Kylläpä aika juoksee.

Aika tosiaan tuntuu juoksevan ihan järjetöntä vauhtia, nyt jo on viikko 31+2 vaikka tuntuu että vastahan se raskaustestikin oli positiivinen... Tuntuu myös, että aika tämän kolmannen raskauden suhteen menee huomattavasti nopeammin kuin kahden ensimäisen raskauden suhteen, varsinkin Eemiliä odottaessa tuntui nimittäin että aika matelee eikä päivät kulu millään. Toisaalta, onhan nyt enemmän tekemistäkin jonka ansiosta aika kulkee paljon nopeammin.

Viime viikon torstaina oli neuvolakin, eli silloin oli viikkoja 30+5. Tajusin muuten, että tuo kyseinen neuvola oli vasta viides neuvola koko raskauden aikana, eli ei ihmekään kun tuntuu ettei neuvoloita ole ollut kovinkaan usein... Kaikki oli muuten kunnossa, mutta pissanäytteen jouduin viedä seuraavana päivänä varmuuden vuoksi terveyskeskukseen, sillä neuvolantäti epäili lievää virtsatieinfektiota. Tänään pitäisi sitten soittaa tulokset kun perjantaina unohdin. Vatsan kasvu oli tasoittunut vähäsen, mutta edelleen vahvasti yläkäyrillä, joten sain uuden lähetteen sokerirasitukseen (edellisen lähetteen voimassaolo aikana en käynyt sielä) ja perjantaina olisikin sitten se kauhulla odottamani sokerirasitus. Pakko sinne on kumminkin mennä, koska kuulemma en pääse Jorviin painoarvioon ellei sokerirasitusta ole tehty. Mitään merkkejä raskausdiabeteksestä ei siis ole tuota mahan hervotonta kasvua lukuunottamatta.
Painon suhteen saan olla enemmän kuin tyytyväinen, painoni oli nimittäin 500g vähemmän kuin ensimäisessä neuvolassa. Eihän tuo siis todellakaan ole mikään iso tiputus, mutta kun ottaa huomioon lapsiveden, lapsen, istukan painon niin painonihan on siis tippunut raskauden aikana. Lisäksi koska laihdutus ei ole ollut tarkoituksellista, vaan paino on tippunut niin sanotusti luonnollisesti, ei tarvitse edes huolestua. Nyt täytyy vain toivoa ettei tässä loppuraskaudessa tule mitään painonkeräys spurttia, jotta kilot olisi mahdollisimman helppo tiputtaa synnytyksen jälkeen.

Oikeastaan muuta ei olekaan tapahtunut ja kuulumisia ei ole pahemmin kerrottavaksi joten en viitsisi täysin turhuuksiakaan jaaritella... Yritän kunnostautua kameran kanssa, jotta saisin kuvia tänne blogiinkin saakka, mutta kun kännykällä on niin paljon helpompi kuvata ja lisätä kuvat mm. Facebookkiin automaattisesti niin ei valitettavasti tule normaalikameraa kamalasti käytettyä.

Kertokaas te lukijat, että mitä te haluaisitte lukea? Mielipiteitä jostain tietystä? Yleisiä jorinoita kuulumisista? Vai saman tyyppisiä juttuja kuin nytkin, eli sekalaisesti mielipiteitä ja sekalaisia kuulumisia? Olisi nimittäin kiva kuulla teidänkin mielipiteitä siitä, mitä haluaisitte lukea...

Mitä vielä?

Niin kuin meidän perheessä ei olisi jo sairastettu tarpeeksi, niin alle viikon terveinä olon jälkeen voimme jälleen sanoa päivää vatsataudille. Ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka ärsyttävää on sairastaa koko ajan ja ei se ole varsinkaan lapsillekaan mukavaa olla vatsa sekaisin koko ajan tai oksennella kaikki ulos mitä on juuri saanut syötyä.
Onneksi me vanhemmat ollaan selvitty suht vähällä, jos nyt ei toissaöisiä 3h yöunia oteta huomioon kun koko ajan sai olla siivoamassa oksennuksia pitkin asuntoa kun Eemil ei oikein ymmärtänyt ettei voi juosta kauas ämpäristä tai että yleensä kipeänä kuuluisi vain pötköttää paikallaan. Onneksi Eemil tajusi loppuyöstä ämpärin idean ja enemmiltä jynssäämisiltä pelastuttiin.
Tai no, eilen sitten pesukone sai pyöriä kolme kertaa, jotta kaikki oksennuspyykki saatiin pestyä unileluista ja tyynyistä lähtien. Ja lattiat pestiin useampaan otteeseen, jotta oksennuksen haju saatiin asunnosta pois. Lisäksi koko asunto tuuletettiin. J sai Eemilin nukkumaan vasta joskus puoli kuuden aikaan aamuyöllä, jolloin saatiin nukkua pari tuntia ennen kuin pojat päättivät, että nyt olisi hyvä aika herätä... Onneksi yhteistyö kumminkin toimii meidän vanhempien kesken ja sain nukkua päivällä useamman tunnin kun J oli nukkunut yöllä enemmän...
Eemilin pahoinvointikin laantui hiukan iltaa kohden ja nyt poika vaikuttaa suhteellisen pirteältä ja terveeltä, vaikka illalla Eemil olikin ihan tööt ja nukahti ns. tuntia aikaisemmasta nukkumaanmeno ajasta huolimatta erittäin helposti. Uskoisin, että jatkuva sairastelu johtuu edes jollain tasolla asuntomme kosteusvahingosta, joka heikentää vastustuskykyä ja näin ollen saamme kaikki taudit ja pöpöt mitä ikinä missään liikkuukaan. Vielä kun nuo lumet sulaisivat äkkiä, niin asunnossamme pääsisi alkamaan se kauan odotettu remontti ja kosteusvahinko saataisiin korjattua. Tai mielummin kumpa saataisiin se uusi asunto äkkiä.

Niin ja jottei kosteusvahingossa ja jatkuvassa sairastelussa olisi tarpeeksi jaksamista, niin yksi varma kevään merkki näkyy jo meillä olohuoneessa. Nimittäin jo viime kesänä tutuksi tulleet muurahaiset. Viime kesänähän muurahaiset valloittivat alakerran vessaa, josta muurahaisten maailmanvalloitus loppui kun koko vessa remontoitiin ja kosteusvahinko siellä kuivattiin, mutta ennen tuota remonttia meillä kävi viisi vai kuusi kertaa myrkyttäjä myrkyttämässä muurahaiset täysin turhaan.
Nyt kun muurahaiset eivät pääse enää sisälle lämpimään vessan kautta, niin ne keksivät uuden reitin. Uusi reitti näille ei niin kivoille kuokkavieraille on nimittäin olohuoneen seinään porattu reikä josta mitattiin kosteusarvoa jo muutama kuukausi sitten ja jota ei kuulemma ole järkeä paikata ennen kuin kosteuskuivaus on tehty. Kiitoksia siis tästäkin armas vuokranantajamme kun joudumme ilmeisesti toisen kesäkauden putkeen kärsimään muurahaisista, koska suoraan sanottuna paskalle asunnollemme ei tehdä ajoissa mitään. Oma mielipiteeni on, että koko taloyhtiömme voisi räjäyttää ilmaan ja rakentaa uuden tilalle. Ei se ainakaan tätä taloyhtiötä huonontaisi.

Pahoittelut taas tästä valituksesta, mutta hankala tosiaan keksiä mitään positiivista kirjoitettavaa kun koko ajan tuntuu joku menevän enemmän ja enemmän pieleen...

Unikoulu, neuvola ja yleisiä kuulumisia.

Höms, mistäköhän sitä aloittaisi kun on mukamas paljon kerrottavaa kun huimaan kahteen viikkoon en ole mitään tänne jaaritellut... No, jos vaikka ihan ensimäisenä kertoisi hiukan unikoulusta Helsingin Ensikodissa. Eli siis unikoulussa vierähti näppärästi kaksi viikkoa aikaa ja ainakaan Eemil ei enää juo maitoa öisin, vaikkakin muutamia heräilyjä saattaa tulla edelleen yön aikana. Herra kumminkin nukahtaa hyvin äkkiä uudelleen ja yöunillekin mennään jo noin klo 20-20.30, eli huima parannus entiseen noin klo 22-23 tapahtui. Aamulla herätään viimeistään klo 7.30, eli ihan hyvät yöunet kerkeää tuossa ajassa ottamaan ja kuulemma tuo on ihan normaali määrä alle 3-vuotiaalle yöunia...
Kaikki ei kumminkaan mennyt ihan niin helposti ja mm. ensimäisenä yönä valvoin 2,5h Eemilin kanssa kun herra huusi maidon kaipuutansa. Muutamana muunakin yönä Eemil hiukan protestoi, mutta onneksi osasin pitää omat hermoni kasassa ja olla antamatta sitä maitoa (okei, siihen auttoi myös tieto, että voin koska tahansa soittaa yöhoitajan paikalle jos oikeasti menee hermot). Ja kaiken huipuksi Eemil ei syönyt melkeinpä kertaakaan lämmintä ruokaa tuon kahden viikon aikana ja muutenkin syöminen oli todella huonoa, lopputuloksena tästä parin viikon syömälakosta Eemil laihtui aika paljon. Onneksi ruokahalu palasi samantien kotiin päästyämme ja nyt nämä pari päivää mitä ollaan kotona oltu, on Eemil syönyt kuin pieni hevonen. Eiköhän se painokin siis pikku hiljaa palaile normaalilukemiin... Ja ennenkuin kukaan kerkeää tulla mitään saarnaamaan, niin paino ei tosiaan pudonnut huolestuttaviin lukemiin ja vaikka poika laihtuikin, niin normaalipainossa pysyttiin koko ajan.
Enempää en nyt oikeastaan osaa tuosta unikoulusta kertoa, jos jotakuta kiinnostaa niin kysykää ihmeessä, vastailen sitten parhaani mukaan. Minua saa myös lähestyä sähköpostitse (mhaavisto1@gmail.com), jos joku haluaa ns. yksityisemmin kysellä kokemuksia unikoulu ajastamme...

Sitten voisinkin kertoa neuvolakuulumisia... Eli meillä tosiaan oli neuvola viime viikon torstaina, jolloin viikkoja oli kasassa jo huimat 30+4 (meneepä aika nopeaa, nytkään enää muutama kuukausi aikaa laskettuun aikaan). Kaikki oli hyvin neuvolassa ja painoa oli tullut lisää 700g viikkoa kohden (eli nyt on koko raskauden aikana paino noussut 3,8kg), hemoglobiinikin oli vielä 131, eli edelleenkään ei tullut käskyä syödä rautatabletteja. Näillä näkymin en usko, että rautaa joutuisin syömään koko raskauden aikana, ainakin sen verran hyvältä näyttää tuo rauta-arvo vieläkin... Sf-mitta oli taas kasvanut kuukaudessa huimasti (oli nyt 30cm) ja hiukan jo alkaa pelottamaan, että mikä jättiläisvauva sielä mahassa kasvaa... Ei nimittäin Eemilinkään aikana sf-mitta ihan noin huimaa vauhtia kasvanut (oli korkeimmillaan 33cm).
Tällä kertaa varattiin myös kaikki loput neuvola-ajat ja onneksi niitä on vähemmän kuin ensi raskaudessa. Toisen raskauden aikana joutuu nimittäin viimeisillään käymään neuvolassa "vain" kahden viikon välein, kun taas ensimäistä odottaessa neuvolassa sai juosta viikon välein... Ainiin ja Eemil pelkäsi Kääpiön sydänääniä, joka sinällään oli minusta outoa, koska luulisi pikkuisen vielä muistavan mahassa oleskelu ajalta miltä sydänäänet kuulostavat...

Sitten niihin yleisiin kuulumisiin. Eli siis Eemil ei enää käytä tuttipulloakaan ollenkaan (päästiin siitäkin eroon lopullisesti unikoulussa, kun ei enää nukkumaan mentäessä anneta maitoa pullosta) ja kaikki juotava menee joko juomapullosta, nokkamukista, normi mukista tai lasista.
Eemil on myös periaatteessa kokonaan päiväkuiva, tuo periaatteessa sana tulee siitä, että aina ei oma ajoitukseni Eemilin potalle kiikuttamisessa onnistu ja hätä kerkeää tulla vaippaan. Onneksi tuollakaan asialla ei ole mikään aivan mieletön hoppu ja tyytyväinen olen siinä vaiheessa, kunhan Eemil olisi päiväkuiva viimeistään 2,5-vuoden iässä.
Raskauskuulumisia ei oikeastaan ole mitään uusia, joka asia vain vihloo vatsaan ja aiheuttaa harkkasupistuksia, mutta niidenkin kanssa olen jo oppinut elämään, vaikka välillä tuleekin ruma irvistys kun sattuu niin järjettömästi... Maha myöskin tuntuu olevan vain entistä enemmän koko ajan tiellä ja esim. lattialta en pääse enää yhtään niin helposti ylös jos sinne erehdyn istumaan vaikkapa leikkiäkseni Eemilin kanssa. Nyt on myös alkanut ah niin kamalan ihanat liitoskivut, jotka sattuvat ja saavat myös irvistelemään. Nyt toista lasta odottaessani, ihmettelen entistä enemmän, että miksi kaikki aina hokevat raskauden olevan elämän ihaninta aikaa? Ja että siitä pitäisi vielä nauttia? Itse nautin huomattavasti enemmän vauva-arjesta kuin tästä jatkuvasta tukalasta olosta ja joka paikan särkemisestä... Keskiraskaus oli vielä kohtuullisen ihanaa aikaa ja rakastan raskausmahaani (johon ei luojan kiitos ole vielä yhtään raskausarpea ilmestynyt), mutta joku voisi kyllä kertoa miten tästä olosta voi vielä nauttiakin?

Mahakuvan pyrin ottamaan seuraavan kerran viikolla 33, jotta saan verrattua sitä Eemilin odotuksen aikaiseen mahakuvaan samalta viikolta...

Nyt tämä meni kyllä jo ihan överiksi tämä kirjoituksen pituus, mutta toivottavasti edes joku jaksaa lukea loppuun saakka.