kivalta kun heti kun käännän selkäni, Veeti joko tönii Niiloa tai lyö Niiloa...
Olen jo puhunut neuvolaankin Veetin käytöksestä ja kuulemma pitää seurata väkivaltaisuutta jonkun aikaa ja jos se ei lopu, niin varata aika neuvolapsykologille. Pakkohan se aika on varata suht pian, ei tuollaista käytöstä nimittäin vain jaksa pidemmän päälle ja valitettavasti en omista silmiä selässäni, joten Veeti pääsee turhankin usein mätkimään Niiloa huomaamattani.

Eemilin kasvu ja kehitys. Eemil on vetänyt nyt ihan lähikuukausina jonkun kasvuspurtin ja lähes kaikki vaatteet ovat jääneet yhtäkkiä pieniksi. Lisäksi poika on alkanut kuvittelemaan, että hän olisi isompi kuin mitä on ja nyt meillä jankataan koko ajan "Millon voin mennä yksin ulos?", "Miksen voi mennä yksin ulos?", "Saanko pelata pleikkaria?", "En mene nukkumaan, olen jo iso!" ym. Enpä olisi ikinä arvannut että lapsista tulee mukamas isoja jo noin pieninä, vaikka välillä Eemil tuntuukin jo niin isolta lapselta. Pojasta on tullut myös äärimmäisen omatoiminen ja hän osaa esimerkiksi itse voidella leivät, ottaa juotavaa hanasta, sekä jääkaapista, käydä itse suihkussa, imuroida, mopata lattioita, auttaa Veetiä ja Niiloa pienissä jutuissa ym. Kamalaa ajatella, että vastahan Eemil syntyi ja nyt poika osaa jo vaikka mitä ja on vaikka kuinka iso, mutta silti kumminkin niin pieni...
Ettei kukaan kumminkaan kuvittelisi, että Eemil on pikkuenkeli, pakko kertoa että pojan uhmaikä on myös äärimmäisen hirveässä vaiheessa. Silloin kun Eemiliä nimittäin suututtaa, lentää tavarat päin, ovia paiskotaan, huudetaan "Mä en tykkää susta!", "Mee pois!", "Sä oot tyhmä!" ym. yhtä mukavia lausahduksia. Jos Eemilin yrittää laittaa jäähylle, laittaa poika kaikin tavoin vastaan, eli puree, potkii, lyö ja Eemilistä saa pitää ihan kunnon voimilla kiinni jotta lapsen saa rauhoittumaan ja siihenkin on mennyt parhaimmillaan melkein tunti että poika suostuu lopettamaan huutamisen ja rauhoittumaan. Ikinä en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut Eemilin ollessa vauva, kuinka paljon pojalla onkaan voimaa jo tässä vaiheessa.

Tämän hetkinen tilanne onkin siis suoraan sanottuna yhtä hullunmyllyä. Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain lukittautua vaatehuoneeseen huutamaan kun kaikki pojat kiukuttelee ja huutaa samaan aikaan. Yleensä kumminkin jaksan kohdata päivän haasteet ja lapsien ailahtelevat mielialat päivästä toiseen ja samalla vieläpä huolehtia taloudesta. Kumminkin välillä on olo, että kun joskus palaan täysipäiväiseen työelämään, niin miten ihmeessä pääni kestää sen? Ja miten ylipäänsä jaksan? Vaikka J auttaakin sen mitä pystyy ja kerkeää, niin karu tosiasia on, että kun miehen melkein jokainen työvuoro kestää 12h ja siihen päälle työmatkat, ei sitä yhteistä aikaa loppujen lopuksi jää mitenkään mielettömästi. Tai jäähän sitä, mutta ei J lopulta kerkeä kovinkaan paljon auttamaan lasten hoidossa tai kotitöissä, jolloin ne jäävät pääsääntöisesti minun vastuulleni.
Toisaalta, pääasiahan on, että koti ja lapset tulee hoidettua ja elämiseen riittää rahaa ja tässä tilanteessahan kaikki nuo täyttyvät.

Pakko kyllä kysyä, onko lukijani jo hylänneet, vai onko joku jaksanut odotella paluutani blogimaailmaan?

Hellurei.

Hui kun on pitkä aika siitä kun viimeksi olen käynyt kirjoittamassa ja josko nyt olisi aika alkaa oikeasti kirjoittamaan taas ahkerammin, sillä tähänkin mennessä olen tykännyt kun olen voinut tarkastaa asioita täältä blogista ja menneitä kuulumisia on ollut muutenkin kiva lukea. Aika vaan tuntuu jotenkin menevän kuin siivillä kun töitä on ollut ihan kamalasti, poikienkin kanssa pitäisi keretä viettämään aikaa jossain vaiheessa ja ihan ikiomaa aikaakin olisi kiva löytää joskus, vaikka se hieman kortilla tuntuukin välillä olevan.

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut jonkin verran ja voisinkin kertoa jonkinlaisen pikakatsauksen poikien kehitykseen ja muihin kuulumisiin.

Poikien hoitojärjestelyt. Ollaan nyt vaihdettu J:n kanssa paikkoja niin, että J jäi hoitovapaalle ja itse siirryin täysin työelämään. Syyt tähän ovat muunmuassa ne, että minulle jää palkastani käteen enemmän kuin miehekkeelle, minun työvuoroni ovat ainakin toistaiseksi vapaasti päätettävissäni (joten aikaa jää enemmän koko perheenä olemiseen kun voin tehdä enemmän muunmuassa iltavuoroja joiden aikana suurin osa vuorosta on silloin kun pojat nukkuvat) ja jos saan havittelemani vakipaikan, en voi sanoa että odottakaas siihen saakka kunnes saan lapsille hoitopaikan. Lisäksi oma jaksamiseni on huomattavasti parempaa kun saan välillä tehdä muutakin kuin vain kotitöitä. Vuoroja onkin riittänyt minulle ihan kivasti ja pojat ovat viihtyneet erinomaisesti isin kanssa kotona, joten kellään ei ole pahaa sanottavaa tästä järjestelystä ainakaan toistaiseksi.
Muutama tuttu kauhisteli alkuun uutta järjestelyämme, mutta hekin ovat alkaneet tottua ajatukseen että kotona voi olla toinenkin vanhemmista ja ettei aina sen kotonaolijan tarvitse olla äiti.

Niilon kehitys. Niilolla on jo huimat kuusi hammasta ja luojan kiitos hampaiden tulossa tuntuu olevan pieni tauko. Niilo on myös oppinut kävelemään lyhyitä matkoja tukea vasten, vaikka se kävelytuki pääsääntöisesti onkin joko pieni jakkara tai vaunut ja varsinkin nuo vaunut tuntuvat olevan ihan hittijuttu kävelyn tukena. Poitsu on myös siirtynyt syömään lähes kokonaan samaa ruokaa kuin me muutkin ja ainakaan vielä ei ole ilmennyt minkäälaisia masuvaivoja tai muutakaan. Noin kuukauden päästä aletaan pikkuhiljaa siirtymään samaan maitoonkin kuin meillä muilla. Huomaa kyllä hyvin ns. normiruuan vaikutuksen kun Niilo pysyy huomattavasti täydempänä syödessään tavallista ruokaa ja se myös maistuu huomattavasti paremmin kuin soseet. Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, mutta eiköhän niihinkin saada helpotus jossakin vaiheessa.

Veetin kehitys. Veeti on vihdoin alkanut toistelemaan muutamia sanoja ja nyt vain elätellään toiveita, että poitsu alkaisi vihdoin puhumaan kunnolla. Oikeastaan mitään ihmeempiä Veetin kehityksessä ei ole tapahtunut, mutta mitäpä oikeastaan tuollaisen 2-vuotiaan kehityksessä kovinkaan pienessä ajassa kävisi.

Eemilin kehitys. Oikeastaan muuta ei ole Eemilin kehityksessä tapahtunut, kuin uhmaiän multimaksimaalinen pahentuminen. Vakiohuutoja Eemilin suusta ovat "Mä en tykkää susta!" joka ikinen kerta kun jotain on kielletty tai kun käsketään siivoamaan oma huone tai joku on pojan mielestä muuten vaan tyhmää (eli lähes koko ajan). Eemil on myös valitettavasti keksinyt sen, kuinka paljon ovien paiskominen takanaan ärsyttää minua ja J:tä. Tavaroitakin paiskotaan vähän väliä, jonka lisäksi Eemil on myös alkanut läpsimään. Huonoa käytöstä yritetään koko ajan karsia, mutta valitettavan hidasta näyttää tuo käytöskoulu olevan. Voi kumpa uhmaikä loppuisi pian!

Kertokaas te lukijat ihmeessä jos teillä on postaustoiveita, josko niistä saisin hieman lisää inspiraatiota kirjoittamiseen. Muistakaas myös, että Instagramiimme tulee useammin kuvia, eli sieltä pääsee seuraamaan kuulumisiamme kuvien muodossa.

Heipsan jälleen.

Pienen nettipimennon jälkeen on hyvä tulla kirjoittelemaan jälleen kuulumisia ja ristiäisistäkin olisin jo kirjoittanut ellei nettiliittymämme vaihto olisi mennyt niin kauheaksi säätämiseksi kun se meni.

Lauantaina tehtiin siis sopimus Soneran kanssa 100 megaisesta netistä ja käytiin Saunalahdelle ilmoittamassa, että saavat katkaista nettimme keskiviikkona 14.08.2013 ja koska se tuntui olevan liian vaikeaa, katkaisi kyseinen firma nettimme samantien vahingossa. Tämä netin vahingossa heti katkaissut asiakaspalvelija soitti kumminkin heidän asiakaspalveluun ja asian piti olla kunnossa ja netin toimia sovittuun päivään saakka. Kotona odotti kumminkin yllätys kun netti ei toiminutkaan, joten J soitti Saunalahden asiakaspalveluun ja asiaa selvitettiin. Tunnin puhelun päätteeksi asiakaspalvelu oli tullut siihen tulokseen että he tiesivät että netin piti toimia keskiviikkoon saakka, sillä he löysivät kyllä nauhoitteen netin vahingossa katkaisseen asiakaspalvelijan puhelusta, sitä he eivät kumminkaan osanneet sanoa miksei netti toiminutkaan. No, asia luvattiin korjata viimeistään maanantaiksi. Maanantai koitti ja netti ei toiminut, mutta kappas kummaa kun J:lle oli tullut sähköpostiin sopimus kokonaan uudesta Saunalahden nettiliittymästä, sekä 78 euron avausmaksulasku. No, kiukkuinen puhelu perään ja lopputuloksena ettei nettiä saada toimimaan ilman tuota avausmaksua ja senkin kanssa aikaisintaan keskiviikkona, J siis ilmoitti että antaa olla ja Saunalahti kuoletti laskun ja odottelimme keskiviikkoa kun Soneran netin piti alkaa toimimaan.
Koitti keskiviikko ja tuli viesti että laajakaistasi on kytketty ja toimintavalmis, vaan kun ei toiminut. Soitto Soneran asiakaspalveluun ja yhdessä ihmeteltiin miksei netti toimi ja asiakaspalvelija ei saanut ollenkaan yhteyttä modeemiimme. Asiakaspalvelu neuvoi hyvin ystävällisesti hyvin monta konstia joilla netti piti saada toimintaan, mutta mikään ei auttanut joten asiasta tehtiin vikailmoitus.
Tänään sitten vihdoin ja viimein soitti Relacomin työntekijä joka ilmoitti että netti toimii ja ongelmana oli ollut se, ettei Soneran nettiä oltu ikinä kytkettykään asuntoomme, vaikka minulle tullut tekstiviesti niin väittikin. No, nyt netti siis toimii mutta ei kyllä luvatulla nopeudella. Maksiminopeus on tällä hetkellä 18 megaa, vaikka 100 megaisella netillä sen pitäisi lupausten mukaan olla minimissään 50 megaa. Kiitoksia siis Sonera tästäkin, pitääpä siis soittaa jälleen asiakaspalveluun ja kysellä miksei nopeus ole luvatunlainen sillä tuolla nopeudella ei meillä tule toimimaan Sonera Viihdekkään jonka hankintaa suunnittelimme tähän saakka.

No se siitä valituksesta ja nyt siirryn oikeisiin asioihin.

Sunnuntaina oli siis Tyypin ristiäiset ja ne menivät hyvin. Onneksi kaverini oli apuna aamusta sillä itselleni meinasi iskeä paniikki. Harmiksemme kaksi kummeista ei päässyt paikalle sillä heidän lapselleen iski yöllä oksennustauti, mutta kyllä he kerkeävät kummipoikaansa näkemään vielä ihan niin paljon kuin tahtovat. Pojan nimeksi tuli siis Niilo Olavi.

Niilo kasvaa kamalaa vauhtia ja oppii uusia asioita koko ajan. Viimeisimpänä on löytynyt omat kädet ja niitä mutustellaan taukoamatta. Yritystä löytyy kovasti myös kääntymiseen, mutta sen oppimiseen menee onnekseni vielä ainakin jonkun aikaa koska en tahdo ajatella että vauvani kasvaisi liian äkkiä. Niilo kun tulee näillä näkymin olemaan viimeinen lapsi ja ollaan tällä hetkellä J:n kanssa molemat sitä mieltä että lapsiluku on täysi ellei sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tule puheeksi lapset kunhan ainakin nämä pojat saisi kouluikään.

Kotona olokin ilman J:tä on onnistunut ihan kohtuullisen hyvin ja vielä on kaikki kolme lasta hengissäkin vaikka välillä tuntuu että hermot menee totaallisesti. Eemil nimittäin ilmeisesti protestoi vauvan saamaa huomiota pissaamalla joka käänteessä housuihinsa (ja itse saan melkeinpä harmaita hiuksia kun poika ei yli kuukauden säännöllisestä harjoittelusta huolimatta ole vieläkään edistynyt mihinkään suuntaan kuivaksi opettelussa) ja Veeti keksii kaikki ilkeimmät tempauksensa juuri silloin kun imetän. No, saapahan Niilo tottua hulinaan jo pienestä pitäen, sekä siihen että huomiota pitää jakaa kaikille lapsille eikä vain pienimmälle, varsinkaan kun Niilo saa muutenkin eniten huomiota minulta imetyksestä johtuen.

Imetys taasen on lähtenyt hieman paremmin käyttöön, kiitos rintapumpun jonka avulla olen pumppaillut maitoa hieman pakkaseen ja näin stimuloinut maidontuotantoa. Niilokin on huomattavasti paremmalla tuulella kun maitoa tulee tarpeeksi ja illatkin ovat rauhoittuneet. Taisi siis koliikkiepäily johtua vain huonosti nousseesta maidosta. Nyt olenkin jo hieman pumpannut maitoa pakkaseen satunnaisia kertoja varten kun en ole paikalla, jotta poika voisi juoda rintamaitoa tällöinkin korvikkeen sijaan. Ja ensimäinen yökyläilykin on itse asiassa jo sovittu kun Niilo menee kummitädilleen yöksi tämän kuun vika päivä ja itse lähden juhlimaan synttäreitäni. Isommat pojat menevät siis omalle kummitädilleni yökylään. Veikkaanpa kyllä etten kovinkaan myöhään jaksa olla liikenteessä vaan nukkumatti kutsuu todennäköisesti hyvinkin aikaisin, mutta ainakin saan nukkua univelkojani pois edes jonkin verran. Uskoisin jaksavani pienen hengäsdystauon jälkeen itsekin paremmin.

Nyt taidan kumminkin painella siivoamaan vielä kun Niilo nukkuu ja Eemil on tulossa Linnanmäeltä kavereideni kanssa.

Armas uhmaikä.

Samasta aiheesta olen ainakin jo kertaalleen kirjoittanut, mutta koen ajankohtaiseksi kirjoittaa siitä uudelleen nyt kun talossa on kaksi uhmaikäistä. Okei, Eemilin (3v & 2kk) uhma on huomattavasti pahempi kuin Veetin (1v & 4kk) mutta voisin kyllä sanoa ihan rehellisesti että molempien uhmaikä on yhtäkaikki hermoja raastavaa. Varsinkin kun uhmaamisen syyt ovat suhteellisen samat ja kielletyt asiat samat, joten uhmaamista näkyy samaan aikaan hyvin usein. Nyt joku todennäköisesti ajattelee, että alle puolitoista vuotiaalla ei voi olla uhmaikää, mutta väitän että tosiaankin voi. Eemilillä uhmaikä alkoi vasta joskus lähempänä kahta vuotta pahempana, mutta tuntuu että Veeti katsoo veljestään mallia hyvin ahkerasti ja uhmaa koska isovelikin uhmaa.

Eemilin suhteen käyttöön on otettu jäähyporras jos käyttäytyminen ei parane komentamalla tai kieltämällä sen mukaan mitä tilanne vaatii. Ja jäähyportaalla istutaan tasan kolme minuuttia vaikka sitten taukoamatta huutaen, kunhan istutaan. Alkuun jäähyporras ei tuntunut alkuunsakkaan hyvältä idealta, sillä Eemiliä sai olla nostamassa takaisin istumaan noin kahdenkymmenen sekunnin välein, mutta kun jaksoi olla päättäväinen niin nyt jo portaalla istutaan juuri niin kauan kunnes annetaan lupa nousta. Eemil osaa myös välillä mennä jo itsekin istumaan jäähylle kun tietää tehneensä jotain tuhmaa. Selkeää edistystä on siis huomattavissa tuon jäähyportaan käytön kanssa ja sitä tullaan varmasti käyttämään myös Veetin kanssa kunhan pojalle tulee vähän lisää ikää. Vielä en nimittäin koe että Veeti ymmärtäisi portaan käytännön, tai jos jollain on toisenlaisia kokemuksia jäähyportaan / jäähypenkin käytöstä vajaa puolitoista vuotiaalla niin saa toki kertoa.

Uhmaamisen syistä voisin kertoa sen verran, että Eemilillä yleisimmät syyt ovat se ettei saa toljottaa lasten ohjelmia telkkarista 24/7, hiusten pesu, kun limua ei saa joka käänteessä vaan yleensä juomana on joko vettä tai maitoa tai kun ulkona pitää kävellä itse eikä pääse esimerkiksi pikkuveljen syliin istumaan. Veetin uhmalle syitä löytyy taasen huomattavasti isompi lista ja pahimmat uhmakohtaukset aiheuttaa muunmuassa kun ei saa juosta koko päivää alasti, kun ruokapöydällä ei saa istua saatika tanssia, kun roskapönttöä ei saa dyykata tai sieltä ei saa kaivaa mitään mikä olisi mukamas kivaa, kun äitiä ei saa hakata vaikkapa kauhalla, kun äidin vatsan päällä ei saa hyppiä, kun maitoa ei saa kaataa maahan, kun pitäisi mennä nukkumaan tai kun kissanhiekkalaatikkoa ei saakkaan kaivella. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki kielletty aiheuttaa siis uhmaamisreaktion.

Uhmaamistyylejäkin voi ilmeisesti olla hyvin useita ja sen olen päässyt toteamaan vähän turhankin monta kertaa kahden uhmaavan pojan kanssa. Valitettavasti. Mielelläni olisin ollut kokematta ihan jokaista tapaa uhmata (vaikka tuskin olen vielä kokenut puoliakaan), mutta niinkuin olen joskus kuullut sanottavan niin lapsen uhmaaminen ilmeisest tarkoittaa että lapsi luottaa vanhempiinsa kun tietää voivansa osoittaa myös huonot tunteet heille. Eemilin suhteen uhmaaminen näkyy yleisimmin pää punaisena karjumisena ja huutona. Silloin tällöin Eemil saattaa myös lyödä tai potkia kun oikein suuttuu, mutta tuollainen ollaan pyritty karsimaan samantien pois ja suhteellisen hyvin tuo "väkivaltaisuus" onkin vähentynyt kun se ollaan kielletty määrätietoisesti ja joka ikinen kerta kun sellaista käytöstä ilmenee. Kaikkein hirveintä on kun Eemil alkaa uhmaamaan esimerkiksi kaupassa, koska ei saa jotakin mitä olisi halunnut. Tälläisessä tilanteessa Eemil yleensä heittäytyy maahan huutamaan ja kieltäytyy tulemasta ulos kaupasta. Muutamaan otteeseen olen joutunut jopa raahaamaan väkisin kiljuvan ja vastaan rimpuilevan lapsen ulos kaupasta ja kantamaan Eemilin melkein kotiin saakka (kauppakassien lisäksi) koska muuten ei eteenpäin liikkuminen olisi onnistunut. Pahoittelut siis jos joku teistä on eksynyt vaikka lähikauppaamme samaan aikaan, Eemilin karjuminen ei tosiaankaan ole kivaa kuunneltavaa. Toisaalta taas osaan olla mulkoilematta muiden uhmaikäisten vanhempia kiukkuisesti jos näen kaupassa vastaavanlaisen episodin...
Veetin uhmaaminen ei onneksi ole vielä noin vahvaluontoista, mutta ei sekään mitenkään mukavaa ole kun joutuu itse uhmaamisen kohteeksi. Veetin uhmaaminen näkyy siis tällä hetkellä pääasiassa raivoamisena ja marttyyrityylisenä maahan heittäytymisellä ja siellä raivoamisella. Satunnaista potkimista esimerkiksi pukiessa on ilmennyt, mutta se yritetään karsia mahdollisimman pois myös Veetiltä samoin kuin Eemililtäkin. Pahempia aikoja siis odotellessa.

Onneksi uhmaikäkin on loppujen lopuksi vain yksi vaihe ja loppuu aikanaan. Kauhulla vain odotan, minkälaiseksi poikien uhmaaminen muuttuu kun kolmas lapsi syntyy. Toisaalta taas, se on sitten sen ajan murhe ja turhaan sitä stressaamaan etukäteen.

Minkä ikäisenä teidän lukijoiden lapset ovat aloittaneet uhmaiän ja miten se on näkynyt? Onko teillä ollut käytössä esimerkiksi jäähypenkkiä? Miten se on toiminut?

Rv 25

Kuulumisia ajattelin tulla taas kertoilemaan vaihtuvan raskausviikon kunniaksi. Ihan kauheasti meillä ei tapahdu, joten juttua ei sen vuoksi tule paljoa blogiin saakka tuotettavaksi. Nyt kumminkin saatiin toissapäivänä vihdoin postissa tilaamamme muistikortinlukijakin, joten eiköhän kohta tule taas kuviakin. Mahakuvankin otan tänään jossain vaiheessa, joten yritän saada sen mielellään jo huomenna esille. Raskauden suhteen ei mitään uutta kerrottavaa, Tyyppi möyryää mahassa ihan mielettömästi ja ihan älyttömän eläväinen lapsi masussa kasvaakin, jos nyt liikkeet siitä kertovat mitään...
Tänään pääsen muuten hakemaan äitiyspakkauksen postista kunhan äitini tulee käymään! Pääsen selaamaan pakkauksen sisältöä ja ihastelemaan niitä. Sitä onkin jo odotettu.

Eemilistä sen verran, että tiistaina olisi ensimäinen puheterapia pojalla kun ei Eemiliä oikein huvittanut neuvolassa puhua. Ei sen puoleen, tuskinpa puheterapiasta haittaakaan on, koska en ainakaan itse osaa sanoa osaako Eemil puhua iän mukaisesti vai olenko vain itse tottunut pojan puheeseen niin että ymmärrän niinsanottua vääränlaista puhetta? Uusia sanoja on alkanut tulla ihan järjettömästi ja osa tuntuu vaikeilta sanoilta tuon ikäiselle, mutta kaipa ne sitten on normaalin iän mukaisia sanoja. Uusia sanoja on muunmuassa: kananmuna, limukone (tark. Sodastreamia), Puuha-Pete, kettu, Pikku Myy (ja meillä ei edes Muumeja katsota...) ym. Uusia sanoja on niin paljon, että jos kaikki lähtisin luettelemaan, niin en pääsisi koneelta vielä huomennakaan pois.
Jännittää vaan ihan mielettömästi tuo puheterapia kun pelkään ettei Eemil suostu puhumaan siellä ja puheterapeutti luulee ettei poika osaa puhua tai vastaavaa... Onneksi kaverini sanoi, että ainakaan heillä ei ollut puheterapiassa kauheita paineita asetettu lapselle ja lapsi sai leikkiä vapaastikkin jolloin puhetta alkoi tulemaan. Loppujen lopuksi leikin lomassa tulleen puheen perusteella heidän ei tarvitse käydä siellä kuin vasta kontrollissa myöhemmin. Toivon että meilläkin kävisi samoin.

Veetikin kasvaa ihan mieletöntä vauhtia ja nyt on alkanut varsinainen kiipeilykausi kun kaikkialle pitäisi saada kiivetä. Tuolit siirrellään niin, että niiden avulla pääsee paremmin kiipeämään muunmuassa tiskipöydälle, tv-tasolle, ruokapöydälle ym. Tuolien avulla kiipeillään leikkihuoneen hyllyjen päälle ja yksi hylly meillä jo kerkesi hajoamaankin kun pojat kiipesivät yhdessä kyseisen hyllyn päälle ja hyppyvät siinä kunnes hylly hajosi. Samoin seinillä olevat boordit revittiin puoliksi irti hyllyllä seisten, joten jouduin sitten koko boordin repimään samalla pois. No, olisi ollut tuo boordin repiminen kumminkin edessä jos ja kun saadaan se hakemamme uusi asunto, joten kaipa se oli sama repiä se alas nyt jo.
Lisäksi Veetillä on joku kausi, että kaikesta loukkaannutaan verisesti, varsinkin siitä jos jotain kielletään tai nostetaan alas esimerkiksi pöydältä. Ei Eemil muistaakseni ollut ihan noin dramaqueen pienenä, mutta joko aika kultaa muistot tai sitten lasten luonne vaan voi olla täysin päinvastainen. Ihan samanlaisia rämäpäitä molemmat pojat kumminkin ovat ja odotankin kauhulla että mikä hullujen huone meillä on kolmannen pojan syntyessä...

Nyt voisin mennä kyllä vähän siivoilemaan ja etsimään Eemilille vaatteet valmiiksi kun poika lähtee serkkuni, hänen miehensä ja serkkuni miehen veljen perheen kanssa Huimalaan.

Tuhonaattorit ja mutinaa uhmaiästä.

Olen jo jonkun aikaa miettinyt, että missä ihmeen välissä kaksi lasta kerkeää sotkemaan ainakin neljä kertaa enemmän kuin itse kerkeän siivoamaan poikien sotkuja samassa ajassa? Ja miten ihmeessä kaksi pientä poikaa saa tuhottua niinkin paljon tavaraa vaikkapa äidin veskireissun aikana?

Muunmuassa leluja siis tuhoutuu meidän taloudessa hyvinkin nopeaan tahtiin ja harvemmin muutkaan lasten ulottuvilla tavarat pysyvät ehjinä kovinkaan pitkään. Pikkuautoista irtoaa renkaat, kirjoista revitään sivut (jopa pahvisista ns. vauvakirjoista, joiden kai pitäisi olla kestävämpiä), sukkiin ja sukkahousuihin saadaan varpaiden kohdalle reikiä aikaiseksi kun uusi mukamas hauska juttu on keksitty (tungetaan sukka / sukkahousujen varvaspää suuhun ja revitään sillä tavalla pois jalasta), yhteen välioveen on hakattu reikä hakan vasaralla, yksi taulu on revitty seinältä jonka seurauksena taulua suojaava lasi sälähti rikki, pehmoleluilta irtoaa milloin mikäkin ruuminosa, dvd-koteloista revitään kansipaperi ulos jonka jälkeen se revitään noin sataan osaan, levyt naarmutetaan jos vain mitenkään saadaan käsiin, vanhan pöytäkoneen itse koneosan sisään oli tungettu pelikortteja jollain tapaa ym. Tuhottuja tavaroita löytyisi esimerkiksi vieläkin pidempi lista, mutta eiköhän jo tuosta selviä, että minkälaiset pikkutuholaiset meillä asuvat. Ja jos joku nyt ihmettelee miten pojat pääsevät vaikkapa dvd:ihin käsiksi, niin meillä leffat ovat seinähyllyissä jotka olivat tarpeeksi korkealla siihen saakka, kunnes pojat keksivät kiivetä sohvan selkänojalle yltääkseen leffoihin...

Kaipa tämäkin tuhoamisvimma on vain vaihe, joka menee jossain vaiheessa ohi kunhan vain jaksaa kieltää tarpeeksi usein ja aina kun havaitsee pahantekoa. Näitä niinsanottuja vaiheita vain tuntuu koko ajan tulevan lisää ja lisää sitä mukaa kun edelliset vaiheet loppuvat. Onko asia tosiaan niin, että erilaisia vaiheita tulee koko elämän, vai onko tuo vaihe sanan käyttö vain jonkinlainen tekosyy perustella lasten käytöstä? Osittain Eemilin tuhoamisvimma johtuu aivan varmasti uhmaiästä, joka on juuri nyt päällä ja ilmeisesti pahenee koko ajan. Veetin tuhoamisvimma taas johtuu hyvin todennäköisesti siitä, että isoveljeä on pakko apinoida joka ikisessä asiassa, varsinkin kielletyissä koska kielletyt asiathan ne parhaita ovat...

Eemilin uhmaikä myös esiintyy monella muullakin tapaa, muunmuassa sillä, että nykyisin pikkumies toteaa joka ikiseen käskyyn "MITÄ?!", vaikka aivan varmasti kuulisikin mitä asiaa jollakin on Eemilille. Tuota rasittavuuteen hoettua sanaa myös sanotaan noin kaksikymmentä kertaa putkeen, jos erehtyy toistamaan asiansa joka kerta kun Eemil tajuaa kysyä mitä. Toinen hyvin ärsyttävä tapa Eemilillä on nykyisin hokea hyvin ärsyyntyneellä äänellä "JOOJOO!" siinä vaiheessa kun käsky tehdä jotain tai olla tekemättä jotain on mennyt perille, mutta silti sama temppuilu jatkuu. Ja nuo toteamuksethan eivät tosiaan tule mitenkään pieneen ääneen, vaan tosiaankin huutamalla.
Uhmaikäisen kanssa liikenteessä on myös erittäin ihanaa kun lapsi heittäytyy karjumaan vaikkapa keskelle kaupan käytävää, eikä suostu liikkumaan, vaan lasta joutuu ns. puoliväkisin raahaamaan jotta selviytyy kaupasta uloskin joskus. Eikä siis todellakaan ole mitenkään kiva tilanne, kun tuntuu että puolet kaupasta tuijottaa vihaisesti ja tuntuu ajattelevan, että eikös tuo saa lastaan kuriin?
Ihan yhtä rasittavaa on kun uhmaikäinen huutaa täyttä kurkkua bussissa, koska ei saa painaa nappia noin puolessa välissä matkaa, mutta joku muu matkustaja saakin painaa pysähtymisnappia.

Onneksi kumminkin tuo tuhoamisvimma, sekä uhmaikäkin tuntuvat aina hetkittäin helpottavan, jolloin elämä kahden lapsen (joista toinen uhmassa) on aivan ihanaa. Lisäksi vaikka uhmaikäinen ei aina osaakkaan olla parasta seuraa pikkuveljelleen, on ihana seurata niitä hyviä hetkiä jolloin pojat leikkivät kiltisti keskenään ja jakavat lelut kiltisti. Aina kannattaa kumminkin muistaa, että tälläinen rauha ei kestä kauaa, kunnes Eemil heittääkin jo seuraavan kerran autot päin pikkuveljeä tai seinää, koska Veeti on sattunut ottamaan käsiinsä ns. väärän auton.

Miten te muut uhmaikäisten vanhemmat jaksatte uhmaa? Tai miten uhmaikä on teillä ilmennyt ja missä vaiheessa alkanut?

Oma neuvola ja Eemilin 3v hammaslääkäri.

Eilen oli siis oman neuvolakäyntini aika ja viikkoja kasassa eilen 18+5. Kaikki oli täysin kunnossa, vaikka säikähdinkin aika pahasti kun tyypin sydänääniä ei meinannut ensin löytyä millään. Onneksi muistin kumminkin sanoa loppujen lopuksi, että ensimäisellä neuvolakäynnillä äänet löytyivät todella korkealta ja pian sen jälkeen sydänäänet löytyvätkin reippaina. Tyypin syke oli siis eilisessä neuvolassa 149. Hemoglobiinia ei edes mitattu kun se oli edellisellä kerralla ollut 151, niin tultiin siihen tulokseen ettei mittaukselle ollut tarvetta. Painoakin oli tullut kahdessa kuukaudessa vain 200g lisää, eli ei todellakaan paljoa. Vaikka painoa ei kuulemma saisi tulla yhtään lisää, mutta en jaksa stressata sillä painoa tulee melkein pakosti vauvan kasvaessa masussa.
Seuraava neuvola onkin ensi kuussa samaan aikaan kuin Eemilin 3-vuotis neuvola ja siellä saankin jo raskaustodistuksen Kelalle, että saan alkaa hakemaan tukia ja äitiyspakkausta...

Ja otsikon mukaisesti käytiin siis tänään Eemilin kanssa herran 3-vuotis hammaslääkäritarkastuksessa. Eipä sielläkään mitään ihmeellistä todettu, juteltiin suunhoidosta ja hammaslääkäri tarkisti hampaiden määrän suussa. Viimeinen tähän ikään mennessä tullut hammas (eli siis pitäisi olla 3-vuotiaana ainakin 10 maitohammasta) oli juuri tulossa läpi, eli ei mikään ihmekkään, että Eemil on ollut hiukan kiukkuinen lähipäivinä... Hammaslääkärin tuoli aiheutti pientä pelkoa Eemilissä ja loppujen lopuksi hampaiden tarkastus onnistui niin, että Eemil makasi sylissäni. Vaikka, suun avaus tuotti hieman ongelmia, mutta lupaamalla purkan tarkastuksen jälkeen aukeni pojan suukin.

Eipä tässä mitään kummempia muuten, ajattelin tulla vain uusimmat kuulumiset kertomaan nyt kun pojat leikkivät hetken nätisti keskenään...

Tulisi jo lunta.

Räkänokkamuruset lukee lelulehteä.

Viime kuulumisista on taas hetki ja viime postauksen jälkeen voitin jälleen messuliputkin. Tällä kertaa motorsport-, elma-, metsä-, kädentaito, outlet- ja lemmikkimessuille. Ja olihan sielläkin pakko käydä pyörähtämässä... Onneksi oma äitini suostui jäämään Veetin kanssa kotiin, jottei tarvinnut minimiestä raahata messuille kiukkuamaan ja sain keskittyä täysin huomion antamiseen Eemilille ja hauskaa Eemilillä ainakin vaikutti olevan...
Eemil nautti täysin siemauksin lemmikkimessuilla mm. siitä kun päästiin pojan kanssa katsomaan kuningasboaa lähietäisyydeltä ja saatiin jopa silittää sitä. Olipa pojalla ihmettelemistä 2,5 metrisessä käärmeessä ja tuskin nähdään ihan heti samanlaista... Eemil viihtyi myös elmamessujen puolella, jossa poika halusi välttämättä valokuvata itse joka ikisen eläimen joka vastaan tuli. Muutamia naurunpyrähdyksiä sain aikaiseksi takanani seisovissa ihmisissä, kun ohjeistin Eemiliä olemaan kuvaamatta laaman pyllyä, vaan yrittäisi saada koko eläimen kuvaan. En muuten olisi ikinä uskonut neuvovani vajaa kolme vuotiasta tuolla tavalla, mutta onhan tässä äitiyden aikana kerennyt tulla muutama muukin yllättävä kommentti omasta suustani (joista voisin jossakin vaiheessa tehdä oman postauksenkin)...
Outletexposta en löytänyt oikeastaan mitään ostettavaa, tai no, en yhtikäs mitään. Maatalousmessujen puolelta ostin kaksi pakettia luomuannospuuroa, joiden kaupanpäälliseksi tuli paketillinen luomu lettutaikinajauhopussi. Kyseistä lettutaikina sekoitusta en ole vielä kokeillut, mutta ainakin nuo puurot ovat jo melkein loppuneet, sillä ne maistuvat molemmille pojille mainiosti. Ostin siis tosiaan puolukan ja vadelman makuiset puurot.
Muuta ihmeellistä tuolla messuilla ei oikeastaan ollut, mutta oli ihana päästä viettämään aikaa Eemilin kanssa kaksisteen (vaikka pikkusiskoni olikin mukana ja myöhemmin näin messuilla myös Veetin kummitädin).

Näin mä kiipeän rattaiden alaosaan.

Mitään ihmeempiä ei oikeastaan muuten kuulu perheeseemme, paitsi että Veeti on nyt kokonaan siirtynyt tavalliseen maitoon ja pikkumiehen sänkykin siirrettiin Eemilin huoneeseen. Hyvinhän tuo samassa huoneessa nukkuminen on lähtenyt toimimaan ja vaikka Veeti kitisisikin (tai itkisi) yöllä jotakin, niin Eemil nukkuu hyvin sikeästi heräämättä mihinkään. Turhaan siis etukäteen pelkäsin poikien makuuhuoneen yhdistämistä. Vielä pitäisi hiukan sisustaa huonetta uudelleen, jotta pinnasängyn saisi fiksummin sinne mahtumaan, sillä tällä hetkellä pinnasänky on poikittain oven edessä ja veronpalautuspäivänä pitäisi käydä Veetillekin hakemassa oikea isojen poikien sänky, jotta minimies pääsisi vihdoin luopumaan pinnasängystä. Saapa nähdä mitä siitä muutoksesta sitten tulee. Mutta toisaalta, jos muutkin muutokset ovat tähän mennessä menneet näin hyvin, niin uskallan toivoa ja uskoa, että myös isoon sänkyyn siirtyminen menisi suht kivuttomasti.
Niin ja Veetin 1-vuotis neuvolakin saatiin varattua tammikuun alkuun ja synttäreitäkin olisi tarkoitus viettää ensi kuun puolessa välissä. Vielä kun osaisin päättää, että pitäisikö kutsua Veetin ns. kavereita (koska ei 1-vuotiaalla voi varsinaisesti kavereita olla, muita siis kuin vanhempien kavereiden lapsia)... Ainiin ja 1-vuotis hammaslääkärikin on täsmälleen 1-vuotis päivänä. Harmittaa vain hiukkasen kun ei saatu aikaa tuohon viereseen hammaslääkäriin, vaan joudutaan mennä paikalle kahdella bussilla kun ei aikoja ollut yhtään lähempänä... Tuntuu että koko ajan on kauheasti jotain, mutta sitten sitä menoa ei loppujen lopuksi olekaan niin paljoa kuin luulen.

Eemil halusi välttämättä yhdistää pirunsarvet ja tonttulakin (ja tuo hervoton tyynykasa on pojan itse kokoama).

Eemilin kuulumisia on ihan mielettömän hankala kertoa, koska ei Eemil oikeastaan kehity niinkään suurta vauhtia, että kehittymisestäkään voisi kertoa.. Päivät menee uhmaiästä kärsiessä ja pikkuveljen kanssa leikkiessä. Niin ja aina välillä pitää käydä kissaakin vähän halailemassa ja pussailemassa... Uhmaiästä riippumatta Eemil osaa siis olla mitä ihanin lapsi ja kaikkein ihaninta on kun pikkumies tulee illalla katsomaan telkkaria kainaloon ja rauhoittuu siinä iltaunia varten. Sitä ns. oikeaa uhmaikää siis odotellessa, kun kaikki tuo ihanuus loppuu ja tilalle tulee pikkupiru joka ei kuuntele yhtikäs mitään.
Pian pitäisi varata myös Eemilin 3-vuotisneuvola, mutta ehkä tässä on vielä aikaa kun sekin on vasta helmikuussa ajankohtainen.
Tarhakuviakin odotellaan edelleen ja niin toivoisin, että ne tulisivat mahdollisimman pian, jotta kerkeän sukulaisille antamaan kuvat viimeistään jouluna. Kuvat kun ilmestyvät ensin nettiin ja sieltä saan valita sitten haluamani kuvapaketin + kehitettävän sisaruskuvan. Pidetään siis peukkuja pystyssä, että kuvat olisivat onnistuneet...

Kuinka tyhmän näköinen voi kissa olla? :D

 Ja jottei tuo otsikko tuossa turhaan olisi, niin pakko hiukan purnata tästä Suomen ns. talvesta. Ensin tuli lunta ja elättelin jo toivoa, että se olisi jäänyt maahan ja pian olisi tullut pulkkailukelit / lumilinnan rakennuskelit. Mutta ei. Sitten tuli plussaa ja vesisadetta ja se lumi muuttui loskaksi, sitten tuli pakkasta ja se loska jäätyi, jolloin oli melkein mahdoton kulkea koska tämä Pohjois-Espoo ei todellakaan ole missään hiekoitus tärkeysjärjestyksen alkupäässä. Ja nyt kun marraskuu on jo puolessa välissä, onko lunta? No ei ole. Taivaalta sataa vettä harvase päivä ja plussa-asteita on ollut nyt joka päivä noin 5-10. Missä se talvi siis viipyyy? Tahdon kunnon pulkkailusäät, jotta päästään poikien kanssa pulkkamäkeen. Tahdon myös oikein paljon lunta, jotta saadaan poikien kanssa rakennettua lumilinna takapihalle, nyt kun pihalla kerran on tilaa sellaiselle. Olen nimittäin jo suunnitellut, että rakennan ison lumilinnan, jonka yhteyteen tulee pieni pylly- / liukurimäki, josta voi laskea omalla pihalla. No, kaipa se lumi sieltä pikkuhiljaa tulee kunhan jaksaa odottaa... Kunhan lunta tulisi edes jouluaatoksi, niin sitten olisin edes jotenkin tyytyväinen.

Murut sulassa sovussa.

Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin viime postauksessa mainittu vesiongelma leikkipaikalla ja takapihallammekin on nyt hoidettu. Maakaivon tyhjentäjä kävi tyhjentämässä kaivon kaksi päivää sähköpostin jälkeen ja johan oli homma lokamiehellä saada kaivo auki. Loppujen lopuksi vesikin hävisi, mutta hiukan ikävänä yllätyksenä tuli se, että leikkipaikan sadevesikaivosta löytyi huumeruiskuja samalla kun lokamies tyhjensi kaivon... Nyt pitää sitten olla entistä tarkempi sen kanssa, että miten pojat leikkivät leikkipaikalla ja mihin koskevat, koska kukaan ei voi tietää kuinka vanhoja nuo ruiskut siellä kaivossa olivat...

Nyt kumminkin lähden pakkaamaan Eemilin yökamoja, sillä poika lähtee yökylään minun isälleni ja samalla nähdään minun mummonikin, jonka olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten ja joka ei ole Veetiäkään vielä nähnyt... Jatkan taas kertoilua jossain vaiheessa.

Väsy.

Huoh, että osaakin väsyttää kun Eemil on viimeiset kolme yötä herännyt aamuyöllä (vieressä asuvien virolaisten autonjumputukseen, johon herää koko kortteli) ja Veeti nyt herättelee muuten vaan öisin, jotta saa tankattua. Tunnen siis itsenä tällä hetkellä aika lailla zombiksi, mutta onneksi on kahvia jonka avulla saa itseänsä edes vähän heräämään... En vain tajua, miksi ihmeessä ihmisten pitää popittaa niiden autojensa kanssa, kun tuo popituskaan ei todellakaan ole vain satunnaista, vaan musiikki on autoissa aina ihan yhtä kovalla, oli kello mitä tahansa. Ja kun niillä autoilla ei ajeta vain välillä tuosta talomme ohi, vaan nuo virolaiset tuntuvat ajelevan ihan huvikseen tuota yhtä tietä edestakaisin, varsinkin keskellä yötä. Poliisille soittokaan tuskin auttaisi, koska auto kerkeäisi sadan prosentin varmuudella hävitä, ennen kuin poliisit kerkeisivät paikalle asiasta huomauttamaan. Lisäksi kun se möykkä ei heille riitä, vaan tuossa tiellä ajetaan ihan järjettömän lujaa, niin että odotan kauhulla milloin joku lapsi jää alle, tuo autotie kun toimii samalla kävelytienä, kun vieressä ei minkäänlaista kävelytietä ole...

Eilen oli muuten Eemilin vasu keskustelukin tarhassa ja tarhantädit olivat sitä mieltä, että Eemil tarvitsee kyllä ainakin tuon kolme päivää viikossa hoidossa, koska on sen verran seurallinen ja aktiivinen lapsi, varsinkin kun en itse ihan mielettömästi tunne muita lapsiperheitä. Eemilillä on myös mennyt hoidossa hyvin ja eilen herra olikin ensimäistä kertaa ilman vaippaa koko päivän (okei, pihalla ja päikkäreillä oli vaippa varmuuden vuoksi, mutta sekin pysyi kuivana). Vielä kun Eemilin saisi kotonakin käymään potalla yhtä ahkeraan kuin hoidossa, vaikka eihän tuolla ole kiirettä. Onneksi kohta on kesä ja pikkumies saa hengata vaikka alasti koko ajan.

Eemil on myös oppinut niin paljon uusia sanoja lähiaikoina, että alkaa ihan karmimaan, kuinka paljon sitä puhetta pian tuleekaan. Uusia sanoja ovat mm. "Barba" (barbapapa), "Nonni", "Apua" (aina kun herra tarvitsee apua jossakin asiassa), "Autot" (kun haluaa Cars leffan pyörimään) yms. Lisäksi pikkumies osaa kertoa mitä ovikello, koira, kissa ja hevonen sanoo.

Loppuun vielä molemmista pojista yhdet kuvat ja sitten rupean kaivamaan tavaraa huuto.nettiin myyntiin:

Loppuun voisin vähän mainostaa, tällä hetkellä minulla on siis huutonetissä myynnissä astiasto ja vauvanvaatepaketti ja lisää tavaraa tulee kunhan jaksan kuvata, sekä kuvailla.

Uhmaikä.

Eli niinkuin osa saattaakin jo otsikosta arvata, niin meillä on alkanut Eemilillä uhmaikä ihan todenteolla. Tai no, uhmaikä minua kohtaan, isille ollaan todella kiltisti (ihan pientä normikiukuttelua lukuunottamatta) ja ryhmiksessä käyttäydytään vieläkin paremmin... En olisi ikinä uskonut, että vajaa 2-vuotias voi olla niin voimakas luonteeltaan, sekä voimiltaan, kuin mitä Eemil on ja välillä on hermot todella koetuksella pojan kanssa. Esimerkiksi aamuisin kun olisi aika lähteä hoitoon, niin herra lähtisi hyvin mielellään matkaan ilman aamupalaa, sekä pelkkä vaippa + kengät jalassaan. Ja auta armias kun tulee aika pukea päälle, saan osakseni sekä potkuja, huutoa, että hakkaamista ja raapimista, eikä kieltäminen pahemmin näytä asiaa auttavan, ainoastaan yllyttävän. Pakko kumminkin toivoa, että kieltämällä tarpeeksi johdonmukaisesti Eemil lopettaisi tuon järkyttävän riehumisen kun kaikki ei menekään pikkuherran tahdon mukaan.
Hyvä esimerkki uhmasta tuli myös perjantaina kun olin hakemassa Eemiliä hoidosta... Herra leikki ihan kiltisti pikkuautoilla siihen saakka, kunnes huomasi minut. Ensin Eemil koitti olla noteeraamatta minua mitenkään ja jatkaa leikkejänsä normaalisti, mutta sitten kun nostin pojan pukemaan päällensä, alkoi kirjaimellinen helvetti. Eemil heittäytyi vatsalleen maahan huutamaan, potkimaan ja hakkaamaan lattiaa, samalla heittäytyen niin veltoksi, ettei pukemisesta tullut mitään. Lopputulos oli sitten se, että eräs ryhmiksen hoitajista piti poikaa väkisin paikoillaan, jotta sain Eemilin puettua (tietty pikkumiehen potkiessa samaa aikaa minkä kerkeää).
Samanlainen raivoaminen alkaa myös esimerkiksi siitä, jos ruoka ei ole valmista tasan sillä sekunnilla kun Eemil päättää että on nälkä. Sekunttiakaan ei saa myöhästyä ruuan tarjoilusta, tai ruoka jää kokonaan syömättä raivoamisen vuoksi.
Kaikkein inhottavinta Eemilin uhmaiässä on oma loppuraskauteni, olo kun on valmiiksi jo tukala, niin asiaa ei auta ollenkaan Eemilin raivoaminen, sekä minuun kohdistuva niin sanottu väkivalta pikkumieheltä (varsinaiseksi väkivallaksi en sitä oikein miellä vielä tuon ikäiseltä, mutta en parempaakaan sanaa keksinyt).

No, toivotaan että uhmaikäkin helpottaa jossakin vaiheessa, eikä jatku murrosikään saakka.

Ylihuomenna yritän tulla kertomaan neuvolalääkärikuulumisia, jos vain muistan ja jaksan. Nyt lopetan tämän kertaisen valittamisen tähän...

Unikoulu, neuvola ja yleisiä kuulumisia.

Höms, mistäköhän sitä aloittaisi kun on mukamas paljon kerrottavaa kun huimaan kahteen viikkoon en ole mitään tänne jaaritellut... No, jos vaikka ihan ensimäisenä kertoisi hiukan unikoulusta Helsingin Ensikodissa. Eli siis unikoulussa vierähti näppärästi kaksi viikkoa aikaa ja ainakaan Eemil ei enää juo maitoa öisin, vaikkakin muutamia heräilyjä saattaa tulla edelleen yön aikana. Herra kumminkin nukahtaa hyvin äkkiä uudelleen ja yöunillekin mennään jo noin klo 20-20.30, eli huima parannus entiseen noin klo 22-23 tapahtui. Aamulla herätään viimeistään klo 7.30, eli ihan hyvät yöunet kerkeää tuossa ajassa ottamaan ja kuulemma tuo on ihan normaali määrä alle 3-vuotiaalle yöunia...
Kaikki ei kumminkaan mennyt ihan niin helposti ja mm. ensimäisenä yönä valvoin 2,5h Eemilin kanssa kun herra huusi maidon kaipuutansa. Muutamana muunakin yönä Eemil hiukan protestoi, mutta onneksi osasin pitää omat hermoni kasassa ja olla antamatta sitä maitoa (okei, siihen auttoi myös tieto, että voin koska tahansa soittaa yöhoitajan paikalle jos oikeasti menee hermot). Ja kaiken huipuksi Eemil ei syönyt melkeinpä kertaakaan lämmintä ruokaa tuon kahden viikon aikana ja muutenkin syöminen oli todella huonoa, lopputuloksena tästä parin viikon syömälakosta Eemil laihtui aika paljon. Onneksi ruokahalu palasi samantien kotiin päästyämme ja nyt nämä pari päivää mitä ollaan kotona oltu, on Eemil syönyt kuin pieni hevonen. Eiköhän se painokin siis pikku hiljaa palaile normaalilukemiin... Ja ennenkuin kukaan kerkeää tulla mitään saarnaamaan, niin paino ei tosiaan pudonnut huolestuttaviin lukemiin ja vaikka poika laihtuikin, niin normaalipainossa pysyttiin koko ajan.
Enempää en nyt oikeastaan osaa tuosta unikoulusta kertoa, jos jotakuta kiinnostaa niin kysykää ihmeessä, vastailen sitten parhaani mukaan. Minua saa myös lähestyä sähköpostitse (mhaavisto1@gmail.com), jos joku haluaa ns. yksityisemmin kysellä kokemuksia unikoulu ajastamme...

Sitten voisinkin kertoa neuvolakuulumisia... Eli meillä tosiaan oli neuvola viime viikon torstaina, jolloin viikkoja oli kasassa jo huimat 30+4 (meneepä aika nopeaa, nytkään enää muutama kuukausi aikaa laskettuun aikaan). Kaikki oli hyvin neuvolassa ja painoa oli tullut lisää 700g viikkoa kohden (eli nyt on koko raskauden aikana paino noussut 3,8kg), hemoglobiinikin oli vielä 131, eli edelleenkään ei tullut käskyä syödä rautatabletteja. Näillä näkymin en usko, että rautaa joutuisin syömään koko raskauden aikana, ainakin sen verran hyvältä näyttää tuo rauta-arvo vieläkin... Sf-mitta oli taas kasvanut kuukaudessa huimasti (oli nyt 30cm) ja hiukan jo alkaa pelottamaan, että mikä jättiläisvauva sielä mahassa kasvaa... Ei nimittäin Eemilinkään aikana sf-mitta ihan noin huimaa vauhtia kasvanut (oli korkeimmillaan 33cm).
Tällä kertaa varattiin myös kaikki loput neuvola-ajat ja onneksi niitä on vähemmän kuin ensi raskaudessa. Toisen raskauden aikana joutuu nimittäin viimeisillään käymään neuvolassa "vain" kahden viikon välein, kun taas ensimäistä odottaessa neuvolassa sai juosta viikon välein... Ainiin ja Eemil pelkäsi Kääpiön sydänääniä, joka sinällään oli minusta outoa, koska luulisi pikkuisen vielä muistavan mahassa oleskelu ajalta miltä sydänäänet kuulostavat...

Sitten niihin yleisiin kuulumisiin. Eli siis Eemil ei enää käytä tuttipulloakaan ollenkaan (päästiin siitäkin eroon lopullisesti unikoulussa, kun ei enää nukkumaan mentäessä anneta maitoa pullosta) ja kaikki juotava menee joko juomapullosta, nokkamukista, normi mukista tai lasista.
Eemil on myös periaatteessa kokonaan päiväkuiva, tuo periaatteessa sana tulee siitä, että aina ei oma ajoitukseni Eemilin potalle kiikuttamisessa onnistu ja hätä kerkeää tulla vaippaan. Onneksi tuollakaan asialla ei ole mikään aivan mieletön hoppu ja tyytyväinen olen siinä vaiheessa, kunhan Eemil olisi päiväkuiva viimeistään 2,5-vuoden iässä.
Raskauskuulumisia ei oikeastaan ole mitään uusia, joka asia vain vihloo vatsaan ja aiheuttaa harkkasupistuksia, mutta niidenkin kanssa olen jo oppinut elämään, vaikka välillä tuleekin ruma irvistys kun sattuu niin järjettömästi... Maha myöskin tuntuu olevan vain entistä enemmän koko ajan tiellä ja esim. lattialta en pääse enää yhtään niin helposti ylös jos sinne erehdyn istumaan vaikkapa leikkiäkseni Eemilin kanssa. Nyt on myös alkanut ah niin kamalan ihanat liitoskivut, jotka sattuvat ja saavat myös irvistelemään. Nyt toista lasta odottaessani, ihmettelen entistä enemmän, että miksi kaikki aina hokevat raskauden olevan elämän ihaninta aikaa? Ja että siitä pitäisi vielä nauttia? Itse nautin huomattavasti enemmän vauva-arjesta kuin tästä jatkuvasta tukalasta olosta ja joka paikan särkemisestä... Keskiraskaus oli vielä kohtuullisen ihanaa aikaa ja rakastan raskausmahaani (johon ei luojan kiitos ole vielä yhtään raskausarpea ilmestynyt), mutta joku voisi kyllä kertoa miten tästä olosta voi vielä nauttiakin?

Mahakuvan pyrin ottamaan seuraavan kerran viikolla 33, jotta saan verrattua sitä Eemilin odotuksen aikaiseen mahakuvaan samalta viikolta...

Nyt tämä meni kyllä jo ihan överiksi tämä kirjoituksen pituus, mutta toivottavasti edes joku jaksaa lukea loppuun saakka.

Eemilin neuvolakuulumisia.

Eilen siis tosiaan oli Eemilin 1,5-vuotias neuvola, vaikkakin oli pari viikkoa tuon 1,5-vuoden iän saavuttamisen jälkeen... Kaikki oli todella hyvin, painoa oli 12 660g ja pituutta löytyi 84cm verran. Päänympärystä en nyt muista, kun neuvolantäti unohti sen neuvolakorttiin merkitä, mutta eipä se niin kamalan tärkeä mitta ainakaan itselleni muutenkaan ole... Neuvolassa kyllä huomasi hyvin, että Eemil ei tosiaan ollut hyvällä tuulella, sillä kaikki kiukutti. Oli aivan kamalaa kun herraa yritettiin punnita isojen poikien vaa´alla ja auta armias, mikä huuto tuli tuosta päänympäryksen mittauksesta. No, kun mitat oltiin ensin otettu terveydenhoitajan puolesta, niin päästiin hetkeksi odottelemaan neuvolalääkärille pääsyä.
Kun vihdoin päästiin neuvolalääkärin luokse, niin Eemilin kiukku vain yltyi... Mikään ei tuntunut kiinnostavan ja kaikesta nousi aivan järjetön meteli. Varsinkin korvien katsomisesta (oli pakko katsoa ennen rokotteen laittoa, koska korvakäytävä oli torstaina hiukan punottanut) ja paikalle jouduttiin pyytämään terveydenhoitaja pitämään hysteerisesti huutavaa poikaa. Neuvolalääkärin mielestä ei 1,5-vuotias saisi käyttäytyä ihan noin hysteerisesti toimenpiteitä kohtaan, mutta minkäs sille voi jos uhmaikäisellä sattuu olemaan huono aamu ja kokemukset lääkäreistä on, että aina on jonkinlainen lääkekuuri tullut... Eipä itseänikään tuossa vaiheessa kauheasti kiinnostaisi tutkimiset. No, korviin saatiin lopulta katsottua, vaikka toisen korvan tärykalvoa ei mukamas vaikun takia näkynyt. Kumma kyllä kun kotona putsasin herran korvat, ei korvasta irronnut yhtään vaikkua ja muutenkin kun korvat putsaan joka toinen päivä kylvyn yhteydessä, niin ei tosiaankaan pääse vaikkua niin paljon kerääntymään, ettei korvaan näkyisi... Takaisin asiaan, eli siis lääkäri tutki myös sydämen ja keuhkot, sekä kurkkasi kurkkuun (rokotteen antamisen varmistamiseksi) ja totesi, ettei rokotetta voida antaa, koska kurkku punoitti hiukan. Pitää siis varata ensi viikolla uusi aika rokotteen ottoa varten.
Eemilille tehtiin myös palikkatesti (piti koota kuusi palikkaa pinoon) ja sen mukaan herra vastaa kehitykseltään täysin ikäistään lasta. "Kävelytestissä" pojalla todettiin hiukan lättäjalat, mutta se on kuulemma täysin normaalia vielä tuon ikäiseltä lapselta ja kuulemma paranee iän myötä.
Muuten tuossa neuvolassa ei ollut mitään erikoista ja 2-vuotisneuvola pitää varata sitten lähempänä synttäreitä. Niin ja pituusennuste pikkuherralle on näiden mittojen mukaan 181cm. Kiva jos pojasta tosiaan tulee hiukan yli 20cm minua pidempi, niin siinäs sitten taputtelee minua teini-iässä päälaelle... No, onneksi nuo pituusennusteet harvoin pitävät paikkaansa, itsekin odottelen vielä pituusennusteestani puuttuvaa 19senttiä.

No, eipä tässä kai muuta. Kertokaas ihmeessä te muutamat lukijani, mistä haluaisitte lukea, kun ei oikein näitä kirjoitusaiheita tunnu olevan...

Ensi viikolla kerron sitten omat neuvolakuulumiseni.

Meillä kävellään!

Vihdoin ja viimein meillä siis kävellään ihan kunnolla. Tai no, joskus kun ujostuttaa tai oikein laiskottaa niin edetään konttaamalla, mutta kävellään kumminkin kunnolla. Johan sitä odotettiinkin...

Tänään olin jälleen töissä, enää olisi huominen + ylihuominen töitä ja sen jälkeen olisi vihdoin muutama päivä vapaata. Onneksi, sillä muuten selkäni alkaisi huutaa hoosiannaa, sen verran ottaa nuo lounasvuorot selkään. Eilenkin oli selkä niin kipeä, etten tuolistakaan päässyt ilman apua ja nyt vaikka selkä aamulla olikin parempi, niin nyt taas vihloo niin julmetusti ettei mitään rajaa... Ei varmaan olisi W:n synttäreillä pitänyt istua sitä pientä hetkeäkään lattialla, lähdin siis suoraan töistä J:n vanhemman pojan W:n 3-vuotis synttäreille. Eipä me siellä oltu kauaa, mutta hetken aikaa kumminkin.

Ainiin, hyvin on muuten tullut töissä huomattua, että kysyvälle löytyy töitä. Nyt kun olen tarpeeksi usein kysellyt lisävuoroja, niin ensi vuorolistassa onkin melkein vakituisen työntekijän tunnit, eli 87 tuntia ja lisää tulee jos joku peruu vuoronsa. Ja meidän vuorolista onkin siis vain 3 viikkoa kerrallaan... Onneksi saan vuoroja nyt ihan kohtuudella ennen äippälomalle jääntiä, sillä rahaa ei koskaan ole liikaa, varsinkaan kun kaikki laskut tuntuvat tulevan aina samaan aikaan, nytkin tuli edellisestä asunnosta puolen vuoden vesilasku, vaikka tavallisesti vesilasku tuli siellä parin kuukauden välein. Ihme juttu ettei ole sitten voinut vesilaskuja lähetellä säännöllisesti, vaan pitää yksi jättilasku lähettää. No, onneksi voin tehdä lisää töitä kunhan Eemil aloittaa päivähoidon elokuun alussa. Eri asia onkin sitten, miten päivähoidon aloitus sujuu kun me ei keretä ollenkaan tutustumaan hoitopaikkaan ennen hoidon alkua.

Jos tätä lukee joku jolla on kokemusta lapsen hoitoon laitosta ilman "harjoittelua" hoitopaikassa, niin olisi kiva kuulla kokemuksia...

Töitä, töitä ja hiukan muuta.

Nyt on kolmesta vuorosta yhdeksästä selvitty töissä ja vielä olisi kuusi jäljellä. Lauantaihin saakka siis kaikkina päivinä on aamuvuorot tällä viikolla, ihan hyvä vain jotta saan ensi kuussa olevaan Tallinnan risteilyyn kerättyä rahaa. Kaverin kanssa siis lähdetään päiväristeilylle, jotta pääsen vauvanvaatteita ja tuparijuomat hakemaan sieltä. Viikonlopun yövuorot oli aika murhaa ainakin jaloille ja selälle, mutta onneksi sunnuntaina sain nukkua univelkoja hiukan pois. Tänään oli sitten kahvilavuorossa ihan ybertylsää kun ei asiakkaat vielä kahvilan olemassaolosta tiedä ja eivät osaa vielä sielä asioida... Huomenna sitten edessä joko lounas- tai kahvilavuoro, ravintolapäälikkö kertoo huomenna kumpi vuoro.

Tänään tunsin muuten ensimäistä kertaa vauvan liikkeet ihan 100% varmasti. Viikkoja siis kasassa 15+1, eli muutama viikko vähemmän kuin Eemiliä odottaessa ja Eemilkin on pikku hiljaa alkanut kävelemään pidempiä matkoja ja toivottavasti jättää kohta kokonaan konttauksen taakseen. Sanojakin on alkanut pikkumieheltä tulemaan aika kohtuullinen kasa. Tunnistettavia sanoja ovat tällä hetkellä ainakin: "Nano (jano), äiti, isi, ei, joo, namnam, nunnuu (nukkumaan)" Muitakin sanoja on, mutta ei niitä osaa listata kaikkia...

Alkaa pikkuhiljaa mahakin jo hiukan näkymään, pitää katsoa jos jossakin vaiheessa mahakuvaa kehtaisi julkaista. Sen verran pahasti olen turvonnut lähiaikoina, että sormustakin on välillä hankala saada pois sormesta. Mutta toisaalta, olen ylpeä jokaisesta sentistä ja kilosta, jotka vatsaan kertyvät raskauden aikana. Ne saa sitten pois raskauden jälkeen, mutta kyllä se hirvittää että vatsa kasvaa niin paljon nopeammin toisen raskauden aikana, kuin ensimäisen.