Tässä vinkkinä lukijoille yhdenlainen pikainen treeni. Liikkeen nimeä painamalla pääsee ohjevideoon (ainakin jonkinlaiseen jonka pikaisesti löysin), jos sellainen löytyi Youtubesta. Fiksuja neuvoja liikkeiden suoritukseen en osaa antaa, koska olen vasta aloittelija ja pelkään neuvovani totaallisen väärin jos rupean neuvomaan miten liikkeet tehdään.
askelkyykky sivulle 20sek
nopeat hypähdykset 30sek
pakarapotkut 20sek
puolikyykky x5
jalkakyykky x6
t etukenossa x6
polvipunnerrus x10
askelkyykky x10 / jalka
1,5 askelkyykky x5 / jalka
w etukenossa x6
tasapainotteleva polven nosto x7 / jalka
yhden jalan lantionosto x 6 / jalka
lantionosto x12
kyynärnorja polvilla 40sek
sumokurotus 30sek
askelkyykky kierrolla 30sek
Niin ja itse tein liikkeet ilman noita videoissa mahdollisesti näkyviä painoja. Jokainen voi kumminkin oman kuntonsa mukaan lisätä painot mukaan treeniinsä. Jos teitä tosiaan kiinnostaa, niin voin satunnaiseti tällaisia nopeita 15 minuutin tai jopa lyhyempiä treenejä täällä kertoa aina silloin tällöin kun jaksan kirjoittaa ylös tekemäni liikkeet...
torstai 22. lokakuuta 2015
keskiviikko 21. lokakuuta 2015
Leevi 4kk
Mun pieni vauva on huomenna jo neljä kuukautta vanha ja aika tuntuu menevän ihan mieletöntä vauhtia. Tänään olikin pikkumiehen 4kk neuvola ja sinne lähdin koko apinalauman kanssa, sillä J oli taas töissä. Toisaalta, eipä tuo haittaa kun lapset viihtyvät neuvolan odotusaulassa leikkimässä ja samalla tulee ulkoiltua, mutta en voi silti missään nimessä väittää nauttivani neuvolareissusta kaikkien lasten kanssa...
Matkalla neuvolaan ihmeteltiin lehtiä, sekä matkalla olevaa likaista puroa, lätäkköä, mikä tuo nyt onkaan. Ihan niinkuin joka kerta kun tuolla suunnilla liikutaan... Joku tuossa likavedessä poikia kiehtoo ja liikkeelle täytyykin aina lähteä sen verran ajoissa, että pojat kerkeävät täyttää matkalla taskunsa "aarteilla" (eli lehdillä, kivillä, kepeillä ja kaikellä mitä milloinkin matkalta löytyy) ja että pojat kerkeävät kiipeillä aidalla ja ihmetellä vettä.
Tänään matkalla nähtiin myös kaivinkoneita, joita niitäkin piti tietenkin jäädä ihmettelemään. Onneksi oltiin kumminkin tapani mukaan todella hyvissä ajoin liikkeellä ja oltiin jopa neuvolan sisätiloissa aikaa odottamassa hyvissä ajoin...
Neuvolassa oli ensin aika terveydenhoitajalle, joka otti mitat ja kyseli kuulumiset. Lisäksi saatiin terveydenhoitajalta käsky aloittaa soseet, tai ainakin sormiruokailu, vaikka hyvin selvästi ilmoitin haluni imettää vähintään puolen vuoden ikään. Imetyksen ohella pitäisi kumminkin mukamas antaa myös kiinteitä, jottei lapsen tärkeä herkkyyskausi menisi ohi ja näin ollen kiinteiden syönnin opettelu olisi vaikeampaa myöhemmin... Onneksi osasin tällä kertaa sanoa vastaan ja ilmoittaa, että kiinteitä ei olla vielä aloittamassa kun Leevi on tyytyväinen ja kasvaa, joten niille ei omasta mielestäni ole vielä tarve.
Tällä kertaa saimme mitoiksi (suluissa 3kk mitat):
Paino: 7505g (6830g)
Pituus: 64cm (61,5cm)
Päänympärys: 42,2cm (41,5cm)
Ja itse en siis näe noissa mitoissa mitään vikaa, vaan kasvu on ainakin näin kolmen lapsen kokemuksella ihan hyvää..
Lääkärille päästiinkin sitten hetken odottelun jälkeen. Kysäisin lääkäriltäkin kiinteiden aloittamisesta ja lääkäri oli sitä mieltä, että tällaisella kasvulla ei ole tarvetta vielä kiinteitä aloittaa. Neuvolalääkäri oli myös tyytyväinen päätökseeni, että ainakin yritän imettää puolen vuoden ikään ilman soseita ja tämä siis onneksi tuki päätöstäni entisestään.
Lääkäri teki peruskokeet ja kyseli kehityksestä. Leeviä ei vain pahemmin tuntunut kiinnostavan mikään ja pientä vierastusta tuntui olevan ilmassa sillä Leevi pillahti kamalaan itkuun aina kun lääkäri tuli liian lähelle poitsun naamaa. Onneksi tästäkin itkusta selvittiin imettämällä ennen kotiin lähtöä. Neuvolakorttiinkin tuli itseasiassa merkintä, että Leevi oli tänään hieman vakavammalla tuulella, mutta silti tarkkaavainen ja jäntevä poika. Kasvustakin tuli maininta, että se on hyvää. Mitään huomautettavaa ei siis neuvolassa löytynyt ja seuraava aika olisikin sitten taas kuukauden päästä, jolloin tulee kuulemma lisää rokotteitakin...
Niin ja pitäisi kuulemma miettiä otetaanko influenssarokotteet, mutta enpä tiedä. Olen aika kahden vaiheilla kun ei niitä ole ennenkään tarvinnut, mutta toisaalta tämän kokoiseen perheeseen ei influenssa kierrettä kaivattaisi...
Mitenkäs te lukijat aiotteko ottaa tai oletteko jo ottaneet influenssa rokotteet?
Matkalla neuvolaan ihmeteltiin lehtiä, sekä matkalla olevaa likaista puroa, lätäkköä, mikä tuo nyt onkaan. Ihan niinkuin joka kerta kun tuolla suunnilla liikutaan... Joku tuossa likavedessä poikia kiehtoo ja liikkeelle täytyykin aina lähteä sen verran ajoissa, että pojat kerkeävät täyttää matkalla taskunsa "aarteilla" (eli lehdillä, kivillä, kepeillä ja kaikellä mitä milloinkin matkalta löytyy) ja että pojat kerkeävät kiipeillä aidalla ja ihmetellä vettä.
Tänään matkalla nähtiin myös kaivinkoneita, joita niitäkin piti tietenkin jäädä ihmettelemään. Onneksi oltiin kumminkin tapani mukaan todella hyvissä ajoin liikkeellä ja oltiin jopa neuvolan sisätiloissa aikaa odottamassa hyvissä ajoin...
Neuvolassa oli ensin aika terveydenhoitajalle, joka otti mitat ja kyseli kuulumiset. Lisäksi saatiin terveydenhoitajalta käsky aloittaa soseet, tai ainakin sormiruokailu, vaikka hyvin selvästi ilmoitin haluni imettää vähintään puolen vuoden ikään. Imetyksen ohella pitäisi kumminkin mukamas antaa myös kiinteitä, jottei lapsen tärkeä herkkyyskausi menisi ohi ja näin ollen kiinteiden syönnin opettelu olisi vaikeampaa myöhemmin... Onneksi osasin tällä kertaa sanoa vastaan ja ilmoittaa, että kiinteitä ei olla vielä aloittamassa kun Leevi on tyytyväinen ja kasvaa, joten niille ei omasta mielestäni ole vielä tarve.
Tällä kertaa saimme mitoiksi (suluissa 3kk mitat):
Paino: 7505g (6830g)
Pituus: 64cm (61,5cm)
Päänympärys: 42,2cm (41,5cm)
Ja itse en siis näe noissa mitoissa mitään vikaa, vaan kasvu on ainakin näin kolmen lapsen kokemuksella ihan hyvää..
Lääkärille päästiinkin sitten hetken odottelun jälkeen. Kysäisin lääkäriltäkin kiinteiden aloittamisesta ja lääkäri oli sitä mieltä, että tällaisella kasvulla ei ole tarvetta vielä kiinteitä aloittaa. Neuvolalääkäri oli myös tyytyväinen päätökseeni, että ainakin yritän imettää puolen vuoden ikään ilman soseita ja tämä siis onneksi tuki päätöstäni entisestään.
Lääkäri teki peruskokeet ja kyseli kehityksestä. Leeviä ei vain pahemmin tuntunut kiinnostavan mikään ja pientä vierastusta tuntui olevan ilmassa sillä Leevi pillahti kamalaan itkuun aina kun lääkäri tuli liian lähelle poitsun naamaa. Onneksi tästäkin itkusta selvittiin imettämällä ennen kotiin lähtöä. Neuvolakorttiinkin tuli itseasiassa merkintä, että Leevi oli tänään hieman vakavammalla tuulella, mutta silti tarkkaavainen ja jäntevä poika. Kasvustakin tuli maininta, että se on hyvää. Mitään huomautettavaa ei siis neuvolassa löytynyt ja seuraava aika olisikin sitten taas kuukauden päästä, jolloin tulee kuulemma lisää rokotteitakin...
Niin ja pitäisi kuulemma miettiä otetaanko influenssarokotteet, mutta enpä tiedä. Olen aika kahden vaiheilla kun ei niitä ole ennenkään tarvinnut, mutta toisaalta tämän kokoiseen perheeseen ei influenssa kierrettä kaivattaisi...
Mitenkäs te lukijat aiotteko ottaa tai oletteko jo ottaneet influenssa rokotteet?
tiistai 20. lokakuuta 2015
Viikottainen kuntopäivitys.
Jälleen viikottaisen kuntopäivityksen aika ja tulin siihen tulokseen, että otan kuvat kuukauden välein jotta niissä mahdollisesti näkyisi edes jonkinlaista muutosta. En nimittäin usko, että muutos tapahtuu ihan hetkessä ja sen vuoksi en viitsi viikoittain kuvata itseäni. Mitatkin päätin ottaa kahden viikon välein, eli ensi viikolla otan seuraavan kerran mitat itsestäni.
Viime viikko meni suhteellisen hyvin syömisten suhteen, vaikka olisin voinut ehdottomasti syödä säännöllisemmin ja lipsuinkin vähän liikaa ruoka-ajoista. Tällä viikolla olisi tarkoitus tsempata syömisten suhteen ja yrittää saada ruoka-ajat taas edes hieman säännöllisemmiksi. Painoa oli kumminkin eilisessä punnituksessa lähtenyt 500g ja vaikka se tuntui kovin vähäiseltä niin kaveri lohdutti, että se on juuri hyvä viikkopudotus kokoiselleni. Isompi pudotus olisi todennäköisesti kokoisellani ihmisellä kuulemma vienyt painoa lihaksista, joka taasen ei ole alkuunsakkaan toivottu juttu.
Liikunnan kanssa meni viime viikko todella huonosti, sillä alkuviikon liikunnat jäivät tatuoinnin ottamisen vuoksi ja loppuviikosta alkoi taasen räkätautia pukkaamaan ja täysin tukossa en uskaltanut pahemmin liikuntaa kokeilla. Eilen sen sijaan kokeilin jo hieman Zumbaa, sekä Xboxin pelissä olevaa treeniä, jonka oli tarkoitus kestää viisitoista minuuttia ja joka oli sen verran tappotreeniä, että meinasin kuolla jo kymmenen minuutin kohdalla. Tänään olisi kumminkin tarkoitus ottaa uusintayritys treenistä ja kun kommenteissa kyseltiin neuvoja valmennuksessa saatuun pikatreeniin (jota ei valitettavasti saa laittaa yleiseen jakoon), ajattelin että voisin ottaa nuo oman viidentoista minuutin treenini liikeet ylös ja jakaa ne teille täällä.
Jonkinlaiseksi pikatreeniksi tuon viisitoista minuuttiakin voi nimittäin laskea... Ja josko joku saisi siitä inspiraatiota omaan treeniinsä. Toki jos teitä lukijoita kiinnostaa, niin voin aina välillä kertoa noita erilaisia treenejä joita kokeilen...
Mitään kummempia kuulumisia viime viikolta ei ole ja taas ensi viikolla on tarkoitus kirjoittaa tämän viikon kuulumiset.
Huomenna olisikin sitten tiedossa Leevin 4kk neuvola, joten sieltä saatte kuulumisia huomenna.
Viime viikko meni suhteellisen hyvin syömisten suhteen, vaikka olisin voinut ehdottomasti syödä säännöllisemmin ja lipsuinkin vähän liikaa ruoka-ajoista. Tällä viikolla olisi tarkoitus tsempata syömisten suhteen ja yrittää saada ruoka-ajat taas edes hieman säännöllisemmiksi. Painoa oli kumminkin eilisessä punnituksessa lähtenyt 500g ja vaikka se tuntui kovin vähäiseltä niin kaveri lohdutti, että se on juuri hyvä viikkopudotus kokoiselleni. Isompi pudotus olisi todennäköisesti kokoisellani ihmisellä kuulemma vienyt painoa lihaksista, joka taasen ei ole alkuunsakkaan toivottu juttu.
Liikunnan kanssa meni viime viikko todella huonosti, sillä alkuviikon liikunnat jäivät tatuoinnin ottamisen vuoksi ja loppuviikosta alkoi taasen räkätautia pukkaamaan ja täysin tukossa en uskaltanut pahemmin liikuntaa kokeilla. Eilen sen sijaan kokeilin jo hieman Zumbaa, sekä Xboxin pelissä olevaa treeniä, jonka oli tarkoitus kestää viisitoista minuuttia ja joka oli sen verran tappotreeniä, että meinasin kuolla jo kymmenen minuutin kohdalla. Tänään olisi kumminkin tarkoitus ottaa uusintayritys treenistä ja kun kommenteissa kyseltiin neuvoja valmennuksessa saatuun pikatreeniin (jota ei valitettavasti saa laittaa yleiseen jakoon), ajattelin että voisin ottaa nuo oman viidentoista minuutin treenini liikeet ylös ja jakaa ne teille täällä.
Jonkinlaiseksi pikatreeniksi tuon viisitoista minuuttiakin voi nimittäin laskea... Ja josko joku saisi siitä inspiraatiota omaan treeniinsä. Toki jos teitä lukijoita kiinnostaa, niin voin aina välillä kertoa noita erilaisia treenejä joita kokeilen...
Mitään kummempia kuulumisia viime viikolta ei ole ja taas ensi viikolla on tarkoitus kirjoittaa tämän viikon kuulumiset.
Huomenna olisikin sitten tiedossa Leevin 4kk neuvola, joten sieltä saatte kuulumisia huomenna.
torstai 15. lokakuuta 2015
Viikkopäivitys.
Viikkopäivitys muutoksen onnistumisesta olisi ajankohtainen ja tosiaan minun piti kirjoittaa jo maanantaina, mutta Niilo päätti ettei nuku kunnolla useampaan yöhön vaan herää tunnin - kahden välein niin ei oikein ollut blogin päivitys ensimäisenä mielessä väsymyksen ja päänsäryn kanssa...
Kroppakuvia ei ole tullut nyt otettua, koska ei oikein tuo kameran esiin kaivaminenkaan ole houkutellut, mutta viimeistään ensi viikon maanantaina laitan taas uudet kuvat. Maanantaina kävin kumminkin vaa'alla ja painoa oli lähtenyt 2kg (laskin mukaan myös kilon, joka tuli kun paino nousi alkuun), eli vaaka näyttää nyt 70kg. Eihän se nyt paljon ole, mutta alku sekin ja jostainhan se painon laskeminen aina alkaa.
Nyt tällä viikolla olisi tarkoitus lisätä liikuntaa niin, että viikossa olisi vähintään kaksi liikunta kertaa ja sainkin valmennuksesta ohjeet kymmenen minuutin pikatreeniin, mutta treenit saa odottaa ensi viikkoon sillä otin eilen uuden tatuoinnin ja ainakin pari päivää pitäisi olla hikoilematta pahemmin.
Vielä on edelleenkin harjoittelemista annoskokojen kanssa, mutta syöminen alkaa säännöllistymään. Eilen myös huomasin, että se säännöllisesti syöminen on oikeasti tärkeää sillä ilman sitä tulee huono olo niinkuin eilen pääsi huono olo iskemään illasta ja kun se huono olo tuli, ei oikein tehnyt mieli syödä mitään. Onneksi sain sitten kumminkin syötyä ja huono olo hävisi.
Mittanauhan sain tänään postissa ja mittailin hieman itseäni.
Vatsan ympärys (navan kohdalta): 108cm
Rinnanympärys: 103cm
Reidenympärys: 50,5cm
Käden ympärys: 27,5cm
Aika karmeilta nuo lukemat tuntuvat nyt kun niistä on ihan fakta... Mitään tavoitemittoja ympärysmitoille en osaa laittaa, sillä en tiedä mikä olisi realistinen tavoite. Painon suhteen sentään tavoitteena on ainakin 10kg pois ensi kesään mennessä, mielellään 15kg ja toivotaan että tuo tavoite täyttyisi, vaikka aika huoma tavoite onkin.
Liikunnan suhteen tavoitteena on juosta ainakin ensi vuoden Zero Hour tapahtuman lenkki hengästymättä ja plussaa on kaikki sen yli menevä matka jonka voi juosta hengästymättä. Tarkempaa pituustavoitetta juoksulle en aseta sillä tapahtuman paikka kuulemma muuttuu ensi vuodeksi ja matkan pituutta ei ole siis vielä tiedossa.
Ensi viikon maanantaina tuskin otan vielä uusia mittoja tänne blogiin sillä maanantaihin ei montaa päivää ole ja en siis usko suurta muutosta tapahtuvan siinä ajassa. Sen jälkeen olisi kumminkin tarkoitus mittojakin päivitellä tänne blogiin.
Sen sijaan, että saisitte kroppakuvan tänään, saatte nähdä kuvan uudesta eilen otetusta tatuoinnistani
kuva siis otettu heti tatuoimisen loputtua, joten punotus vielä häviää tuosta. Mutta ehkä vähän rakastan tuota tatuointia nyt kun se on vihdoin valmis!
Kroppakuvia ei ole tullut nyt otettua, koska ei oikein tuo kameran esiin kaivaminenkaan ole houkutellut, mutta viimeistään ensi viikon maanantaina laitan taas uudet kuvat. Maanantaina kävin kumminkin vaa'alla ja painoa oli lähtenyt 2kg (laskin mukaan myös kilon, joka tuli kun paino nousi alkuun), eli vaaka näyttää nyt 70kg. Eihän se nyt paljon ole, mutta alku sekin ja jostainhan se painon laskeminen aina alkaa.
Nyt tällä viikolla olisi tarkoitus lisätä liikuntaa niin, että viikossa olisi vähintään kaksi liikunta kertaa ja sainkin valmennuksesta ohjeet kymmenen minuutin pikatreeniin, mutta treenit saa odottaa ensi viikkoon sillä otin eilen uuden tatuoinnin ja ainakin pari päivää pitäisi olla hikoilematta pahemmin.
Vielä on edelleenkin harjoittelemista annoskokojen kanssa, mutta syöminen alkaa säännöllistymään. Eilen myös huomasin, että se säännöllisesti syöminen on oikeasti tärkeää sillä ilman sitä tulee huono olo niinkuin eilen pääsi huono olo iskemään illasta ja kun se huono olo tuli, ei oikein tehnyt mieli syödä mitään. Onneksi sain sitten kumminkin syötyä ja huono olo hävisi.
Mittanauhan sain tänään postissa ja mittailin hieman itseäni.
Vatsan ympärys (navan kohdalta): 108cm
Rinnanympärys: 103cm
Reidenympärys: 50,5cm
Käden ympärys: 27,5cm
Aika karmeilta nuo lukemat tuntuvat nyt kun niistä on ihan fakta... Mitään tavoitemittoja ympärysmitoille en osaa laittaa, sillä en tiedä mikä olisi realistinen tavoite. Painon suhteen sentään tavoitteena on ainakin 10kg pois ensi kesään mennessä, mielellään 15kg ja toivotaan että tuo tavoite täyttyisi, vaikka aika huoma tavoite onkin.
Liikunnan suhteen tavoitteena on juosta ainakin ensi vuoden Zero Hour tapahtuman lenkki hengästymättä ja plussaa on kaikki sen yli menevä matka jonka voi juosta hengästymättä. Tarkempaa pituustavoitetta juoksulle en aseta sillä tapahtuman paikka kuulemma muuttuu ensi vuodeksi ja matkan pituutta ei ole siis vielä tiedossa.
Ensi viikon maanantaina tuskin otan vielä uusia mittoja tänne blogiin sillä maanantaihin ei montaa päivää ole ja en siis usko suurta muutosta tapahtuvan siinä ajassa. Sen jälkeen olisi kumminkin tarkoitus mittojakin päivitellä tänne blogiin.
Sen sijaan, että saisitte kroppakuvan tänään, saatte nähdä kuvan uudesta eilen otetusta tatuoinnistani
kuva siis otettu heti tatuoimisen loputtua, joten punotus vielä häviää tuosta. Mutta ehkä vähän rakastan tuota tatuointia nyt kun se on vihdoin valmis!
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Mammalandian blogiyhteistyö: Sopiva lapsiluku
Piti oikeasti kirjoittaa tästä aiheesta jo eilen, mutta Ela Show vei huomioni telkkarista katsottuna ja se loppui sen verran myöhään, etten jaksanut enää ajatella sen jälkeen muuta kuin pään tyynyyn laittamista. Tässä siis toinen Mammalandian blogiyhteistyö, jossa on tarkoituksena kirjoittaa mahdollisimman monen Mammalandian bloggaajan kanssa samasta aiheesta.
Sopiva lapsiluku on asia josta jokaisella on omat mielipiteensä ja johon liittyvät mielipiteet saattavat jopa muuttua elämän viedessä eteenpäin ja kun ikää tulee enemmän. Itselläni on ollut tässä ajan kuluessa monta eri mielipidettä sopivasta lapsiluvusta ja mielipide on muuttunut yleensä siinä vaiheessa kun olen alkanut odottamaan seuraavaa lasta, mutta nyt on sellainen olo että neljä on oikeasti meille sopiva lapsiluku.
Nyt nimittäin lapset ovat sopivilla ikäeroilla ja lapset voivat leikkiä kahdestaan, mutta jos yksi haluaa leikkiä yksinään niin muille löytyy siitä huolimatta seuraa. Lapset jakavat kaksi huonetta, eikä yhdellekään pääse siis tulemaan kateellisuuden tunnetta siitä, miksi yhdellä olisi oma huone ja joillain toisilla ei. Lisäksi kaikkien lasten ollessa poikia, lelut, sekä vaatteet kiertävät kätevästi lapselta toiselle ja näin ollen ei ole niin kovin usein tarvetta ostaa uutta.
Olen kyllä kuullut kyselyitä, että mitä jos joskus hankitaan auto, eihän koko perhe mahdu silloin kyytiin? No, meillä ei ole tarvetta hankkia autoa sillä julkisetkin kulkevat ihan kätevästi. Jos meillä olisi auto tai olisi joskus ollut niin silloin lapsia olisi niin sanotusti liikaa, eihän tämä porukka nimittäin mahtuisi normaalin henkilöauton kyytiin vaan kyseessä pitäisi olla isompi auto...
Jonkun muun mielestä yksi lapsi voi olla juuri sopiva määrä ja jollekin yksikin lapsi voi olla liikaa. Jokaiselle suotakoon mielipiteensä, mutta omasta mielestäni tämä kokoonpano on juuri meille sopiva. Olen jopa jo miettinyt piuhojen katkaisua, jottei pääsisi vahinkoja tapahtumaan mutta ainakaan neuvolassa minulle ei vielä laitettu lähetettä sinne koska "olen niin nuori ja mieli voi muuttua...".
Ehkä siis odotan kiltisti siihen 30-vuoden ikään ja pyydän sitten lähetettä uudelleen. Lapsia en kumminkaan enempää halua sillä näissä neljässäkin on töitä jo tarpeeksi ja lisäksi haluaisin jo nyt palata työelämään takaisin vähitellen...
Nyt kumminkin meinaa juttu jo hieman mennä sivuraiteille.. Millainen on teille lukijoille sopiva lapsiluku? Tai oletteko edes miettineet asiaa etukäteen vai annatteko elämän päättää mitä tuo tullessaan?
perjantai 9. lokakuuta 2015
Väliaikatietoja muutoksesta.
Nyt on menossa viides päivä elämäntapa muutosta ja eilen kävin jo kärsimättömänä persoonana vaa'alla. Ei ilmeisesti olisi pitänyt, sillä ärsyynnyin ihan suunnattomasti kun huomasin painon nousseen hieman, varsinkin kun olin kuvitellut että paino laskisi suhteellisen nopeasti...
Olen tehnyt lähes kaiken ohjeiden mukaan, vaikka toissapäivänä hieman repsahdin ja söin muutaman suklaapalan. Olen lisännyt kasviksia ruokiini, syönyt noin 3-4 tunnin välein, vähentänyt sokeria, lopettanut ylimääräisen herkuttelun ym. ja silti paino vain nousee. Onneksi kaverini kumminkin lohdutti ajatuksella, että elimistöni nyt totuttelee uuteen ja säännöllisempään ruokailurytmiin ja sen vuoksi paino nousee alkuun hieman. Kuulemma nimittäin paino ei ole päässyt putoamaan epäsäännöllisen ja liian harvoin syömisen vuoksi ja nyt kun elimistö saakin yhtäkkiä enemmän ja parempaa energiaa niin paino nousee. Odotettavissa pitäisi kumminkin olla painon laskemista lähiaikoina tai ainakin parin viikon sisällä...
Maanantaina olisi seuraava punnituspäivä ja josko malttaisin jatkossa odottaa punnitusta maanantaihin koska kuulemma myöskään liian tiheästä vaa'alla käymisestä ei ole hyötyä. Mittanauhakin on vielä hankintalistalla, mutta kaverini lupasi katsella josko häneltä löytyisi yksi ylimääräinen.
Naposteluhimo on kova ja on ollut pakko yrittää koko ajan keksiä jotakin tekemistä jottei tulisi tarve napostella. Veikkaan nimittäin, että oma naposteluhimoni on ehkä enemmänkin tapa sillä joka kerta kun en tee jotakin, tulee tarve napostella. Kaupassa käydessäkin tekee hieman tiukkaa kävellä karkki- ja sipsihyllyjen ohi, mutta josko se siitä helpottaisi.
Aamupalan syönninkin suhteen pitää vielä tsempata sillä oltuani niin monta vuotta ilman aamupalaa, ei aamupalan syönti tunnu luonnolliselta. Onneksi kaverit ja tutut jakavat ohjeitaan ja tsemppaavat, eli eiköhän tästäkin tule ajan kuluessa jotakin...
Niin ja olen muuten nyt jo huomannut, sen että kun syön säännöllisemmin niin elimistö alkaa myös vaatimaan ravintoa sen noin neljän tai ihan viimeistään viiden tunnin kuluttua nälän tunteella. Eipähän pääse ruoka-ajat unohtumaan kun nälkä puskee ihan itsestään..
tiistai 6. lokakuuta 2015
Arvonta blogin Facebook sivulla.
Blogini Facebook-sivulla on arvonta, joka jatkuu perjantaihin 9.10.2015 klo 12.00 saakka. Kannattaa käydä siis osallistumassa :)
maanantai 5. lokakuuta 2015
Ensimäinen päivä elämäntapamuutosta ja lähtötilanne.
Tänään on ollut ensimäinen päivä Masusta Misuksi valmennusta ja pakko myöntää että tämä ensimäinen päivä on varmaan se vaikein. Aamulla kun käytiin kaupassa, jouduin tosissani kamppailemaan tahdonvoimani kanssa sitä vastaan etten lappaisu ostoskärryjä täyteen tarjousherkkuja ja nyt illallakin on orpo olo kun ei ole mitään naposteltavaa. Pahimpaan naposteluhimoon söin kurkkua ja paprikaa, mutta eihän se nyt ole yhtään sama asia... Kaupasta kumminkin tarttui mukaan erilaisia hedelmiä ja vihanneksia, joista osaa en ole ikinä ennen maistanut, sekä kanaa ja kalaa joten ainakin yritystä on.
Annoskokojen pienentämiseen on ensimäisen päivän perusteella totuttelemista, samoin ruoka-aikoja pitää lisätä, tänään meinaan tuli syötyä vain lounas, välipala ja iltapala joten vielä pitäisi saada aamupala ja päivällinen lisättyä ruoka-ajoiksi. Lounaan sentään sain pidettyä kohtuullisena (kaksi pientä täysjyvätortillaa kanalla ja vihanneksilla) ja välipalaksi söin tosi tummaa ruisleipää kalkkunaleikkeellä, sekä muutamalla juustosiivulla.
Elämäntapamuutoksen alun kunniaksi kävin myös kampaajalla leikkauttamassa hiuksia, sekä muotoilemassa ja värjäämässä kulmat. Tästä kiitos ystävälleni joka maksoi käynnin synttärilahjanani, joten kiitos hänelle hieman uudistuneesta ulkonäöstä! :)
Lupasin kumminkin tulla kertomaan tänään alkutilanteestani ja vaikka tuntuu hieman karmivalta laittaa tänne kuvia kroppani tämän hetkisestä kunnosta niin kerran se vain kirpaisee. En todellakaan ole tyytyväinen kroppaani nähtyäni nuo kuvat ja ehkä saan lisävirtaa muutokseen jos tuijotan noita kuvia ja nykyistä rapakuntoani. Mittanauhaa en vielä omista, sen ostaminen on listalla ja kunhan saan sen hankittua niin alan kirjaamaan ylös myös mittoja kropastani jotta huomaan selkeämmin muutoksen.
Kuvissa siis nykyinen koko, kaunis raskausmahalta näyttävä vatsa ja hehkeän huonokuntoinen iho. Käsissä kauniisti aurinkoihottumaa ja polvetkin näyttävät taipuvan kummallisesti, ei ihmekään että polvet tuntuvat poksahtelevan ilkeästi muunmuassa kyykystä noustessa. Lonkatkin kipuilevat entistä pahemmin lonkkaluksaation vuoksi, joten eiköhän se ole aika selkeää että on aika tehdä muutos elämäntavoissa jottei kroppani sano itseään irti parin vuoden sisällä.
Vaaka näyttää tällä hetkellä lukemaksi 71kg eilen punnittuna ja tavoitteena olisi päästä ennen ensi kesää lukemaan 55kg, jonka painoin ennen lapsia. Katsotaan miten onnistuu ja toivon tosiaan että onnistun sillä haluan näyttää lapsille hyvää mallia ja haluan terveyteni kuntoon.
sunnuntai 4. lokakuuta 2015
Aika ottaa itseäni niskasta kiinni.
Nyt on tullut aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja tehdä muutos elämäntapoihin. Muutamat kaverini ovat nimittäin alkaneet pelotella, että minulla saattaisi olla alkava diabetes tai jopa jo olemassa oleva diabetes jonka lisäksi olen pikkuhiljaa tajunnnut olevani pahasti sokeri- / roskaruokakoukussa josta on hankala päästä eroon. Joka ikinen ilta kun tulee herkuteltua milloin milläkin roskaruualla ja milloin minkäkin tekosyyn nojalla, yleisemmin ihan vaan sillä tekosyyllä että päivä on ollut niin raskas ja lasten mentyä nukkumaan haluan palkita itseni jollain tavalla. Olen myös huomannut, että vaikka lähtisin ostamaan kaupasta ihan vaan maitoa, tarttuu mukaan lähes poikkeuksetta joka kerta vähintäänkin suklaapatukka, yleensä pussillinen sipsiä tai karkkia tai muuta mättöä.
Sen lisäksi että terveyteni kärsii tuosta tavasta, kärsii myös energiatasoni, että rahapussimme. Säästyisi aika monta euroa kuukaudessa ilman minun mielihalujani ja varmasti olisi energiatasokin parempi kun joka ilta ei tulisi ahdettua itseänsä täyteen sokeria, suolaa ja lisäaineita. En usko että se meinaan tekee millään tapaa hyvää yöheräilyjen ohella.
Voisinkin siis sanoa, että bloggaajien etsintä Masusta Misuksi valmennukseen tuli enemmän kuin hyvään aikaan. Valmennus nimittäin lupaa kilojen pudotusta, energiatason nousua sekä herkuttelukierteen katkaisua. Valmennuksen esittelyteksti menee näin "Et ole ainoa äiti, jonka mielestä arki voi tuntua välillä hyvinkin väsyttävältä ja sinun hartaana toiveena olisi vain saada nukuttua enemmän.
Väsyneenä arjen pyörityksestä herkuttelusta voi tulla ainut keino palkita itseään.
Todellisuudessa olo tulee vain väsyneemmäksi ja turhautuneeksi, kun huomaakin syöneensä jälleen kokonaisen suklaalevyn.
Todella väsyneenä ei myöskään jaksa pitää itsestään huolta ja peilikuva irvistää takaisin. Muistatko sinä milloin viimeksi olet katsonut peiliin hymyillen? Kurkkiiko peilistä vain maharöllykän taakse piiloutuva äityli?
Miltä kuulostaisi jos voisit parilla pienellä muutoksella saada herkuttelukierteen katki ja saisit olosi pirteämmäksi? Samalla pääset eroon raskauskiloistasi ja mahdut jälleen vanhoihin lempifarkkuihisi!"
Ja ette uskokaan, kuinka hyvin tuo teksti vastaa itseäni, niin kuin varmasti montaa muutakin äitiä. Kun siis innokkaita bloggaajia haettiin tähän yhteistyöhön, niin olin innosta hihkuen ilmoittautumassa mukaan ja vielä innostuneempi olin kun minulle kerrottiin että pääsin mukaan.
Valmennus alkaakin siis huomenna ja odotukseni valmennukselta ovat, että saisin edes ylimääräistä turvotusta pois, energiatasoa nousemaan ja herkuttelukoukun loppumaan. Seuraavan kuuakauden aikana olisi siis seurata ohjeita tarkasti ja huomisella kauppareissulla olisi tarkoitus täyttää kaapit hedelmillä, sekä vihanneksillä ja jättää ne herkut kauppaan. Tarkoituksena olisi myös tänne blogiin raportoida onnistumisestani sekä kuvien, että vaa'an lukemien muodossa ja toivoa sopii että onnistun ja saisin koko loppuelämän kestävän muutoksen elämäntapoihini.
Josko vaikka ensi kesänä jaksaisin jo juosta serkkuni kanssa hengästymättä heti ensi metrien jälkeen ja josko ensi kesänä kehtaisin lähteä rannalle bikineissä. Kaikkein parasta olisi jos saisin pudotettua painoani sen verran, että olisin samassa painossa kuin ennen lapsia, mutta siihen on matkaa ihan kiitettävästi ja niinpä en siitä viitsi ottaa ylimääräistä stressiä varsinkaan kun en tahdo imetyksen kärsivän.
Huomenna julkaisen ennen kuvat, sekä ensimäisen vaa'an lukeman ja sen jälkeen tarkoituksena on viikoittain raportoida mahdollisista muutoksista, sekä siitä jos muutoksia ei ole tapahtunut. Toivotaan, että muutos näkyy ja toivotaan varsinkin, että onnistun tässä. Paineet ovat nimittäin nyt kovemmat kun asian julkistin täällä blogissa.
Sen lisäksi että terveyteni kärsii tuosta tavasta, kärsii myös energiatasoni, että rahapussimme. Säästyisi aika monta euroa kuukaudessa ilman minun mielihalujani ja varmasti olisi energiatasokin parempi kun joka ilta ei tulisi ahdettua itseänsä täyteen sokeria, suolaa ja lisäaineita. En usko että se meinaan tekee millään tapaa hyvää yöheräilyjen ohella.
Voisinkin siis sanoa, että bloggaajien etsintä Masusta Misuksi valmennukseen tuli enemmän kuin hyvään aikaan. Valmennus nimittäin lupaa kilojen pudotusta, energiatason nousua sekä herkuttelukierteen katkaisua. Valmennuksen esittelyteksti menee näin "Et ole ainoa äiti, jonka mielestä arki voi tuntua välillä hyvinkin väsyttävältä ja sinun hartaana toiveena olisi vain saada nukuttua enemmän.
Väsyneenä arjen pyörityksestä herkuttelusta voi tulla ainut keino palkita itseään.
Todellisuudessa olo tulee vain väsyneemmäksi ja turhautuneeksi, kun huomaakin syöneensä jälleen kokonaisen suklaalevyn.
Todella väsyneenä ei myöskään jaksa pitää itsestään huolta ja peilikuva irvistää takaisin. Muistatko sinä milloin viimeksi olet katsonut peiliin hymyillen? Kurkkiiko peilistä vain maharöllykän taakse piiloutuva äityli?
Miltä kuulostaisi jos voisit parilla pienellä muutoksella saada herkuttelukierteen katki ja saisit olosi pirteämmäksi? Samalla pääset eroon raskauskiloistasi ja mahdut jälleen vanhoihin lempifarkkuihisi!"
Ja ette uskokaan, kuinka hyvin tuo teksti vastaa itseäni, niin kuin varmasti montaa muutakin äitiä. Kun siis innokkaita bloggaajia haettiin tähän yhteistyöhön, niin olin innosta hihkuen ilmoittautumassa mukaan ja vielä innostuneempi olin kun minulle kerrottiin että pääsin mukaan.
Valmennus alkaakin siis huomenna ja odotukseni valmennukselta ovat, että saisin edes ylimääräistä turvotusta pois, energiatasoa nousemaan ja herkuttelukoukun loppumaan. Seuraavan kuuakauden aikana olisi siis seurata ohjeita tarkasti ja huomisella kauppareissulla olisi tarkoitus täyttää kaapit hedelmillä, sekä vihanneksillä ja jättää ne herkut kauppaan. Tarkoituksena olisi myös tänne blogiin raportoida onnistumisestani sekä kuvien, että vaa'an lukemien muodossa ja toivoa sopii että onnistun ja saisin koko loppuelämän kestävän muutoksen elämäntapoihini.
Josko vaikka ensi kesänä jaksaisin jo juosta serkkuni kanssa hengästymättä heti ensi metrien jälkeen ja josko ensi kesänä kehtaisin lähteä rannalle bikineissä. Kaikkein parasta olisi jos saisin pudotettua painoani sen verran, että olisin samassa painossa kuin ennen lapsia, mutta siihen on matkaa ihan kiitettävästi ja niinpä en siitä viitsi ottaa ylimääräistä stressiä varsinkaan kun en tahdo imetyksen kärsivän.
Huomenna julkaisen ennen kuvat, sekä ensimäisen vaa'an lukeman ja sen jälkeen tarkoituksena on viikoittain raportoida mahdollisista muutoksista, sekä siitä jos muutoksia ei ole tapahtunut. Toivotaan, että muutos näkyy ja toivotaan varsinkin, että onnistun tässä. Paineet ovat nimittäin nyt kovemmat kun asian julkistin täällä blogissa.
lauantai 26. syyskuuta 2015
Mammalandian blogiyhteistyö: Vauvavuoden turhakkeet ja tarpeellisuudet
Varsinkin ensimäistä lastansa miettivät yleensä, että mitä kaikkea sitä vauvavuoden aikana oikein tarvitseekaan? Tavaraa tuputetaan joka suunnasta, uusia tavaroita tulee markkinoille jatkuvalla syötöllä ja jokaisella on omat mielipiteensä siitä, mitä vauvavuoden aikana oikein tarvitseekaan. Itse muunmuassa hankin Eemiliä odottaessa mielettömän läjän tavaraa ja suurinta osaa ei tullut sitten loppujen lopuksi edes käytettyä. Leevin kanssa osasin olla hillitympi ja tavaraa ei kertynyt kiloittain nurkkiin pölyyntymään, vaan tiesin jo hieman että mitä se vauva oikeastaan tarvitseekaan.
Tässä pieni listaus siitä, että mitkä itse koen meille tärkeiksi tavaroiksi vauvavuoden aikana ja mitkä tavarat hylättiin tarpeellisten listalta jo Eemilin vauva-aikana.
Ensi alkuun jos kertoisi hieman turhakkeista:
Hoitopöytä - Vaippa on tullut vaihdettua kaikkien neljän aikana juuri siinä, missä on silloin kun vaipan vaihdon tarve on ilmennyt. Eemilin ollessa vauva jaksoin raahautua hoitopöydän luokse alle kahden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Itse en vain näe järkeä nurkassa pölyyntyvässä hoitopöydässä joka kerää päälleen kaiken romun ja jota ei lopulta tule edes käytettyä...
Tutti - Meillä ei ole lapset pahemmin tuttia syöneet ja itseasiassa Leevi on ollut ainoa kelle olen tuttia edes tarjonnut. Eipä kelvannut Leevillekään tutti, joten meillä tuo kapistus on jäänyt aika lailla turhaksi. Ellei lasketa sitä, että Niilo on nyt adoptoinut Leeville ostetut tutit omiin leikkeihinsä... Loppujen lopuksi vauva pärjää loistavasti ilman tuttia ja eipä ole ainakaan tutista vieroittamisen kanssa ongelmia.
Kantoliina - Tämä on sinällään hieman väärässä kategoriassa, mutta koska kantoliina ei meidän käyttäämme ole oikein ikinä soveltunut niin lasken sen turhakkeeksi. Ostin kantoliinoja kaksi kappaletta, joista toinen pölyyntyy edelleen meillä vaikka selkäni ei ikinä ole kestänyt kantoliinan käyttöä kunnolla. Liekö sitten johtunut vääränlaisista sidonnoista vai muuten vaan huonosta selästä, mutta käyttöä tuolle ei ole pahemmin ollut.
Kylpylämpömittari - Itse olen mitannut kylpyveden lämpötilan alusta alkaen kädellä niin, että vesi on ollut hieman lämpimempää kuin kädenlämpöistä. Vaikka kylpylämpömittari onkin siis tullut jokaiselle lapselle äitiyspakkauksessa, niin ei sille ole tullut tarvetta..
Potkuhousut ja alle 80cm kokoiset paidat - Omasta mielestäni ehkä hankalin vaatekappale ikinä. En oikeastaan edes tiedä mikä potkuhousuista tekee niin hankalat meidän käyttöön, mutta en vain tykkää niiden käytöstä. Mielummin olen käyttänyt normaaleja housuja, sekä sukkahousuja. Alle 80cm kokoisia paitojakin on tullut jokaiselle lapselle ostettua kun ne ovat olleet niin söpöjä, mutta eipä niitä loppujen lopuksi ole tullut käytettyä.. Bodyt ajavat saman asian, mutta ovat paljon kätevämpiä.
Äitiyspakkauksen makuupussi - En vain osaa kyseistä tuotetta käyttää vaunuissa. Mielummin puen lapselle tarpeeksi paksusti päälle ja jos menemme esimerkiksi kauppakeskukseen niin riisun päällivaatteita. Jotenkin se makuupussi ei vain sovi vaunuihin ja tuntuu kömpelöltä käyttää sitä, mutta tottakai tämäkin on vain meille turhake, jollekin muulle makuupussi voi olla pelastus. Nytkin arvon, että laitanko Leevin makuupussin myyntiin vaiko en, sille ei nimittäin ole käyttöä mutta se on mielettömän kivan näköinen..
Harsot - Näistä olen vähän kahden vaiheilla onko kyseessä turhake vai ei. Periaatteessa harsot eivät todellakaan ole turhia, mutta koska ne voi korvata vaikkapa pikkupyyhkeillä jos harsojen käyttö on puklurätteinä niin eivät ne ainakaan välttämättömiä ole.
Pinnasänky - Tämä kuuluu taas siihen listaan, että kyseessä on meille turhake, mutta jollekulle muulle pinnasänky voi olla ehdoton tarvike. Ollaanhan mekin käytetty pinnasänkyä Eemilillä heti syntymästä lähtien ja Veetillä parisen kuukautta, mutta koska Niilo ei nukkunut päivääkään pinnasängyssä ja Leeviäkään ei ole tarkoitus pinnasänkyyn laittaa nukkumaan niin lasken tämänkin ei niin tarpeellisiin tavaroihin. Niilo nimittäin siirtyi suoraan ns. isojen poikien sänkyyn vierestäni vähän päälle vuoden iässä ja Leevikin saa nukkua vieressäni ainakin siihen vuoden ikään saakka jonka jälkeen alan totuttamaan poikaa isojen poikien sänkyyn.
Varmasti jos miettisin pidempään niin tämä meille turhien tavaroiden lista kasvaisi kilometrin mittaiseksi, mutta tässä nyt mainittuna turhakkeina ne mitkä tulivat ensimäisenä mieleen..
Ehdottoman tärkeitä tarvikkeita meille sen sijaan ovat olleet:
Vaunut - Autottomana perheenä vaunut ovat olleet meille ehdoton hankinta. Tälläkin hetkellä omistetaan itseasiassa kahdet vaunut sillä ei haluttu tuplavaunuja enää hankkia Niilon kävellessä jo suurimman osan ajasta, joten ostettiin Leeville yhdistelmävaunut ja Niilolla on käytössään sateenvarjovaunut silloin jos liikutaan pidemmälle koko perheenä.
Rintapumppu ja tuttipullot - Olisi jäänyt aika monta kertaa neljän lapsen aikana lähtemättä yhtikäs mihinkään ilman rintapumpun olemassaoloa. Lisäksi olen saanut aina välillä pumpattua maitoa pakkaseenkin saakka jotta lapset ovat voineet juoda äidinmaitoa silloinkin kun en itse ole ollut kotona. En myöskään ole persoona, joka osaisi kököttää kotona koko lapsen ensimäisen vuoden, joten tuttupullotkin ovat tulleet hyvin tärkeiksi jotta lapsi on saanut maitoa muualtakin kuin tissistä.
Kietaisubodyt - Ihan mielettömän kätevä vaatekappale! Kietaisubodyt ovat helppoja pukea lapselle ja ne on helppo myös riisua mahdollisen kakkavahingon sattuessa. Itseasiassa mitään negatiivista en keksi kietaisubodyistä.
Sitteri - Kun vauvaa ei kerkeä / jaksa roikottaa koko ajan sylissä, eikä vauva myöskään viihdy pitkiä aikoja kerrallaan maassakaan niin tulee sitteri tarpeeseen. Meillä on jokainen neljästä pojasta myös satunnaisesti nukkunut sitterissä päivällä kun muualle en ole lasta saanut nukkumaan.
Nyt kun miettii, niin en noita ehdottomuuksia keksi edes pahemmin. Loppujen lopuksi yllättävän vähäisellä tavaramäärällä pärjää jos vain haluaa. Ei se vauva itse sitä romumäärää tahdo ja vaikka joku esine kuulostaisi kuinka tarpeelliselta niin kannattaa pohtia tuleeko sitä sittenkään käytettyä loppujen lopuksi.
Yhteistyöpostaus muiden Mammalandian bloggaajien kanssa.
Tässä pieni listaus siitä, että mitkä itse koen meille tärkeiksi tavaroiksi vauvavuoden aikana ja mitkä tavarat hylättiin tarpeellisten listalta jo Eemilin vauva-aikana.
Ensi alkuun jos kertoisi hieman turhakkeista:
Hoitopöytä - Vaippa on tullut vaihdettua kaikkien neljän aikana juuri siinä, missä on silloin kun vaipan vaihdon tarve on ilmennyt. Eemilin ollessa vauva jaksoin raahautua hoitopöydän luokse alle kahden käden sormilla laskettavan määrän kertoja. Itse en vain näe järkeä nurkassa pölyyntyvässä hoitopöydässä joka kerää päälleen kaiken romun ja jota ei lopulta tule edes käytettyä...
Tutti - Meillä ei ole lapset pahemmin tuttia syöneet ja itseasiassa Leevi on ollut ainoa kelle olen tuttia edes tarjonnut. Eipä kelvannut Leevillekään tutti, joten meillä tuo kapistus on jäänyt aika lailla turhaksi. Ellei lasketa sitä, että Niilo on nyt adoptoinut Leeville ostetut tutit omiin leikkeihinsä... Loppujen lopuksi vauva pärjää loistavasti ilman tuttia ja eipä ole ainakaan tutista vieroittamisen kanssa ongelmia.
Kantoliina - Tämä on sinällään hieman väärässä kategoriassa, mutta koska kantoliina ei meidän käyttäämme ole oikein ikinä soveltunut niin lasken sen turhakkeeksi. Ostin kantoliinoja kaksi kappaletta, joista toinen pölyyntyy edelleen meillä vaikka selkäni ei ikinä ole kestänyt kantoliinan käyttöä kunnolla. Liekö sitten johtunut vääränlaisista sidonnoista vai muuten vaan huonosta selästä, mutta käyttöä tuolle ei ole pahemmin ollut.
Kylpylämpömittari - Itse olen mitannut kylpyveden lämpötilan alusta alkaen kädellä niin, että vesi on ollut hieman lämpimempää kuin kädenlämpöistä. Vaikka kylpylämpömittari onkin siis tullut jokaiselle lapselle äitiyspakkauksessa, niin ei sille ole tullut tarvetta..
Potkuhousut ja alle 80cm kokoiset paidat - Omasta mielestäni ehkä hankalin vaatekappale ikinä. En oikeastaan edes tiedä mikä potkuhousuista tekee niin hankalat meidän käyttöön, mutta en vain tykkää niiden käytöstä. Mielummin olen käyttänyt normaaleja housuja, sekä sukkahousuja. Alle 80cm kokoisia paitojakin on tullut jokaiselle lapselle ostettua kun ne ovat olleet niin söpöjä, mutta eipä niitä loppujen lopuksi ole tullut käytettyä.. Bodyt ajavat saman asian, mutta ovat paljon kätevämpiä.
Äitiyspakkauksen makuupussi - En vain osaa kyseistä tuotetta käyttää vaunuissa. Mielummin puen lapselle tarpeeksi paksusti päälle ja jos menemme esimerkiksi kauppakeskukseen niin riisun päällivaatteita. Jotenkin se makuupussi ei vain sovi vaunuihin ja tuntuu kömpelöltä käyttää sitä, mutta tottakai tämäkin on vain meille turhake, jollekin muulle makuupussi voi olla pelastus. Nytkin arvon, että laitanko Leevin makuupussin myyntiin vaiko en, sille ei nimittäin ole käyttöä mutta se on mielettömän kivan näköinen..
Harsot - Näistä olen vähän kahden vaiheilla onko kyseessä turhake vai ei. Periaatteessa harsot eivät todellakaan ole turhia, mutta koska ne voi korvata vaikkapa pikkupyyhkeillä jos harsojen käyttö on puklurätteinä niin eivät ne ainakaan välttämättömiä ole.
Pinnasänky - Tämä kuuluu taas siihen listaan, että kyseessä on meille turhake, mutta jollekulle muulle pinnasänky voi olla ehdoton tarvike. Ollaanhan mekin käytetty pinnasänkyä Eemilillä heti syntymästä lähtien ja Veetillä parisen kuukautta, mutta koska Niilo ei nukkunut päivääkään pinnasängyssä ja Leeviäkään ei ole tarkoitus pinnasänkyyn laittaa nukkumaan niin lasken tämänkin ei niin tarpeellisiin tavaroihin. Niilo nimittäin siirtyi suoraan ns. isojen poikien sänkyyn vierestäni vähän päälle vuoden iässä ja Leevikin saa nukkua vieressäni ainakin siihen vuoden ikään saakka jonka jälkeen alan totuttamaan poikaa isojen poikien sänkyyn.
Varmasti jos miettisin pidempään niin tämä meille turhien tavaroiden lista kasvaisi kilometrin mittaiseksi, mutta tässä nyt mainittuna turhakkeina ne mitkä tulivat ensimäisenä mieleen..
Ehdottoman tärkeitä tarvikkeita meille sen sijaan ovat olleet:
Vaunut - Autottomana perheenä vaunut ovat olleet meille ehdoton hankinta. Tälläkin hetkellä omistetaan itseasiassa kahdet vaunut sillä ei haluttu tuplavaunuja enää hankkia Niilon kävellessä jo suurimman osan ajasta, joten ostettiin Leeville yhdistelmävaunut ja Niilolla on käytössään sateenvarjovaunut silloin jos liikutaan pidemmälle koko perheenä.
Rintapumppu ja tuttipullot - Olisi jäänyt aika monta kertaa neljän lapsen aikana lähtemättä yhtikäs mihinkään ilman rintapumpun olemassaoloa. Lisäksi olen saanut aina välillä pumpattua maitoa pakkaseenkin saakka jotta lapset ovat voineet juoda äidinmaitoa silloinkin kun en itse ole ollut kotona. En myöskään ole persoona, joka osaisi kököttää kotona koko lapsen ensimäisen vuoden, joten tuttupullotkin ovat tulleet hyvin tärkeiksi jotta lapsi on saanut maitoa muualtakin kuin tissistä.
Kietaisubodyt - Ihan mielettömän kätevä vaatekappale! Kietaisubodyt ovat helppoja pukea lapselle ja ne on helppo myös riisua mahdollisen kakkavahingon sattuessa. Itseasiassa mitään negatiivista en keksi kietaisubodyistä.
Sitteri - Kun vauvaa ei kerkeä / jaksa roikottaa koko ajan sylissä, eikä vauva myöskään viihdy pitkiä aikoja kerrallaan maassakaan niin tulee sitteri tarpeeseen. Meillä on jokainen neljästä pojasta myös satunnaisesti nukkunut sitterissä päivällä kun muualle en ole lasta saanut nukkumaan.
Nyt kun miettii, niin en noita ehdottomuuksia keksi edes pahemmin. Loppujen lopuksi yllättävän vähäisellä tavaramäärällä pärjää jos vain haluaa. Ei se vauva itse sitä romumäärää tahdo ja vaikka joku esine kuulostaisi kuinka tarpeelliselta niin kannattaa pohtia tuleeko sitä sittenkään käytettyä loppujen lopuksi.
Yhteistyöpostaus muiden Mammalandian bloggaajien kanssa.
lauantai 19. syyskuuta 2015
Paluu työelämään?
Jotkut saattavat pitää minua täysin sekopäänä kun edes harkitsen töihin paluuta kun lapset, varsinkin Leevi ovat niin pieniä vielä ja Leevi on vielä rintaruokinnallakin.
Niin on nyt kumminkin tapahtunut, että olen alkanut etsimään töitä ja vaikka en olekaan laittanut kovinkaan moneen paikkaan hakemusta niin silti toivon, että joku paikoista tärppäisi ja pääsisin palaamaan töihin pikkuhiljaa. Mikään kiirehän minulla ei todellakaan ole töihin päästä ja siksi olenkin tällä hetkellä kohtuullisen nirso niiden paikkojen suhteen joihin laitan hakemusta, mutta onhan minulla vielä varaa nirsoillakin töiden suhteen. En meinaa nimittäin keskeyttää vanhempainvapaatani sellaisen työpaikan vuoksi jossa en uskoisi viihtyväni.
Olen myös miettinyt oppisopimusta. Mitään ammattiahan minulla ei ole opiskeltuna ja vaikka töiden saanti olikin joskus aikoinaan helppoa, ei se sitä vaikuta enää olevan kun työttömiä on niin älyttömästi ja firmoilla on varaa laittaa isotkin vaatimukset työntekijöilleen. Oppisopimuksella saisin sekä ammatin, että töitä ilman että tulot tippuisivat radikaalisti. Oppisopimuksella kun saisi palkkaakin tehdyistä tunneista.. Ainoa mutta tässä asiassa on kumminkin se, etten oikein tiedä mikä ala kiinnostaisi niin paljon että jaksaisin opiskella edes niitä vähiä teoriatunteja. Erääseen firmaan kyllä laitoin jo hakemukset oppisopimukseen kun he sellaista hakevat, katsotaan nyt tärppääkö vaiko ei.
Mitenkäs sitten lasten hoito jos löydän töitä? J jää lasten kanssa kotiin siinä tapauksessa jos löydän työpaikan, jossa olisi tarpeeksi tunteja jotta minun kannattaisi mennä töihin. Minun pitää nimittäin siinä tapauksessa ansaita tarpeeksi, että töihin meno kannattaa sillä vaikka J saisi paremmat vanhempainpäivärahat niin ei pelkillä tuilla eletä (okei, eletäänpäs ja hyvinkin vielä..). Kunnalliseen hoitoon ei ole mikään kiire lapsia laittaa ja Leeviä en ainakaan laita hoitoon ennen kuin poika kasvaa vielä paljon ja mielellään oppii ainakin puhumaan ennen hoitoon menoa.
Eemilhän aloittaa ensi vuonna esikoulun, eli Eemilin hoito järjestyy ainakin osaksi päivää sillä ja näin ollen ensi syksyn jälkeen J saisi olla kolmen lapsen kanssa kotona kun itse tekisin töitä. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että ylipäänsä saan töitä.
On kumminkin muutamia asioita joita pohdin mahdollisessa töihin paluussani niinkuin esimerkiksi kuinka imetyksen jatkaminen onnistuu jos käyn töissä? Ja kuinka työelämään palaaminen luontuu useamman kotivuoden jälkeen? Vaikka olen tehnyt satunnaisia keikkatöitä kotiäitiyden ohella, niin ei se kumminkaan ole sama asia kuin täysipäiväinen töiden tekeminen..
Uskon kumminkin että töihin paluu tekisi itselleni ihan hyvää sillä kun olen tosiaan ollut jo useamman vuoden vanhempainvapaalla niin ei tuollainen aukko työhistoriassa ainakaan hyvää tee. Lisäksi kotiäitys alkaa suoraan sanottuna kyllästyttämään ja ainakin tähän saakka keikkatyötkin ovat tuntuneet suoranaiselta lomalta kun on ollut muutakin tekemistä kuin samat asiat joka päivä.
Pidetään siis peukkuja, että joku työpaikoista tärppäisi ja jos ei nyt niin ainakin jonkun ajan päästä.
Miten kauan te olette olleet vanhempainvapaalla ja miten töihin paluu sujui?
Niin on nyt kumminkin tapahtunut, että olen alkanut etsimään töitä ja vaikka en olekaan laittanut kovinkaan moneen paikkaan hakemusta niin silti toivon, että joku paikoista tärppäisi ja pääsisin palaamaan töihin pikkuhiljaa. Mikään kiirehän minulla ei todellakaan ole töihin päästä ja siksi olenkin tällä hetkellä kohtuullisen nirso niiden paikkojen suhteen joihin laitan hakemusta, mutta onhan minulla vielä varaa nirsoillakin töiden suhteen. En meinaa nimittäin keskeyttää vanhempainvapaatani sellaisen työpaikan vuoksi jossa en uskoisi viihtyväni.
Olen myös miettinyt oppisopimusta. Mitään ammattiahan minulla ei ole opiskeltuna ja vaikka töiden saanti olikin joskus aikoinaan helppoa, ei se sitä vaikuta enää olevan kun työttömiä on niin älyttömästi ja firmoilla on varaa laittaa isotkin vaatimukset työntekijöilleen. Oppisopimuksella saisin sekä ammatin, että töitä ilman että tulot tippuisivat radikaalisti. Oppisopimuksella kun saisi palkkaakin tehdyistä tunneista.. Ainoa mutta tässä asiassa on kumminkin se, etten oikein tiedä mikä ala kiinnostaisi niin paljon että jaksaisin opiskella edes niitä vähiä teoriatunteja. Erääseen firmaan kyllä laitoin jo hakemukset oppisopimukseen kun he sellaista hakevat, katsotaan nyt tärppääkö vaiko ei.
Mitenkäs sitten lasten hoito jos löydän töitä? J jää lasten kanssa kotiin siinä tapauksessa jos löydän työpaikan, jossa olisi tarpeeksi tunteja jotta minun kannattaisi mennä töihin. Minun pitää nimittäin siinä tapauksessa ansaita tarpeeksi, että töihin meno kannattaa sillä vaikka J saisi paremmat vanhempainpäivärahat niin ei pelkillä tuilla eletä (okei, eletäänpäs ja hyvinkin vielä..). Kunnalliseen hoitoon ei ole mikään kiire lapsia laittaa ja Leeviä en ainakaan laita hoitoon ennen kuin poika kasvaa vielä paljon ja mielellään oppii ainakin puhumaan ennen hoitoon menoa.
Eemilhän aloittaa ensi vuonna esikoulun, eli Eemilin hoito järjestyy ainakin osaksi päivää sillä ja näin ollen ensi syksyn jälkeen J saisi olla kolmen lapsen kanssa kotona kun itse tekisin töitä. Tämä tietenkin siinä tapauksessa, että ylipäänsä saan töitä.
On kumminkin muutamia asioita joita pohdin mahdollisessa töihin paluussani niinkuin esimerkiksi kuinka imetyksen jatkaminen onnistuu jos käyn töissä? Ja kuinka työelämään palaaminen luontuu useamman kotivuoden jälkeen? Vaikka olen tehnyt satunnaisia keikkatöitä kotiäitiyden ohella, niin ei se kumminkaan ole sama asia kuin täysipäiväinen töiden tekeminen..
Uskon kumminkin että töihin paluu tekisi itselleni ihan hyvää sillä kun olen tosiaan ollut jo useamman vuoden vanhempainvapaalla niin ei tuollainen aukko työhistoriassa ainakaan hyvää tee. Lisäksi kotiäitys alkaa suoraan sanottuna kyllästyttämään ja ainakin tähän saakka keikkatyötkin ovat tuntuneet suoranaiselta lomalta kun on ollut muutakin tekemistä kuin samat asiat joka päivä.
Pidetään siis peukkuja, että joku työpaikoista tärppäisi ja jos ei nyt niin ainakin jonkun ajan päästä.
Miten kauan te olette olleet vanhempainvapaalla ja miten töihin paluu sujui?
torstai 17. syyskuuta 2015
Tukiverkostomme.
Sain toiveen, jossa pyydettiin kirjoittamaan tukiverkostostamme lasten suhteen ja jonkun verran ole joutunut miettimään, että mitenkäs tästä aiheesta oikein kirjoittaisi fiksusti.
Asumme hyvin lähellä sekä minun, että J:n sukulaisia ja lähes tulkoon kaikki kaverimmekin asuvat inhimillisen matkan päässä meistä ja silti hoidamme pääasiassa lapsemme itse. Ei ole montaakaan tilannetta ollut kun olisin joutunut pyytämään apua lastenhoitoon ja nekin ovat olleet pääasiassa lääkärikäyntien ajaksi ja muuttojen ajaksi. Muutamia kertoja olemme hankkineet lapsenvahdin viihteelle menon vuoksi, mutta varsinkin nykyisin olemme viihteelläkin eri aikoihin jotta toinen meistä voi olla kotona lasten kanssa.
Kyse ei varsinaisesti ole siitä, etteikö meillä olisi tuttuja jotka suostuisivat lapsia hoitamaan vaan pikemminkin jotenkin en osaa pyytää lapsenvahtiapua. En vain jotenkin osaa ajatella, että pyytäisin apua lastenhoitoon kun kerran olen itse lapset tähän maailmaan synnyttänyt. Nykyisin myös niin sanotusti aristelen lastenhoitoavun pyytämistä, koska en suoraan sanottuna usko kovinkaan monen haluavan neljää lasta samaan aikaan hoitoon kun kolmenkin lapsen kanssa lapsenvahdin löytäminen tuntui välillä todelliselta missin impossiblelta.
Onhan meillä toki tuttuja jotka itse pyytävät lapsia yökylään tai vaikkapa päiväksi, mutta tämä on pääsääntöisesti niin että aina yksi lapsi kerrallaan ja suoraan sanottuna tämä yksikin lapsi vähemmän kotona helpottaa ihan mielettömästi ainakin siksi aikaa kun lapsi on jonkun tutun luona.
Olen myös huomannut, että Eemil on suurimman osan tutuista ehdoton niin sanottu suosikki, eli Eemiliä pyydetään huomattavasti useammin esimerkiksi yökylään kuin vaikkapa Veetiä tai Niiloa. Leeviä nyt en luonnollisesti vielä päästäkään yökylään, vaikka pojan kummit sitä innokkaasti odottavatkin. Niilo taasen on omalla tavallaan sen verran haastava lapsi, ettei Niiloa pahemmin kukaan pyydä yökylään ja en ole kokenut tarvetta itsekään kysyä josko joku pojan ottaisi yöksi.
Minkälainen tukiverkostomme lasten suhteen sitten oikeastaan on? Tiedän, että jos joskus tulee todellinen tarve että lapset on saatava jonkun syyn takia hoitoon niinkuin esimerkiksi sairaalassa olon tai vastaavan vuoksi niin lapset saadaan hoitoon. Vaikkakin hyvin todennäköisesti eri ihmisille lähes jokainen lapsista. Tästä huolimatta lapsemme eivät kovinkaan usein vietä aikaa poissa kotoa ilman meitä vanhempia ja yleisimmin yökylässä on tosiaan Eemil. Jos Veeti lähtee jonnekin yökylään niin se on useimmiten pikkuveljelleni jonka seurassa Veeti viihtyy enemmän kuin hyvin.
Lasken tukiverkostoksi myös sen, että kaverini käyvät kylässä ja itse voin mennä kyläilemään melkein milloin tahansa ainakin jonkun kaverini luokse. Lähes aina nimittäin ainakin joltakulta löytyy aikaa keittää edes kahvit ja kuunnella mahdollista valitustani poikien apinoinnista. Lasken tukiverkostoksi myös sen, että voin soittaa aikalailla kenelle tahansa puhelinluettolastani löytyvälle henkilölle ja jutella niitä näitä. Tukiverkostona olo kun ei omasta mielestäni aina tarkoita sitä, että lapsilla olisi hoitopaikka olemassa.
Onko arki sitten raskasta neljän lapsen kanssa kun lapset ovat kotona lähes poikkeuksetta aina? Tottakai se on välillä, mutta kenelläpä ei välillä palaisi hermot lapsiin vaikka niitä lapsia olisi vain yksi kappale? Myönnän, että on päiviä kun tekisi mieli lukittautua parvekkeelle karjumaan ja jättää lapset keskenään apinoimaan sisälle, mutta tälläinenkin olo katoaa hyvin äkkiä kun linnottautuu parvekkeelle hetkeksi vaikkapa puhumaan puhelimessa kaverin kanssa. Suurin osa kavereistani nimittäin tietävät vähän turhankin hyvin, että kuinka rasittavia meidän pojat osaavat toisinaan olla ja näin ollen he ymmärtävät jos joskus valitan ärsyyntymistäni.
Lyhyesti sanottuna meiltä löytyy ainakin jonkunlainen tukiverkosto, vaikkei se olekaan sellainen jonka monet mieltäisivät kunnon tukiverkostoksi. Tälläinen tukiverkosto on kumminkin juuri meille sopiva ja vaikka välillä toivoisinkin enemmän lapsivapaata aikaa niin olen enemmän kuin kiitollinen niille jotka ottavat edes yhden lapsen välillä yökylään ja niille jotka jaksavat käydä meillä kahvittelemassa. Pienet asiat nimittäin tuovat ainakin minulle suunnattomasti lisää jaksamusta jaksaa lasten kanssa oloa ja ovathan nuo lapset vain pienen aikaa pieniä ja pian he jo muuttavat pois kotoota. Voisin kuvitella että silloin tulee viimeistään ikävä lasten apinointia, sekä metelöintiä..
Mitenkäs teidän lukijoiden tukiverkostot? Löytyykö sellaista?
Asumme hyvin lähellä sekä minun, että J:n sukulaisia ja lähes tulkoon kaikki kaverimmekin asuvat inhimillisen matkan päässä meistä ja silti hoidamme pääasiassa lapsemme itse. Ei ole montaakaan tilannetta ollut kun olisin joutunut pyytämään apua lastenhoitoon ja nekin ovat olleet pääasiassa lääkärikäyntien ajaksi ja muuttojen ajaksi. Muutamia kertoja olemme hankkineet lapsenvahdin viihteelle menon vuoksi, mutta varsinkin nykyisin olemme viihteelläkin eri aikoihin jotta toinen meistä voi olla kotona lasten kanssa.
Kyse ei varsinaisesti ole siitä, etteikö meillä olisi tuttuja jotka suostuisivat lapsia hoitamaan vaan pikemminkin jotenkin en osaa pyytää lapsenvahtiapua. En vain jotenkin osaa ajatella, että pyytäisin apua lastenhoitoon kun kerran olen itse lapset tähän maailmaan synnyttänyt. Nykyisin myös niin sanotusti aristelen lastenhoitoavun pyytämistä, koska en suoraan sanottuna usko kovinkaan monen haluavan neljää lasta samaan aikaan hoitoon kun kolmenkin lapsen kanssa lapsenvahdin löytäminen tuntui välillä todelliselta missin impossiblelta.
Onhan meillä toki tuttuja jotka itse pyytävät lapsia yökylään tai vaikkapa päiväksi, mutta tämä on pääsääntöisesti niin että aina yksi lapsi kerrallaan ja suoraan sanottuna tämä yksikin lapsi vähemmän kotona helpottaa ihan mielettömästi ainakin siksi aikaa kun lapsi on jonkun tutun luona.
Olen myös huomannut, että Eemil on suurimman osan tutuista ehdoton niin sanottu suosikki, eli Eemiliä pyydetään huomattavasti useammin esimerkiksi yökylään kuin vaikkapa Veetiä tai Niiloa. Leeviä nyt en luonnollisesti vielä päästäkään yökylään, vaikka pojan kummit sitä innokkaasti odottavatkin. Niilo taasen on omalla tavallaan sen verran haastava lapsi, ettei Niiloa pahemmin kukaan pyydä yökylään ja en ole kokenut tarvetta itsekään kysyä josko joku pojan ottaisi yöksi.
Minkälainen tukiverkostomme lasten suhteen sitten oikeastaan on? Tiedän, että jos joskus tulee todellinen tarve että lapset on saatava jonkun syyn takia hoitoon niinkuin esimerkiksi sairaalassa olon tai vastaavan vuoksi niin lapset saadaan hoitoon. Vaikkakin hyvin todennäköisesti eri ihmisille lähes jokainen lapsista. Tästä huolimatta lapsemme eivät kovinkaan usein vietä aikaa poissa kotoa ilman meitä vanhempia ja yleisimmin yökylässä on tosiaan Eemil. Jos Veeti lähtee jonnekin yökylään niin se on useimmiten pikkuveljelleni jonka seurassa Veeti viihtyy enemmän kuin hyvin.
Lasken tukiverkostoksi myös sen, että kaverini käyvät kylässä ja itse voin mennä kyläilemään melkein milloin tahansa ainakin jonkun kaverini luokse. Lähes aina nimittäin ainakin joltakulta löytyy aikaa keittää edes kahvit ja kuunnella mahdollista valitustani poikien apinoinnista. Lasken tukiverkostoksi myös sen, että voin soittaa aikalailla kenelle tahansa puhelinluettolastani löytyvälle henkilölle ja jutella niitä näitä. Tukiverkostona olo kun ei omasta mielestäni aina tarkoita sitä, että lapsilla olisi hoitopaikka olemassa.
Onko arki sitten raskasta neljän lapsen kanssa kun lapset ovat kotona lähes poikkeuksetta aina? Tottakai se on välillä, mutta kenelläpä ei välillä palaisi hermot lapsiin vaikka niitä lapsia olisi vain yksi kappale? Myönnän, että on päiviä kun tekisi mieli lukittautua parvekkeelle karjumaan ja jättää lapset keskenään apinoimaan sisälle, mutta tälläinenkin olo katoaa hyvin äkkiä kun linnottautuu parvekkeelle hetkeksi vaikkapa puhumaan puhelimessa kaverin kanssa. Suurin osa kavereistani nimittäin tietävät vähän turhankin hyvin, että kuinka rasittavia meidän pojat osaavat toisinaan olla ja näin ollen he ymmärtävät jos joskus valitan ärsyyntymistäni.
Lyhyesti sanottuna meiltä löytyy ainakin jonkunlainen tukiverkosto, vaikkei se olekaan sellainen jonka monet mieltäisivät kunnon tukiverkostoksi. Tälläinen tukiverkosto on kumminkin juuri meille sopiva ja vaikka välillä toivoisinkin enemmän lapsivapaata aikaa niin olen enemmän kuin kiitollinen niille jotka ottavat edes yhden lapsen välillä yökylään ja niille jotka jaksavat käydä meillä kahvittelemassa. Pienet asiat nimittäin tuovat ainakin minulle suunnattomasti lisää jaksamusta jaksaa lasten kanssa oloa ja ovathan nuo lapset vain pienen aikaa pieniä ja pian he jo muuttavat pois kotoota. Voisin kuvitella että silloin tulee viimeistään ikävä lasten apinointia, sekä metelöintiä..
Mitenkäs teidän lukijoiden tukiverkostot? Löytyykö sellaista?
maanantai 7. syyskuuta 2015
Synttärit!
Olin siis tosiaan perjantaina viettämässä synttäreitäni kavereideni kanssa ja tuli kyllä tarpeeseen kyseinen ilta. Alkuun jännitin ihan mielettömästi, että miten Leevi sopeutuisi ajatukseen pullosta juomiseen sillä kyseessä oli ensimäinen kokonainen päivä kun poika ei saanut tissiä. Pullon kanssakin oli hieman tullut takapakkia ja alkupäivästä Leevi joi pullosta ainoastaan J:n syöttämänä ja silloinkin niin, että J kulki ympäri asuntoa Leevi sylissään ja samalla syöttäen. Itse ajattelin, että vapaa tekee minulle hyvää ja koska lapsi kumminkin söi edes jollain tyylillä, niin ei se nälkään kuole vaikka ei maailman iloisin lapsi olisikaan..
Alkuun käytiin osan porukan kanssa syömässä Tikkurilassa ja oli muuten ihana syödä kaveriporukalla, varsinkin kun kaikki tuntuivat jo heti alussa tulevan toistensa kanssa toimeen. Ruokailun jälkeen olin aivan ähky, enkä jaksanut edes jälkiruokaa tilata vaikka alkuun se olikin ollut suunnitelma. Niinpä joinkin kahvin jälkiruuaksi joka oli harmikseni omaan makuuni aivan liian pieni kuppi, mutta kahvia kumminkin. Alkuruokailun aikana laitoin J:lle viestiä, että miten menee Leevin kanssa ja poika ei tosiaankaan ollut iloinen.. Poika huusi melkein koko ajan, mutta koska ruokaa meni alas kumminkin, niin J totesi pärjäävänsä ja ei se lapsi siihen kuolisi jos yhtenä päivänä ei olisi tissillä...
Ruokailun jälkeen kävimme kaupassa ja ostimme muutamat juomat, sekä menimme hetkeksi pussikaljoittelemaan suunnitelmissa olleen baarin lähelle. Eihän kukaan nimittäin menisi yökerhoon heti sen auetessa. Tunnelma oli hyvä ulkonakin ja kaikille löytyi juttuseuraa, vaikka melkein kukaan porukasta ei ollut nähnyt toisiaan aiemmin..
Pahoittelut överityylikkäistä sensuureista, en viitsinyt julkaista kenenkään naamaa ilman lupaa blogissani. |
J:llä oli lopulta mennyt hyvin poikien kanssa ja Leevikin oli tyytynyt osaansa syöden pullosta. Yöunetkin olivat ennätyshyvät ja poika nukkuikin parhaimmillaan kuusi tuntia putkeen, vaikka imetyksellä yöunet ovat olleet maksimissaan neljän tunnin mittaisia kerrallaan. Seuraavana päivänä Leevi olikin paljon pirteämpi ilmeisesti parempien yöunien ansiosta ja itse odotin imettämään pääsyä todella paljon, sillä tissini eivät olleet ihan samaa mieltä imetystauosta...
Kaiken kaikkiaan oli kivaa, mutta ei tarvitse ottaa ihan vähään aikaan uudelleen. Olo oli aamulla sen verran kamala ja tissit eivät kestäisi enää yhtään noin pitkään imetystaukoa pitkiin aikoihin..
Tässä pieni kertaus juhlista, ensi postauksessa palataan jo normaaleihin juttuihin.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Ihan aiheen vierestä, mielipiteeni pakolaiskeskustelusta.
Nyt lähipäivinä mediassa on kirjoitettu paljon erilaisia juttuja pakolaisista, on juttuja kuinka pakolaisia tuodaan lisää Suomeen, juttuja kuinka osa pakolaisista on tehnyt rikoksia, juttuja kuinka osa suomalaisista ovat valmiita majoittamaan pakolaisia kotiinsa. Pakolaiset ovat aihe, josta puhuttaessa tunteet kuumenevat välillä ja aihe joka jakaa mielipiteet hyvin radikaalisti. Yksi ääripää on ihmiset, joiden mielestä pakolaiset pitäisi ampua, hukuttaa tai tappaa muuten ja yksi ääripää taas on ihmiset jotka olisivat valmiita majoittamaan heidät kotiinsa.
Minulla, kuten monella muullakin on asiasta mielipide ja se ei ole kumpikaan noista ääripäistä. Minusta pakolaiset ovat tervetulleita Suomeen, jos osaavat käyttäytyä eli eivät varasta, pahoinpitele ja yrittävät sopeutua suomalaiseen ympäristöön. Nämä rikoksia tekevät voisi mielestäni lähettää takaisin niin ehkä nämä rikoksia tekevät oppisivat ettei Suomessa kannata tehdä rikoksia. Mutta toisaalta taas tekevät suomalaisetkin rikoksia ja käyttäytyvät huonosti, ainoa vain että esimerkiksi suomalaisten tekemistä pikkurikoksista harvemmin uutisoidaan ja jos suomalainen esimerkiksi tekee näpistyksen, harva on sitä mieltä että tämä suomalainen pitäisi tappaa. Onhan jopa Suomen eduskunnassa rikoksia ja vakavia rikoksia tehneitä henkilöitä ja osa jopa näistä on hyvin monen maahanmuuttaja kriittisen ihmisen "esikuvia". Mikseivät nämä maahanmuuttaja kriittiset ole yhtä kriittisiä näitä eduskunnassa olevia rikoksentekijöitä kohtaan?
Mistä ylipäänsä sain idean kirjoittaa aiheesta lapsiperhe blogissa pakolaisista tai ulkomaalasista? Olen nyt monta päivää katsellut tuttujeni Facebook päivityksiä, joissa haukutaan, uhkaillaan ja muuten puhutaan negatiivisesti pakolaisista, sekä ulkomaalaisista ja yleensä lähteenä on ollut Mitä Vittua lehti. Lehti joka kirjoittaa tarkoituksella provosoivia valheita, joiden lähteitä ei tarkasteta ja joihin osa suomalaisista uskoo ilman että kyseenalaistavat juttuja yhtään. Todennäköisesti koska kyseinen lehti nyt vain sattuu olemaan heidän kanssaan samoilla linjoilla. Miksipä tällöin vaivautuisi faktoja tarkastamaan...?
Olen myös miettinyt, että mitäpä jos Suomeen tulee sota ja me suomalaiset joudumme lähteä toiseen maahan pakolaisiksi. Haluammeko, että meitä kohdellaan samalla tavalla kuin Suomessa kohdellaan pakolaisia? Haluammeko, että jos joudumme pakon edessä muuttamaan toiseen maahan, toisen maan asukkaat ovat sitä mieltä että meidät pitäisi tappaa tai lähettää takaisin sodan armoille? Kun nykyisiä uutisia lukee, en ainakaan itse pidä täysin mahdottomana ajatuksena, että se sota joskus tulisikin Suomeen. Olkootkin jonkun mielestä foliohattuajattelua koko sodan ajattelu, mutta ei se mikään mahdoton ajatus ole, mitä tahansa voi tapahtua.
Joo, pakolaisia alkaa olla Suomessa jo ehkä hieman liikaa kerran vastaanottokoditkin ovat liian täynnä ja asukkaita on tuplaten asukaspaikkoihin nähden, mutta eihän se ole niiden pakolaisten vika. He tuskin ovat päättäneet, että menevät liian täyteen vastaanottokotiin, ovat vieraassa maassa ilman perhettään, omaisuuttaan tai mitään tuttua. Tuskin kukaan sellaista valitsee jos olisi vaihtoehtoja.
Toinen mikä osan suomalaisten ajatusmaailmassa häiritsee on se, että kaikki vähänkin tummemmat olisivat ulkomaalaisia ja joutaisivat palata omaan kotimaahansa. Eletään vuotta 2015 ja vieläkään ihmiset eivät muka ymmärrä, että osa tummemmista on Suomessa syntyneitä joiden vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa ja osalla isovanhemmat ja sukua vielä pidemmältä. Tällöinhän he ovat suomalaisia. Miksi kaikki vähänkin ulkomaalaiselta näyttävät pitää leimata jos osa on mätiä yksilöitä?
Minulla on tuttuja, jotka seurustelevat ulkomaalaisen kanssa ja minä itse tunnen ulkomaalaisia ja voin suoraan sanottuna sanoa että nämä henkilöt eivät todellakaan ansaitsisi kuulla osan suomalaisten mielipidettä ulkomaalaisista tai siltä näyttäviltä. Olen jopa teininä tuntenut erään tummemman pojan, joka oli tullut Suomeen taaperona ja joka eli kuin suomalainen, mutta sai lopulta tietää olevansa Suomessa maahanmuuttaja jonka ikä oli valehdeltu hänelle alusta alkaen ja jonka "vanhemmat" eivät olleetkaan vanhemmat. Kyseessä oli todella mukava ihminen ja suomalaisena häntä pidin, vaikka hän ei sitä alunperin ollutkaan. Lopulta kyseinen henkilö joutui poistumaan Suomesta kun koko juttu selvisi hänelle ja muillekin, mutta ei tässä tapauksessakaan voi syyttää tätä kyseistä henkilöä siitä että hän oli Suomessa ja ei hänkään ansainnut kuulla rumia ajatuksia itsestään vain koska oli tumma.
Voisiko jokainen maahanmuutto kriittinen suomalainen suoda edes pienen hetken ajatukselle, että kaikki ulkomaalaiset eivät ole tosissaan mätiä? Voisiko jokainen miettiä edes pienen hetken, miksi pitää leimata kaikki jos muutama tekee väärin? Voisiko joku näin ajatteleva vaikka perustella, miksei heidän ajatusmaailmansa ole samalla tavalla käyttäytyvistä kantasuomalaisista samanlainen? Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, eikä se aina ole huono asia. Totta, lähestulkoon kaikessa on myös negatiiviset puolet mutta voisiko niitä positiivisiakin puolia ajatella joskus?
Tulipa sekava teksti, mutta pakko oli avautua ajatuksistani kun osan suomalaisista kanssa ei voi aiheesta keskustella järkevästi koska toisen osapuolen mielipiteet ovat muuttumattomia. Toivottavasti Suomeen ei tule koskaan sotaa ja emme joudu koskaan pakolaisiksi, koska itse en ainakaan halua kokea samanlaista kohtelua kuin mitä Suomessa olevat pakolaiset ja ulkomaalaiset saavat osakseen.
Minulla, kuten monella muullakin on asiasta mielipide ja se ei ole kumpikaan noista ääripäistä. Minusta pakolaiset ovat tervetulleita Suomeen, jos osaavat käyttäytyä eli eivät varasta, pahoinpitele ja yrittävät sopeutua suomalaiseen ympäristöön. Nämä rikoksia tekevät voisi mielestäni lähettää takaisin niin ehkä nämä rikoksia tekevät oppisivat ettei Suomessa kannata tehdä rikoksia. Mutta toisaalta taas tekevät suomalaisetkin rikoksia ja käyttäytyvät huonosti, ainoa vain että esimerkiksi suomalaisten tekemistä pikkurikoksista harvemmin uutisoidaan ja jos suomalainen esimerkiksi tekee näpistyksen, harva on sitä mieltä että tämä suomalainen pitäisi tappaa. Onhan jopa Suomen eduskunnassa rikoksia ja vakavia rikoksia tehneitä henkilöitä ja osa jopa näistä on hyvin monen maahanmuuttaja kriittisen ihmisen "esikuvia". Mikseivät nämä maahanmuuttaja kriittiset ole yhtä kriittisiä näitä eduskunnassa olevia rikoksentekijöitä kohtaan?
Mistä ylipäänsä sain idean kirjoittaa aiheesta lapsiperhe blogissa pakolaisista tai ulkomaalasista? Olen nyt monta päivää katsellut tuttujeni Facebook päivityksiä, joissa haukutaan, uhkaillaan ja muuten puhutaan negatiivisesti pakolaisista, sekä ulkomaalaisista ja yleensä lähteenä on ollut Mitä Vittua lehti. Lehti joka kirjoittaa tarkoituksella provosoivia valheita, joiden lähteitä ei tarkasteta ja joihin osa suomalaisista uskoo ilman että kyseenalaistavat juttuja yhtään. Todennäköisesti koska kyseinen lehti nyt vain sattuu olemaan heidän kanssaan samoilla linjoilla. Miksipä tällöin vaivautuisi faktoja tarkastamaan...?
Olen myös miettinyt, että mitäpä jos Suomeen tulee sota ja me suomalaiset joudumme lähteä toiseen maahan pakolaisiksi. Haluammeko, että meitä kohdellaan samalla tavalla kuin Suomessa kohdellaan pakolaisia? Haluammeko, että jos joudumme pakon edessä muuttamaan toiseen maahan, toisen maan asukkaat ovat sitä mieltä että meidät pitäisi tappaa tai lähettää takaisin sodan armoille? Kun nykyisiä uutisia lukee, en ainakaan itse pidä täysin mahdottomana ajatuksena, että se sota joskus tulisikin Suomeen. Olkootkin jonkun mielestä foliohattuajattelua koko sodan ajattelu, mutta ei se mikään mahdoton ajatus ole, mitä tahansa voi tapahtua.
Joo, pakolaisia alkaa olla Suomessa jo ehkä hieman liikaa kerran vastaanottokoditkin ovat liian täynnä ja asukkaita on tuplaten asukaspaikkoihin nähden, mutta eihän se ole niiden pakolaisten vika. He tuskin ovat päättäneet, että menevät liian täyteen vastaanottokotiin, ovat vieraassa maassa ilman perhettään, omaisuuttaan tai mitään tuttua. Tuskin kukaan sellaista valitsee jos olisi vaihtoehtoja.
Toinen mikä osan suomalaisten ajatusmaailmassa häiritsee on se, että kaikki vähänkin tummemmat olisivat ulkomaalaisia ja joutaisivat palata omaan kotimaahansa. Eletään vuotta 2015 ja vieläkään ihmiset eivät muka ymmärrä, että osa tummemmista on Suomessa syntyneitä joiden vanhemmatkin ovat syntyneet Suomessa ja osalla isovanhemmat ja sukua vielä pidemmältä. Tällöinhän he ovat suomalaisia. Miksi kaikki vähänkin ulkomaalaiselta näyttävät pitää leimata jos osa on mätiä yksilöitä?
Minulla on tuttuja, jotka seurustelevat ulkomaalaisen kanssa ja minä itse tunnen ulkomaalaisia ja voin suoraan sanottuna sanoa että nämä henkilöt eivät todellakaan ansaitsisi kuulla osan suomalaisten mielipidettä ulkomaalaisista tai siltä näyttäviltä. Olen jopa teininä tuntenut erään tummemman pojan, joka oli tullut Suomeen taaperona ja joka eli kuin suomalainen, mutta sai lopulta tietää olevansa Suomessa maahanmuuttaja jonka ikä oli valehdeltu hänelle alusta alkaen ja jonka "vanhemmat" eivät olleetkaan vanhemmat. Kyseessä oli todella mukava ihminen ja suomalaisena häntä pidin, vaikka hän ei sitä alunperin ollutkaan. Lopulta kyseinen henkilö joutui poistumaan Suomesta kun koko juttu selvisi hänelle ja muillekin, mutta ei tässä tapauksessakaan voi syyttää tätä kyseistä henkilöä siitä että hän oli Suomessa ja ei hänkään ansainnut kuulla rumia ajatuksia itsestään vain koska oli tumma.
Voisiko jokainen maahanmuutto kriittinen suomalainen suoda edes pienen hetken ajatukselle, että kaikki ulkomaalaiset eivät ole tosissaan mätiä? Voisiko jokainen miettiä edes pienen hetken, miksi pitää leimata kaikki jos muutama tekee väärin? Voisiko joku näin ajatteleva vaikka perustella, miksei heidän ajatusmaailmansa ole samalla tavalla käyttäytyvistä kantasuomalaisista samanlainen? Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, eikä se aina ole huono asia. Totta, lähestulkoon kaikessa on myös negatiiviset puolet mutta voisiko niitä positiivisiakin puolia ajatella joskus?
Tulipa sekava teksti, mutta pakko oli avautua ajatuksistani kun osan suomalaisista kanssa ei voi aiheesta keskustella järkevästi koska toisen osapuolen mielipiteet ovat muuttumattomia. Toivottavasti Suomeen ei tule koskaan sotaa ja emme joudu koskaan pakolaisiksi, koska itse en ainakaan halua kokea samanlaista kohtelua kuin mitä Suomessa olevat pakolaiset ja ulkomaalaiset saavat osakseen.
lauantai 29. elokuuta 2015
Leevi 2kk
Meidän vauva on jo kaksi kuukautta vanha, mihin ihmeeseen tämä aika oikein menee koska tuntuu että vasta vähän aikaa sitten tuskailin loppuraskauden vaivojen kanssa ja vasta vähän aikaa sitten jännättiin tukihenkilöni kanssa synnytyksen käynnistyksen etenemistä ja nyt jo Leevi on kaksi kuukautta.
Maanantaina meillä oli pojan kaksi kuukautisneuvola ja vieläkään ei nähty omaa terveydenhoitajaamme, sillä hän oli vielä lomilla. Meillä oli siis tuuraava neuvolantäti ja ihana terveydenhoitaja olikin. Vastasi kaikkiin kysymyksiini joita kysyin ja vaikka kyseessä oli selkeästi vanhempi rouva, ei hän vähätellyt ikääni millään tapaa vaikka nuoremmatkin neuvolantädit ovat tuntuneet hieman ihmettelevän ikääni, sekä lapsilukuani.
Tämä terveydenhoitaja otti myös tosissaan huoleni kireästä kielijänteestä ja sen vaikutuksesta imetykseen ja hän tarkistikin kielijänteen itsekin. Kireähän se edelleen oli ja terveydenhoitaja lupasi yrittää selvittää, että kuka lääkäri suostuisi tässä lähistöllä katkaisemaan kielijänteen. Sitä kun ei kaikki lääkärit kuulemma suostu tekemään ja oman hammaslääkärimme hammaslääkäritkään eivät kielijännettä kuulemma katkaise ennen vuoden ikää jos se vielä silloin häiritsee.
Kysyin myös, että mitä tarkoittaa liian pyöreä pää joka diagnosoitiin Leeville neuvolalääkärissä. Liian pyöreä pää voi kuulemma tarkoittaa muutamaakin eri sairautta, mutta niiden muita oireita ei ole löytynyt eli niiden suhteen ei ole huolta. Enemmänkin tuo liian pyöreä pää vaikuttaa Leevin kohdalla niin että kun normaali vauva makaa ns. takaraivonsa päällä (jolloin takaraivosta kuluu hiukset ja pää litistyy hieman), niin meidän vauva pitää päätä enemmänkin sivulla jolloin pää saattaa kulua liikaa sivuilta ja litistyä. Saatiinkin siis ohjeeksi yrittää lempeästi ohjata päätä olemaan takaraivon päällä, jotta pää litistyisi hieman luonnollisesti.
Otettiin myös mitat ja kahden kuukauden iässä Leevi oli 6075g painava ja 58cm pitkä. Painoa oli siis tullut parissa viikossa melkein kilo lisää ja pituuttakin melkein neljä senttiä lisää. Terveydenhoitaja siis lohdutteli, että vaikka syöminen tuntuu olevan hankalaa niin ainakin lapsi kasvaa hyvin omalla käyrällään ja saa selkeästi ruokaa kireästä kielijänteestä riippumatta. Edelleen ruokailut tissillä ovat kumminkin aikamoista huutoa ja nyt ollaankin löydetty yhdenlainen tuttiosa jolla J saa syötettyä Leeviä ilman huutoja (minun sylissäni poika ei pahemmin pulloa huoli, liekö sitten tajuavan että mulla on tissitkin joista tulisi ruokaa..), mutta ainakin J saa Leeviä syötettyä ilman suurempia ongelmia.
Leevi on myös alkanut hymyilemään kamalasti ja poika onkin varsin iloinen päivän alkupuoliskon ja satunnaisesti iltaisin. Riippuu ihan siitä miten päivän ruokailut ovat onnistuneet. Leevi sai neuvolassa kehuja jäntevyydestään, sekä siitä että poitsu meinasi kääntyä mahalta selälleen tutkimuspöydällä. Lisäksi Leevi kannattelee päätään jo varsin hyvin mahalla ollessaan. Kehitys onkin siis juuri sellaista kuin tämän ikäisellä kuuluisikin.
Neuvolassa Leevi sai myös rotarokotteen ensimäisen annoksen ja seuraava annos tulee kuukauden päästä seuraavassa neuvolassa. Nyt pojalla on hienoisia vatsavaivoja ja poika haisee rokotteen ansiosta ihan järkyttävälle, mutta ne ovat pieniä ongelmia verrattuna rotavirukseen jos sen sairaisi. Yhden rotaviruksen pienempänä nähneenä sukulaisella, en kiitos tahdo kyseistä tautia omille lapsilleni.
Tässä meidän kaksi kuukautiskuulumiset. Minkä kokoisia teidän 2kk vanhat ovat olleet?
Maanantaina meillä oli pojan kaksi kuukautisneuvola ja vieläkään ei nähty omaa terveydenhoitajaamme, sillä hän oli vielä lomilla. Meillä oli siis tuuraava neuvolantäti ja ihana terveydenhoitaja olikin. Vastasi kaikkiin kysymyksiini joita kysyin ja vaikka kyseessä oli selkeästi vanhempi rouva, ei hän vähätellyt ikääni millään tapaa vaikka nuoremmatkin neuvolantädit ovat tuntuneet hieman ihmettelevän ikääni, sekä lapsilukuani.
Tämä terveydenhoitaja otti myös tosissaan huoleni kireästä kielijänteestä ja sen vaikutuksesta imetykseen ja hän tarkistikin kielijänteen itsekin. Kireähän se edelleen oli ja terveydenhoitaja lupasi yrittää selvittää, että kuka lääkäri suostuisi tässä lähistöllä katkaisemaan kielijänteen. Sitä kun ei kaikki lääkärit kuulemma suostu tekemään ja oman hammaslääkärimme hammaslääkäritkään eivät kielijännettä kuulemma katkaise ennen vuoden ikää jos se vielä silloin häiritsee.
Kysyin myös, että mitä tarkoittaa liian pyöreä pää joka diagnosoitiin Leeville neuvolalääkärissä. Liian pyöreä pää voi kuulemma tarkoittaa muutamaakin eri sairautta, mutta niiden muita oireita ei ole löytynyt eli niiden suhteen ei ole huolta. Enemmänkin tuo liian pyöreä pää vaikuttaa Leevin kohdalla niin että kun normaali vauva makaa ns. takaraivonsa päällä (jolloin takaraivosta kuluu hiukset ja pää litistyy hieman), niin meidän vauva pitää päätä enemmänkin sivulla jolloin pää saattaa kulua liikaa sivuilta ja litistyä. Saatiinkin siis ohjeeksi yrittää lempeästi ohjata päätä olemaan takaraivon päällä, jotta pää litistyisi hieman luonnollisesti.
Otettiin myös mitat ja kahden kuukauden iässä Leevi oli 6075g painava ja 58cm pitkä. Painoa oli siis tullut parissa viikossa melkein kilo lisää ja pituuttakin melkein neljä senttiä lisää. Terveydenhoitaja siis lohdutteli, että vaikka syöminen tuntuu olevan hankalaa niin ainakin lapsi kasvaa hyvin omalla käyrällään ja saa selkeästi ruokaa kireästä kielijänteestä riippumatta. Edelleen ruokailut tissillä ovat kumminkin aikamoista huutoa ja nyt ollaankin löydetty yhdenlainen tuttiosa jolla J saa syötettyä Leeviä ilman huutoja (minun sylissäni poika ei pahemmin pulloa huoli, liekö sitten tajuavan että mulla on tissitkin joista tulisi ruokaa..), mutta ainakin J saa Leeviä syötettyä ilman suurempia ongelmia.
Leevi on myös alkanut hymyilemään kamalasti ja poika onkin varsin iloinen päivän alkupuoliskon ja satunnaisesti iltaisin. Riippuu ihan siitä miten päivän ruokailut ovat onnistuneet. Leevi sai neuvolassa kehuja jäntevyydestään, sekä siitä että poitsu meinasi kääntyä mahalta selälleen tutkimuspöydällä. Lisäksi Leevi kannattelee päätään jo varsin hyvin mahalla ollessaan. Kehitys onkin siis juuri sellaista kuin tämän ikäisellä kuuluisikin.
Neuvolassa Leevi sai myös rotarokotteen ensimäisen annoksen ja seuraava annos tulee kuukauden päästä seuraavassa neuvolassa. Nyt pojalla on hienoisia vatsavaivoja ja poika haisee rokotteen ansiosta ihan järkyttävälle, mutta ne ovat pieniä ongelmia verrattuna rotavirukseen jos sen sairaisi. Yhden rotaviruksen pienempänä nähneenä sukulaisella, en kiitos tahdo kyseistä tautia omille lapsilleni.
Tässä meidän kaksi kuukautiskuulumiset. Minkä kokoisia teidän 2kk vanhat ovat olleet?
sunnuntai 23. elokuuta 2015
Miten me ollaan vietetty kesä?
Ei kesä edes varsinaisesti ole vielä lopussa, mutta tässä välissä voisi olla hyvä hieman kerrata jo mennyttä kesäaikaa. Alkukesästähän ei ainakaan täällä pk-seudulla ollut järin lämmin ja vaikka itse hikoilin loppuraskauden vuoksi pienimmästäkin liikkeestä ja ulkona olisi tehnyt mieli kulkea pelkällä t-paidalla, ei pojat ihan kauhesti viihtyneet esimerkiksi pelkällä kotipihalla sillä siellä oli heidän mielestään kylmä. Tästä huolimatta suurin osa ulkoiluistamme koostui kauppareissuista, sekä kotipihalla oleskelusta kun oma oloni ei sallinut ollenkaan pidempiä matkoja ja olo oli enemmän kuin tuskainen...
Pisin reissu kesällä ennen Leevin syntymää taisi olla reissu jolloin käytiin toisella puolella Vantaata moikkaamassa Niilon kummitätiä perheineen. Samalla matkalla käytiin myös 3 kaverin jäätelötehtaalta hakemassa jäätelöä Niilon 2-vuotissyntymäpäiviä varten. Saankin olla onnellinen, että Niilon synttärit järjestettiin ihan alkukuusta sillä puolenkuun jälkeen selkäni otti lopputilin raskauden suhteen. Lopulta jouduinkin lamaannuttavien iskiaskipujen kanssa synnärille ja onneksi minun ei tarvinnut poistua sieltä ilman vauvaa. Synnytys saikin siis alkunsa käynnistyksellä.
Synnytyskertomus luettavissa täällä.
Käytiin J:n isyysloman aikana testaamassa myös uusi Kehärata. Käytiin nimittäin ilmailumuseossa ihastelemassa vanhoja lentokoneita. Pojat tykkäsivät kovasti, mutta harmittavan vähän sitä nähtävää oli loppujen lopuksi.. Muistin nimittäin että nähtävää olisi ollut enemmän, mutta kaipa se vain tuntui omassa lapsuudessa enemmältä ja isommalta.
Vieraitakin on käynyt kesän aikana ihan kiitettävästi, sekä nelijalkaisia, että kaksijalkaisia. Kiitos nelijalkaisen vauvavieraan, nyt pojat tahtovat kuulemma oman koiran, tai edes pupun. Saavat kyllä odotella teini-ikään saakka lemmikkiä ja silloinkin hankkia sen omalla rahallaan, sekä huolehtia ihan itse.. Itselleni riittää neljä lasta ja lemmikki taloudessa olisi tällä hetkellä jo ihan liikaa. Vaikka onhan se myönnettävä, että onhan nuo eläinvauvat ihania...
Itse olen päässyt myös kahteen kertaan ilman lapsia pariksi tunniksi viettämään laatuaikaa kavereiden kanssa. Vaikka kyse onkin ollut vain parista tunnista, niin on se parikin tuntia tehnyt kummallisen hyvää ilman lapsia kun on saanut jutella ihan rauhassa aikuisten juttuja ilman että vauva kiljuu tai joku isommista pojista on koko ajan ollut haluamassa jotain. Onhan perhearki tottakai ihanaa, mutta voisin väittää että jokainen äiti tarvitsee edes joskus pienen hengähdystauon arjesta. Ja ennen kuin joku repii pelihousunsa, niin pakko lisätä että lapset ovat olleet hyvässä hoivassa isänsä kanssa. Samoin kun tulevat olemaan parin viikon päästäkin kun lähden viettämään synttäreitäni kaveriporukassa...
Nyt lähipäivinä kun säät ovat olleet huomattavasti paremmat, ollaan ennen kaikkea nautittu lämpimästä ulkoillen ja jopa parvekkeelle laitettiin yksi päivä lapsille uima-allas jossa saivat vilvoitella kun ei oikein tarennut olla sisällä eikä ulkona kuumuuden vuoksi. Toivottavasti lämpö jatkuisi vielä edes vähän aikaa vaikka välillä tuntuu, että on liian kuuma. Ei tämä kesä kumminkaan loppujen lopuksi ole todellakaan ainakaan liian pitkä..
Mitenkäs te lukijat olette viettäneet tähän astisen kesän?
lauantai 22. elokuuta 2015
Sananen tähän astisestä imetystaipaleesta.
Imetys, tuo täysin luonnollinen asia ja vauvalle tärkein ravinnon lähde, johon kaikki eivät valitettavasti kumminkaan kykene ja joka jakaa mielipiteitä todella paljon. Itsehän imetin Eemilin vain hyvin vähän aikaa kunnes maidontulo vain lakkasi ja en suoraan sanottuna edes jaksanut enää yrittää sillä joka suunnasta kuului erilaisia neuvoja, eikä neuvolakaan tuntunut pahemmin siihen kannustavan. Veetiä taasen imetin noin seitsemän kuukautta ja sen jälkeen Veeti alkoi puremaan tissillä lähes joka kerta niin sain tarpeekseni koko hommasta sillä en tahtonut stressata enkä myöskään tahtonut imettää kun se sattui.
Vannoin myös joskus, etten todellakaan imettäisi yli vuoden ikäistä lasta ja vannoin, että imetys loppuisi viimeistään yksivuotissynttäreihin ja silti imetin Niiloa yli vuoden. Imetys tuntui todella luonnolliselta ja se oli suoraan sanottuna liian helppoa. Miksi olisin noussut yöllä lämmittämään korviketta ja keittänyt tuttipulloja koko ajan kun vauva sai suoraan tissistä oikean lämpöistä maitoa ja maito kulki aina mukana? Eikä tarvinnut myöskään kantaa julkisilla paikoilla kulkiessaan pulloa, sekä korvikkeita mukana joka vähensi mukana kannettavan tavaran määrää huomattavasti. Kerkesin jopa miettimään, että mitäs jos en osaakaan enää vieroittaa vauvaa tissistä kun neuvola alkoi painostamaan yöimetysten lopettamiseen puolen vuoden jälkeen, mutta siitä huolimatta jatkoin myös yöimetyksiä, en vain kokenut tarpeelliseksi lopettaa niitä, enkä myöskään jaksanut vieroittaa Niiloa tissistä.
Tällä kerralla olin päättänyt jo raskausaikana, että tahdon imettää. Mieluiten vieläpä mahdollisimman pitkään ja tuttipullojakaan en ostanut kuin kaksi, koska ajattelin ettei niille kumminkaan tulisi käyttöä, olihan Niilonkin imetys onnistunut paremmin kuin uskoin toivoakaan...
Leevin syntymän jälkeen imetys onnistuikin hetken aikaa ja kuvittelin, että maitoa tulee todella hyvin. Vauva kasvoi hyvin ja syntymäpainokin oli melkein ylitetty ensimäisessä neuvolassa. Vähitellen Leevi alkoi kumminkin raivoamaan rinnalla ja raivoamaan pullolla, ihan sama tarjottiinko äidinmaitoa vai korviketta. Rupesin miettimään johtuisiko raivoaminen siitä, että maitoa ei tullut sittenkään tarpeeksi ja josko pullosta tulisi maitoa liian nopeasti. Kokeiltiin erilaisia tuttiosia ja yhdelläkään ei ollut toivottua vaikutusta ja raivoaminen syödessä jatkui ja paheni joka päivä iltaa kohden.
Leevi myös imi ilmaa ihan mielettömästi syödessään ja mietin, josko raivoaminen johtuisi vatsavaivoista, mutta ei, niidenkään hoitaminen ei saanut raivoamista vähenemään ja kiinnitin huomiota siihen, että joka ruokailukerralla osa maidosta valui Leevin poskea pitkin pois suusta..
Tuli 6-viikkoisneuvolan aika joka oli neuvolalääkäri käynti ja neuvolalääkäri totesi pojalla liian kireän kielijänteen. Kysyinkin samantien, voisiko tuo raivoaminen syödessä johtua kireästä kielijänteestä ja neuvolalääkäri tyrmäsi ajatuksen samantien todeten, että kyllä vika on jossain muussa kuin kireässä kielijänteessä jos ei ruokailu onnistu. Tämän jälkeen mietin vieläkin enemmän, että entäs jos se maito ei tosiaankaan riitä ja jos lapsella olisi vain nälkä ja siksi poika raivoaa.
Jonkun aikaa tuon neuvolalääkärikäynnin jälkeen aloin kumminkin kyseenalaistamaan väitettä ettei kireä kielijänne vaikeuttaisi syömistä ja että vika olisi muualla. Eikä muuten vaatinut kuin alle minuutin Googletuksen ja neuvolalääkärin väite oli kumottu jo useammankin luotettavan sivuston tietojen, sekä hyvin monen keskustelupalstan tietojen perusteella.
Kyselinkin Facebookissa neuvoja asiaan ja sain neuvoksi liittyä Imetyksen Tuki ryhmään ja onneksi sainkin tuon neuvon nimittäin jo pelkästään juttuja lukemalla oppii paljon uutta imetyksestä, vaikka olen kuvitellut tietäväni siitä vaikka kuinka paljon. Sain neuvoksi myös vaatia kielijänteen katkaisua, jolloin syömisen pitäisi helpottaa kohtuullisen nopeasti ellei jopa samantien.
Maanantaina meillä onkin onneksi jo seuraava neuvola ja toivotaan, että saadaan lähete kielijänteen katkaisuun. Siihen saakka ei varmastikaan tee kauhesti mieli liikkua sillä huutavan ja raivoavan lapsen syöttäminen julkisilla paikoilla ei ole se kaikkein ihanin tilanne, varsinkaan kun samalla pitäisi valvoa kolmea isompaa poikaa..
Onneksi löysimme nyt kumminkin yhden mallisen tuttiosan tuttipulloon jonka kanssa syöminen onnistuu edes jotenkuten. Leevi syökin nyt osittain pullosta ja osittain tissistä, ruokana toimii joko korvike tai äidinmaito, riippuen kumpi on ruokailutyyli. Tissini kun eivät oikein tunnu toimivan pumpun kanssa yhteistyössä...
Neuvoja ruokailun helpottamiseen otetaan ilomielin vastaan. Varsinkin jos jollakulla on kokemuksia liian kireästä kielijänteestä vauvalla ja sen vuoksi hankaloista ruokailuista...
perjantai 21. elokuuta 2015
Blogin nimi muuttuu.
Koska perheemme ei ole enää kovinkaan pieni, en koe kuvaavaksi blogin nimeksi enää "Elämää pienessä perheessä". Näin ollen blogin nimi muuttuu muotoon "Neljä veljestä". Toivottavasti viihdytte kumminkin jatkossakin vielä blogini parissa, sillä sisältö ei tule muuttumaan millään tapaa, ainoastaan postaustahdin olisi tarkoitus kasvaa nyt kun nimikin miellyttää enemmän itseäni.
torstai 20. elokuuta 2015
Muutto, ristiäiset, kamalasti kaikkea.
Pahoittelut taas kerran postaustauosta, mutta tässä oli samaan kasaan ihan kamala määrä kaikkea mahdollista niin kuin esimerkiksi muutto kuun vaihteessa, ristiäiset viime viikonloppuna ja hyvät säätkin palasivat joten ollaan mielummin oltu ulkona kuin istuttu sisällä.
Saatiin tosiaan vihdoin uusi ja ihana asunto, mutta pakkaaminen oli ihan oma hommansa kun kolme poikaa tyhjentää laatikoita sitä mukaa kun itse pakkaan ja yksi poika kitisee sylin ja tissinkaipuuta koko ajan. Onneksemme vanhassa asunnossa sai huoneet lukkoon ja pystyimme keräämään pakatut laatikot ja tavarat sinne, eli kerrallaan oli maksimissaan yksi laatikko esillä jota pojat tyhjentelivät. Onneksi tavaroiden purkaminen ja paikalleen laitto oli kumminkin paljon helpompaa ja kaikki tavarat löysivät paikkansa muutamassa päivässä, joka on ainakin itselleni nopea tahti kun avustamassa on lapset..
Ollaan käyty jo tutustumassa uuteen neuvolaankin kuusiviikkoisneuvolan yhteydessä ja minimiehen mitat olivat siellä 5325g ja 54,2cm. Kaikki oli muuten kunnossa, mutta kielijänne todettiin liian kireäksi ja pää oli kuulemma liian pyöreä. En saanut kylläkään selitystä sille, mitä se tarkoittaa jos pää on liian pyöreä ja ainoa selitys asiaan oli, ettää yleensä imukupilla avustetuilla on tuollainen pää (jota meidän vauva ei siis ole), joten pitääpä kai maanantaina kysäistä uudelleen neuvolantädiltä tuosta asiasta. Kielijänne taasen on hankaloittanut vauvan ruokailua sillä vauva imee ilmaa ihan mielettömästi vatsaansa ruokailun yhteydessä ja osa maidosta valuu suun ohi, mutta koko ajan harjoitellaan syömistä ja maanantaisessa neuvolassa olisi tarkoitus kysellä josko saataisiin lähete kielijänteen katkaisuun...
Pikkumies kummiensa hellässä hoivassa <3 |
Mitään järin ihmeellistä tässä ei ole tapahtunut, aika rauhallista menoa pääsääntöisesti on ollut jos ei isompien poikien uhmaamista lasketa... Mutta nyt lupaan ja vannon, että aktivoidun oikeasti, ajatuksia tulevista postauksista onkin jo ihan kiitettävästi mielessä kunhan saan ne kirjoitettua fiksuun muotoon.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Ehkä maailman paras kanakastike.
Olen ehkä maailman huonoin kokki ja osaan tehdä hyvin vähän syötäväksi kelpaavaa ruokaa. Bravuurini leipoessakin taitaa olla pannukakku, jota tulee tehtyä melkeinpä luvattoman usein joinain kausina. Tämä kanakastike onnistuu kumminkin joka ikinen kerta ja kastike maistuu jopa pojille, jotka eivät normaalisti pahemmin välitä mistään "rehuista" lämpimän ruokansa seassa.
Jollekin ohje saattaa olla jo vanha sillä uskoisin, että joku muukin on joskus tehnyt samantapaista kastiketta, mutta itse olen aikoinani varastanut ohjeen omalta äidiltäni ja nyt tahdon jakaa sen teidän kanssanne (ehkä jopa tulevaisuudessa innostun jakamaan enemmänkin ruokaohjeita).
(Ohje tehty meidän jättiperheelle sopivaksi, eli aineksien määrää muuttamalla saa toki tehtyä pienemmän annoksen. Meillä kumminkin katoaa joka kerralla kaikki pannulta, vaikka määrä onkin iso.)
1. Ensin paistetaan 900g marinoituja kanasuikaleita kypsiksi.
2. Kun kanat ovat kypsiä, lisätään sekaan kaksi paketillista pekonia ja paistetaan ne lähes kypsiksi (pekonit kypsyvät vielä kastikkeen valmistuessa lisää).
3. Lisätään sekaan yksi keskikokoinen / iso sipuli, sekä vähintään yksi paprika pieneksi kuutioituna (me laitamme tavallisesti kaksi paprikaa, mutta tällä kerralla unohdin lahopäänä ostaa lisää paprikaa ja jouduimme tyytymään yhteen kappaleeseen). Paprikan ja sipulin lisäämisen jälkeen paistetaan hetki.
4. Lisätään 2,5dl ruokakermaa ja annetaan kerman melkein kiehahtaa.
5. Lisätään kastikkeen sekaan 250g Koskenlaskija cheddaria (sitä ruokaversiota, joka on "nestemäisempää" kuin normaali Koskenlaskija. Normaali koskenlaskijakin käy ja se tekee kastikkeestä vähemmän löysää, mutta meidän mielestämme Cheddar Koskenlaskija maistuu paremmalta.)
6. Annetaan kastikkeen olla hetki lämpimällä liedellä, jotta Koskenlaskija sulaa joukkoon kunnolla ja sekoitellaan vähän väliä jottei kastike pala pohjaan.
Lisukkeeksi sopii ehkä parhaiten peruna, mutta myös pastaa on tullut kokeiltua kastikkeen kaverina. Omasta mielestäni kastike sopii varsin hyvin lähes mille tahansa lisukkeelle ja eipä pojatkaan ole valittaneet perunasta tämän kastikkeen ohella, vaikka varsinkin Eemil tuppaa yleensä kieltäytymään perunan syömisestä...
Kertokaa ihmeessä omia lempireseptejänne, josko vaikka joku kaunis päivä oppisin tekemään monipuolisemmin ruokaa. Ja mitä mieltä olette, onko reseptit ihan turhake blogissani, vai olisiko niitä kiva nähdä mahdollisesti useammin?
Jollekin ohje saattaa olla jo vanha sillä uskoisin, että joku muukin on joskus tehnyt samantapaista kastiketta, mutta itse olen aikoinani varastanut ohjeen omalta äidiltäni ja nyt tahdon jakaa sen teidän kanssanne (ehkä jopa tulevaisuudessa innostun jakamaan enemmänkin ruokaohjeita).
(Ohje tehty meidän jättiperheelle sopivaksi, eli aineksien määrää muuttamalla saa toki tehtyä pienemmän annoksen. Meillä kumminkin katoaa joka kerralla kaikki pannulta, vaikka määrä onkin iso.)
1. Ensin paistetaan 900g marinoituja kanasuikaleita kypsiksi.
2. Kun kanat ovat kypsiä, lisätään sekaan kaksi paketillista pekonia ja paistetaan ne lähes kypsiksi (pekonit kypsyvät vielä kastikkeen valmistuessa lisää).
3. Lisätään sekaan yksi keskikokoinen / iso sipuli, sekä vähintään yksi paprika pieneksi kuutioituna (me laitamme tavallisesti kaksi paprikaa, mutta tällä kerralla unohdin lahopäänä ostaa lisää paprikaa ja jouduimme tyytymään yhteen kappaleeseen). Paprikan ja sipulin lisäämisen jälkeen paistetaan hetki.
4. Lisätään 2,5dl ruokakermaa ja annetaan kerman melkein kiehahtaa.
5. Lisätään kastikkeen sekaan 250g Koskenlaskija cheddaria (sitä ruokaversiota, joka on "nestemäisempää" kuin normaali Koskenlaskija. Normaali koskenlaskijakin käy ja se tekee kastikkeestä vähemmän löysää, mutta meidän mielestämme Cheddar Koskenlaskija maistuu paremmalta.)
6. Annetaan kastikkeen olla hetki lämpimällä liedellä, jotta Koskenlaskija sulaa joukkoon kunnolla ja sekoitellaan vähän väliä jottei kastike pala pohjaan.
Lisukkeeksi sopii ehkä parhaiten peruna, mutta myös pastaa on tullut kokeiltua kastikkeen kaverina. Omasta mielestäni kastike sopii varsin hyvin lähes mille tahansa lisukkeelle ja eipä pojatkaan ole valittaneet perunasta tämän kastikkeen ohella, vaikka varsinkin Eemil tuppaa yleensä kieltäytymään perunan syömisestä...
Kertokaa ihmeessä omia lempireseptejänne, josko vaikka joku kaunis päivä oppisin tekemään monipuolisemmin ruokaa. Ja mitä mieltä olette, onko reseptit ihan turhake blogissani, vai olisiko niitä kiva nähdä mahdollisesti useammin?
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Isompien poikien suhtautuminen vauvaan.
Suhteellisen yleinen kysymys Rutun syntymän jälkeen tutuilta on ollut, että miten isommat pojat ovat suhtautuneet uuteen pikkuveljeensä. Ennen vauvan syntymää ajattelin, että suhtautuminen ei välttämättä ole kovinkaan positiivinen ja varsinkin Niilon reaktiota jännitin etukäteen sillä Niilo on aina ollut suhteellisen mustasukkainen huomiosta ja halunnut olla se perheen vauva. Odotinkin, että Niilo olisi saattanut olla pienesti jopa väkivaltainen vauvaa kohtaan sillä vaikka isoveljiä kohtaan ilmenevää pientä väkivaltaisuutta on parhaan mukaan karsittu niin siitä huolimatta pojat taistelevat välillä hyvinkin karun näköisesti.
Minun ja vauvan ollessa vielä Kättärillä, tuli Eemil käymään kummitätini kanssa jo heti ensimäisenä iltana Rutun syntymän jälkeen ja oikeastaan Eemiliä ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostavan uusi pikkuveljensä. Huomio kiinnittyi enemmän mukana olleisiin värityskuviin ja muutenkin asenne oli hieman "jaaha, tommonen, no ei kiinnosta". J tuli sitten seuraavana päivänä käymään Niilon ja Veetin kanssa ja varsinkin Niiloa tuntui vauva kiinnostavan kovasti. Veeti taasen ihmetteli vauvan pieniä sormia ja pieniä varpaita ja sitäkin, kuinka pieni pää vauvalla oli. Tämä valoi minuunkin hieman uskoa siitä, ettei välttämättä minun ja vauvan kotiuduttua tulisi suurempia mustasukkaisuusdraamoja. Tästä huolimatta jännitin kotiutumista kumminkin hieman sillä J:n ollessa poikien kanssa synnärillä käymässä, en syöttänyt vauvaa ja vauva viihtyi omassa liikuteltavassa sängyssään, joten en ollenkaan tiennyt millainen poikien reaktio olisi kun esimerkiksi imettäisin Ruttua.
Kun vihdoin kotiuduimme vauvan kanssa, oli yllätys suuri kun minkäänlaista mustasukkaisuutta ei ollut havaittavissa yhdenkään isomman pojan käytöksessä. Eemilkin kiinnostui vauvasta kun kotiutui kummitädiltäni ja Eemil tuntui omalla tavallaan olevan jopa hyvin ylpeä saatuaan uuden pikkuveljen. Ylpeys ilmenee edelleen siinä, että Eemil tahtoisi kovasti pitää vauvaa koko ajan sylissä, vauvalle jutellaan paljon, sitteriä heilutellaan ja jopa tuttia koitetaan kovasti tarjota vaikkei Ruttu siitä pahemmin innostu. Hieman ollaan J:n kanssa jouduttu jopa toppuuttelemaan Eemilin innostusta sillä ihan joka käänteessä ei viitsi vauvaa antaa isoveljensä syliin varsinkaan kun hereilläolo hetket menee suurimmilta osin tissillä.
Veeti taasen on ollut selkeästi vähiten kiinnostunut vauvan kotiutumisesta tai Rutusta ylipäänsä. Aina silloin tällöin Veeti saattaa käydä vilkaisemassa vauvaa tai jopa hetken aikaa heiluttaa sitteriä, mutta muunlaista kiinnostusta ei ole ollut havaittavissa. Toisaalta myöskään mustasukkaisuutta ei ole ilmennyt, joten kaipa tuo kiinnostuksen puute on omalla tavallaan jopa hyvä asia. Toivotaan kumminkin, että Veetiä alkaisi kiinnostamaan pienimmän veljenkin seura kunhan Ruttu hieman kasvaa, alkaa leikkimään ja kunhan vauvasta alkaa olla enemmän seuraa.
Niilon suhtautuminen pikkuveljeensä on kumminkin ollut totaallinen yllätys. Ennen vauvan syntymää Niilo oli nimittäin äärimmäisen mustasukkainen jo siitä, jos pidin jonkun tutun lasta sylissä ja kaikki huomio olisi pitänyt samantien kiinnittää Niiloon vieraan lapsen sijasta. Rutun kohdalla tällaista mustasukkaisuutta ei kumminkaan ole ollut havaittavissa kertaakaan vaan Niilolla tuntuu sen sijaan olevan äärimmäisen kova hoivavietti pikkuveljeään kohtaan.
Jos Niilo kuulee, että edes mietin ääneen esimerkiksi vaipan vaihtoa niin poika on samantien tuomassa puhtaan vaipan ja kosteuspyyhkeet, myös puhtaat vaatteet tuodaan vauvan lipastosta ilman erillistä pyyntöä. Niilo myös haluaisi kovasti nostaa vauvaa syliin, mutta ihan vielä en ole uskaltanut Ruttua antaa nuorimman isoveljensä syliin koska esimerkiksi pään kannattelu ei luonnollisesti vielä Rutulta onnistu. Niilo myös tulee hyvin hanakasti ilmoittamaan jos vauva itkee ja olen itse esimerkiksi vessassa käymässä. Muutenkin Niilo haluaa auttaa kaikessa mahdollisessa ja mielellään annankin pojan auttaa mahdollisimman paljon jottei Niilo tunne itseään ns. hylätyksi.
Kokonaisuudessaan olen ollut positiivisesti yllättynyt poikien suhtautumisesta uuteen pikkuveljeensä ja vaikka jatkossa saattaa tulla vielä jonkunlaista mustasukkaisuutta, mutta jos tulee niin se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä ollaan tyytyväisiä että on mennyt näinkin hyvin vaikka Ruttu onkin suurimman osan päivästä tissillä. Hieman kumminkin jännittää, että miten pärjään kun J palaa ensi viikolla töihin isyyslomaltaan, mutta sittenkin mennään päivä kerrallaan ja totutellaan uudenlaiseen arkeen.
Minun ja vauvan ollessa vielä Kättärillä, tuli Eemil käymään kummitätini kanssa jo heti ensimäisenä iltana Rutun syntymän jälkeen ja oikeastaan Eemiliä ei vaikuttanut ollenkaan kiinnostavan uusi pikkuveljensä. Huomio kiinnittyi enemmän mukana olleisiin värityskuviin ja muutenkin asenne oli hieman "jaaha, tommonen, no ei kiinnosta". J tuli sitten seuraavana päivänä käymään Niilon ja Veetin kanssa ja varsinkin Niiloa tuntui vauva kiinnostavan kovasti. Veeti taasen ihmetteli vauvan pieniä sormia ja pieniä varpaita ja sitäkin, kuinka pieni pää vauvalla oli. Tämä valoi minuunkin hieman uskoa siitä, ettei välttämättä minun ja vauvan kotiuduttua tulisi suurempia mustasukkaisuusdraamoja. Tästä huolimatta jännitin kotiutumista kumminkin hieman sillä J:n ollessa poikien kanssa synnärillä käymässä, en syöttänyt vauvaa ja vauva viihtyi omassa liikuteltavassa sängyssään, joten en ollenkaan tiennyt millainen poikien reaktio olisi kun esimerkiksi imettäisin Ruttua.
Kun vihdoin kotiuduimme vauvan kanssa, oli yllätys suuri kun minkäänlaista mustasukkaisuutta ei ollut havaittavissa yhdenkään isomman pojan käytöksessä. Eemilkin kiinnostui vauvasta kun kotiutui kummitädiltäni ja Eemil tuntui omalla tavallaan olevan jopa hyvin ylpeä saatuaan uuden pikkuveljen. Ylpeys ilmenee edelleen siinä, että Eemil tahtoisi kovasti pitää vauvaa koko ajan sylissä, vauvalle jutellaan paljon, sitteriä heilutellaan ja jopa tuttia koitetaan kovasti tarjota vaikkei Ruttu siitä pahemmin innostu. Hieman ollaan J:n kanssa jouduttu jopa toppuuttelemaan Eemilin innostusta sillä ihan joka käänteessä ei viitsi vauvaa antaa isoveljensä syliin varsinkaan kun hereilläolo hetket menee suurimmilta osin tissillä.
Veeti taasen on ollut selkeästi vähiten kiinnostunut vauvan kotiutumisesta tai Rutusta ylipäänsä. Aina silloin tällöin Veeti saattaa käydä vilkaisemassa vauvaa tai jopa hetken aikaa heiluttaa sitteriä, mutta muunlaista kiinnostusta ei ole ollut havaittavissa. Toisaalta myöskään mustasukkaisuutta ei ole ilmennyt, joten kaipa tuo kiinnostuksen puute on omalla tavallaan jopa hyvä asia. Toivotaan kumminkin, että Veetiä alkaisi kiinnostamaan pienimmän veljenkin seura kunhan Ruttu hieman kasvaa, alkaa leikkimään ja kunhan vauvasta alkaa olla enemmän seuraa.
Niilon suhtautuminen pikkuveljeensä on kumminkin ollut totaallinen yllätys. Ennen vauvan syntymää Niilo oli nimittäin äärimmäisen mustasukkainen jo siitä, jos pidin jonkun tutun lasta sylissä ja kaikki huomio olisi pitänyt samantien kiinnittää Niiloon vieraan lapsen sijasta. Rutun kohdalla tällaista mustasukkaisuutta ei kumminkaan ole ollut havaittavissa kertaakaan vaan Niilolla tuntuu sen sijaan olevan äärimmäisen kova hoivavietti pikkuveljeään kohtaan.
Jos Niilo kuulee, että edes mietin ääneen esimerkiksi vaipan vaihtoa niin poika on samantien tuomassa puhtaan vaipan ja kosteuspyyhkeet, myös puhtaat vaatteet tuodaan vauvan lipastosta ilman erillistä pyyntöä. Niilo myös haluaisi kovasti nostaa vauvaa syliin, mutta ihan vielä en ole uskaltanut Ruttua antaa nuorimman isoveljensä syliin koska esimerkiksi pään kannattelu ei luonnollisesti vielä Rutulta onnistu. Niilo myös tulee hyvin hanakasti ilmoittamaan jos vauva itkee ja olen itse esimerkiksi vessassa käymässä. Muutenkin Niilo haluaa auttaa kaikessa mahdollisessa ja mielellään annankin pojan auttaa mahdollisimman paljon jottei Niilo tunne itseään ns. hylätyksi.
Kokonaisuudessaan olen ollut positiivisesti yllättynyt poikien suhtautumisesta uuteen pikkuveljeensä ja vaikka jatkossa saattaa tulla vielä jonkunlaista mustasukkaisuutta, mutta jos tulee niin se on sitten sen ajan murhe. Tällä hetkellä ollaan tyytyväisiä että on mennyt näinkin hyvin vaikka Ruttu onkin suurimman osan päivästä tissillä. Hieman kumminkin jännittää, että miten pärjään kun J palaa ensi viikolla töihin isyyslomaltaan, mutta sittenkin mennään päivä kerrallaan ja totutellaan uudenlaiseen arkeen.
tiistai 7. heinäkuuta 2015
Hän on täällä.
Pientä hiljaisuutta on ollut havaittavissa täällä blogin puolella, mutta syykin on ollut kohtuullisen hyvä sillä perheemme kasvoi pienellä pojalla 22.06.2015. Ihan ei mennyt suunnitelmieni mukaan tuo loppuraskaus taikka synnytys, mutta eihän ne vissiin melkein ikinä mene niinkuin on suuniteltu...
Pahoittelut jo etukäteen romaanista ja jos synnytyskertomukset eivät nappaa, niin lopeta lukeminen tähän.
Kaikki alkoi torstaina 18.06.2015 rv 38+2 kun selkäni päätti, että nyt riitti tämä raskaus ja iskias äityi niin pahaksi ettei kävelystä meinannut tulla mitään ja lähes koko ilta meni sohvalla maatessa. Yölläkin jouduin miettimään herätessäni vessahätään, että herätänkö J:n taluttamaan minut vessaan vai selviänkö omin avuin ja vaikka selvisin vessaan saakka niin sieltä pois pääsy ei sitten ollutkaan siitä helpoimmasta päästä. Sanoinkin jo illalla ennen nukkumaan menoa J:lle, että jossei selkäkipu hellitä niin lääkäriin on mentävä ja hieman jo puhuin, että jos selkäkipu ei hellitä yhtään niin tahdon käynnistyksen sillä niin kipeän selän kanssa ei lasten kanssa toimimisesta tulisi yhtikäs mitään.
Perjantaina 19.06.2015 rv 38+3 oli jo aamulla herätessä selkäni edelleen aivan yhtä kipeä kuin illallakin. Kävelyssä meni ikuisuus kun joka askeleella tuntui jalat lähtevän alta ja itkukaan ei ollut kovinkaan kaukana selkäkivun vuoksi. Odottelinkin aamulla jonkun aikaa, josko selkäkipu laantuisi lepäämällä mutta odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla ja niinhän siinä kävikin että jo kyljen kääntäminen meinasi saada itkun aikaiseksi eikä kipu helpottanut. Joskus puoli kahdeksan aikaan soittelin Kätilöopistolle, että olisiko käynnistys mahdollinen iskiaskivun vuoksi ja vastaukseksi sain, ettei käynnistysideaa suoraan tyrmättäisi mutta lääkäri tekisi päätöksen. Sain kumminkin kehoituksen odotella pari tuntia josko selkäsärky laantuisi ja jos ei, niin minulla oli "lupa" poiketa synnärillä ainakin hakemassa kipulääkettä jos ei muuta.
Parin tunnin odottelun jälkeen selkäkipu oli aivan yhtä kamala ja J alkoi soitella minulle työkaveriaan kuskiksi. Mitään suuria toiveita mistään ei ollut ja siksi sovimmekin alustavasti myös kyydistä kotiin josko synnäriltä saisi tarpeeksi vahvoja kipulääkkeitä joiden avulla selkäsärky lakkaisi. Joskus yhdentoista aikoihin pääsin saapumaan Kättärille ja siitä alkoikin useamman tunnin odottelu, että pääsisin tapaamaan lääkärin.
Vähän ennen puolta neljää sain hieman syötävääkin kun Kättärillä oli niin täyttä, että lääkärin tulossa kestäisi vielä jonkun aikaa en ollut koko päivänä kerennyt syömään mitään. Onneksi oli kännykäkin mukana niin ainakin oli juttuseuraa Facebookin kautta kun odottelin lääkärille pääsyä ja samalla pidin myös tukihenkilöni ajan tasalla siitä mitä milloinkin tapahtuisi jotta hän osaisi tulla paikalle jos synnytys käynnistettäisiin.
Lopulta lääkäri tuli tapaamaan minua ja sain Tramalia suoraan lihakseen josko sillä iskiaskipu helpottaisi ja samalla lääkäri ilmoitti, että jäisin yöksi osastolle tarkkailuun ja käynnistystä mietittäisiin uudelleen aamulla sillä Kätilöopistolla oli niin täyttä, ettei käynnistys tulisi kyseeseen ainakaan enää perjantaina. Tukihenkilönikin tuli vielä illalla käymään ja ennen nukahtamista sain lisää kipulääkettä, sekä nukahtamislääkkeen jotta saisin nukuttua edes hieman yön aikana.
Lauantai 20.06.2015 rv 38+4. Yöllä olin saanut nukuttua vain pari tuntia, eli sen mitä nukahtamislääke vaikutti ja selkäkipu jatkui aivan yhtä helvetillisenä kuin mitä edelliset pari päivääkin. Lääkäri kävi aamupäivällä juttelemassa ja koska Kättärillä oli edelleen suhteellisen täyttä, päädyttiin kokeilemaan kipulääkkeitä vielä päivän ajan ja illalla lääkäri tulisi uudelleen tervehtimään. Kipulääkkeistä ei kumminkaan tuntunut olevan pahemmin apua ja joinain hetkinä meinasin jo hieman menettää toivoni sen suhteen ettei synnytystä kumminkaan tultaisi käynnistämään vaan omalla tuurillani kökkisin synnärillä sinne viikolle 42+0 saakka jolloin vauva syntyisi kuten veljensäkin.
Illalla lääkäri tuli uudelleen käymään luonani kuten oli sanonutkin aamulla ja tällä kertaa sain selkäkipuihin Oxynormin, jonka olisi kuulemma pitänyt ainakin auttaa selkäkipuun. Lääkäri myös totesi, että jos kyseinen lääke ei auttaisi niin sitten lääkkeistä ei olisi mitään apua kärsimääni iskiaskipuun. Sain myös varoituksen, että Oxynorm saattaisi laittaa pään hieman sekaisin ja sen vuoksi yllätyinkin suunnattomasti kun kyseisestä lääkkeestä ei ollut pienintäkään apua ja tuntui samalta kuin karkkia olisin syönyt. Käynnistys ei kumminkaan tullut vieläkään kyseeseen sillä sekä Kätilöopistolla, että Jorvissa oli sulku eli kyseisille synnäreille ei mahtuisi yhtään synnyttäjää lisää.
Onneksi tukihenkilöni tuli jälleen vielä illalla pitämään seuraa ja ennen nukkumaanmenoa sain jälleen nukahtamislääkkeen. jotta saisin nukuttua edes hieman.
Sunnuntaina 21.06.2015 rv 38+5 ja jälleen olin saanut yöllä nukutuksi vain pari tuntia kunnolla, sekä muutamia pienempiä pätkiä torkahdellen kun väsymys alkoi olla jo aika maksimaalinen kun ei ollut useampaan yöhön tullut nukuttua kunnolla. Jälleen kerran tukihenkilöni tuli käymään, tällä kertaa jo heti aamusta sillä käynnistys oli 99% varma tälle päivälle kun ei kerran kipulääkkeetkään auttaneet yhtään. Ilmoitin myös aamuvuorossa olevalle kätilölle, etten meinaisi ottaa kipulääkkeitä enää yhtään kun ei niistä kerran minkäänlaista apua ollut tähänkään saakka ollut...
Lääkäri tuli aamupäivällä käymään luonani ja pääsinkin lääkärinhuoneeseen, jossa tehtiin sekä sisätutkimus, että otettiin ultraa ja tarkastettiin että vauvalla oli kaikki hyvin. Vauvan painoarvioksi annettiin noin 3500g, eli vauva oli jo hyvän kokoinen ja kohdunsuukin oli jo noin kahdelle sormelle auki, joten lääkäri päätti asentaa balonkin.
Tukihenkilöni lähti jossain vaiheessa käymään kotona, koska käynnistyksessä voisi mennä hyvinkin kauan ennen kuin synnytys olisi kunnolla käynnissä ja itse aloin kyselemään Facebookissa, kuka toisi tavarani synnärille kotoa. Onneksi Veetin kummitäti lupautui tuomaan tavarani ja itse lepäilin sillä aavistelin, että käynnistyksessä voisi mennä aikaa...
Balonki irtosi joskus kahden vai kolmen tunnin jälkeen ja pakko myöntää, että hetken aikaa ihmettelin että mitäs hittoa tälle nyt kuuluu tehdä. Infosin kumminkin kätilöä asiasta ja sisätutkimuksessa osoittautui, että kohdunsuu oli vasta noin kolme senttiä auki. Vielä menisi siis aikaa ja koska supistuksiakaan ei kuulunut, sain cytotekkia kohdunsuulle josko se vauhdittaisi käynnistystä...
Veetin kummitätikin ilmestyi paikalle jossain vaiheessa ja samoin ilmestyi myös tukihenkilöni ja oli ihan kiva, että minulla oli seuraa. Supistuksia ei kumminkaan vieläkään kuulunut, ellei muutamia hyvin pieniä ja kivuttomia supistuksia lasketa ja aika meni aikalailla odotellessa... Jossain vaiheessa lähdimme myös tukihenkilöni kanssa kävelemään, jotta supistuksia tulisi edes hieman, mutta ei silläkään tuntunut olevan pahemmin vaikutusta synnytyksen etenemiseen.
Illemmalla sain vielä toisen annoksen cytotekkia josko sillä olisi vaikutusta ja saataisiin supistuksia aikaiseksi. Samalla kätilö ilmoitti, että tämä olisi tämän päivän osalta viimeinen annos ja jos mitään ei tapahtuisi niin käynnistelyä jatkettaisiin aamulla. Päätimmekin tukihenkilöni kanssa, että lähtisimme kävelemään vielä jotta tulisi edes muutama supistus. Supistuksia tulikin harvekseltaan ja ne alkoivat jo hieman tuntuakin, mutta samantien jos pysähdyimme esimerkiksi istumaan niin supistukset lakkasivat. Kävelimme melkein kymmeneen saakka illalla ja pakko kyllä myöntää, että oli ihana kävellä kesäauringon lämmittäessä ja varsinkin kun seura oli hyvää ja maisemat uusia.
Kävelyn jälkeen tukihenkilöni oli kumminkin pakko lähteä, sillä osastolle piti saada rauha ja sovimme, että ilmoittaisin heti jos jotain tapahtuisi. Sain vielä ennen nukahtamista tälläkin kertaa nukahtamislääkkeen, jotta uni tulisi paremmin.
Maanantai 22.06.2015 rv 38+6. Heräsin joskus aamuviideltä siihen, että hieman supisteli, mutta en jotenkin osannut pitää niitä synnytyssupistuksina ja ei ne oikeastaan tuntuneet vielä säännöllisiltäkään. Supistusten voimakkuus nousi kumminkin kohtuullisen pian ja vaikka en osannutkaan pitää niitä vielä synnytyssupistuksina, niin pakko myöntää että kyllä ne sattuivat.
Seitsemän aikaan tukihenkilöni kyseli, että mikä meno ja tässä vaiheessa sanoin että sattuu, mutta että tuskin olisi vielä mikään kiire paikalle. Tukihenkilöni ilmoittikin, että lähtisi jonkun ajan päästä tulemaan Kättärille päin (tässä vaiheessa on hyvä todeta, että luojan kiitos hän asui lyhyen matkan päässä Kättäristä...) ja ei mennyt kuin pari minuuttia niin jouduinkin toteamaan, että siirtyisin hetken päästä saliin ja saisin ilokaasua kipuihin. Ei se siis ihan mennytkään niin että "ei mitään kiirettä, kyllä tässä kerkeää.."
Tukihenkilöni kerkesikin paikalle, vaikka kätilö oli jo tullut hakemaan minua saliin mutta onneksi odottelimme hetken. Saliin päästyämme paikalla oli mitä ihanin kätilö ja sainkin ilokaasua kipuihin. Ihan heti ilokaasu ei tuntunut vaikuttavan, mutta jonkun aikaa pärjäsin senkin avulla kun sain supistusten aikana muuta ajateltavaa ja keskitin huomioni ilokaasun hengittelyyn. Tässä vaiheessa olin siis jo hylännyt ajatuksen vedestä kivunlievityksessä ja kipulääkkeettömästä synnytyksestä sillä luulin oikeasti kuolevani niihin supistuksiin ja en vieläkään muista että yhdessäkään kolmesta aikaisemmasta synnytyksestä olisi supistukset sattuneet noin paljoa.
Saliin päästyäni kohdunsuu oli muistaakseni auki vasta noin neljä vai viisi senttiä, eli odottelua oli vielä luvassa. Tämän lisäksi vauvan pää oli vielä todella ylhäällä, eli kalvojakaan ei voinut puhkaista jottei napanuora pääsisi luiskahtamaan välistä ja näin ollen aiheuttamaan vaaratilannetta. Onneksi kumminkin sekä kätilö, että tukihenkilöni kannustivat nousemaan ylös ja liikkumaan sen mukaan mitä oma oloni salli sillä muuten synnytyksen kesto olisi todennäköisesti venynyt vielä entisestäänkin.
Kovinkaan pitkään en kestänyt pelkän ilokaasun voimin ja pyysinkin epiduraalia. Anestesialääkärillä meni kumminkin jonkun aikaa päästä paikalle ja epiduraalin laittoa hieman häiritsi Eemilin synnytyksessä saamani postspinaalinen päänsärky sillä anestesialääkärin piti saada minut juuri oikeaan asentoon ennen epiduraalin laittoa. Epiduraali päädyttiinkin laittamaan minun istuessani sillä kyljellään ollessani en saanut kunnollista asentoa ja olihan siinä hieman hakemista istuessakin. Onneksi epiduraalin laitto kumminkin onnistui ja pakko myöntää että kipujen katoaminen tuntui taivaalliselta ja yritinkin jopa hieman levätä välissä.
Jossain vaiheessa epiduraali kumminkin alkoi lopettamaan vaikutustaan ja pyysin sitä toisen annoksen koska kivut alkoivat tulla takaisin. Toisen annoksen jälkeen yritin pysyä liikkeellä hieman enemmän, mutta vauva ei tuntunut laskeutuvan yhtään. Kalvojen puhkaisua jouduttiinkin odottelemaan suhteellisen kauan sillä vauvan pää ei tuntunut millään laskeutuvan tarpeeksi, mutta lopulta kätilö kumminkin suostui puhkaisemaan kalvot ja tämän jälkeen synnytys lähtikin etenemään huomattavasti nopeammin...
Kamalan kauaa ei kalvojen puhkaisun jälkeen jouduttu odottelemaan, että epiduraalikin alkoi lopettaa vaikutustaan ja jonkun aikaa odottelinkin ennen kuin pyysin kätilön takaisin paikalle ja pyysin vielä yhtä annosta epiduraalia. Kätilö teki kumminkin ensin sisätutkimuksen ja tässä vaiheessa olinkin jo yhdeksän senttiä auki. Kätilö totesikin, että epiduraalia olisi ihan turha laittaa enempää sillä se ei kerkeäisi vaikuttamaan mutta kohdunkaulan puudutteen voisin saada. Minulle oli ihan sama mitä kipulääkettä saisin, kunhan saisin jotain ilokaasun lisäksi. Näin sovittuamme kätilö lähtikin hakemaan puudutetta, mutta juuri kun kätilö saapui takaisin saliin, totesin että "vauva tulee nyt."
Supistukset sattuivat aivan älyttömästi ja turvauduin vähän ehkä liikaakin ilokaasuun ponnistusvaiheen aikana, joten jossain vaiheessa pääni oli täysin sekaisin ilokaasusta. En suoraan sanottuna enää tiennyt milloin piti ponnistaa ja mitä piti tehdä ja korvissakin vain piippasi. Lisäksi ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa ponnistusvaiheen kesto oli vain kolme minuuttia. Enkä kai muistaakseni edes varsinaisesti ponnistanut, vaan vauva tuli aikalailla ulos pelkkien supistusten työntämänä ja ainoastaan pään tullessa ulos jouduin ponnistamaan kunnolla.
Lopulta 13.33 syntyi kumminkin pieni poikavauva mitoilla 3460g ja 50cm. Ja olihan se kaiken tuon tuskan arvoista, vaikka tällä kertaa vauva jää oikeasti viimeiseksi. Joten tutut, muistaahan muistutella mua tasaisin väliajoin kuinka kamalaa synnytys loppujen lopuksi on ja kuinka selkäni ei tosiaankaan kestä enää yhtään ainoatakaan raskautta.
Kotiin pääsimme Rutun kanssa kahden päivän lepäilyn jälkeen ja nyt arki on mennyt aikalailla opetellessa arkea neljän pojan äitinä. Yritän aktivoitua blogin suhteen, mutta koska Ruttu ei ole vauva helpoimmasta päästä ja poika on oikeastaan aika vaativa tyyppi.. Yritys on kumminkin kova ja toivottavasti te lukijat jaksatte pysyä seurassa vaikka postaustahti ei nyt alkuun olisikaan kovin huima...
Pahoittelut jo etukäteen romaanista ja jos synnytyskertomukset eivät nappaa, niin lopeta lukeminen tähän.
Kaikki alkoi torstaina 18.06.2015 rv 38+2 kun selkäni päätti, että nyt riitti tämä raskaus ja iskias äityi niin pahaksi ettei kävelystä meinannut tulla mitään ja lähes koko ilta meni sohvalla maatessa. Yölläkin jouduin miettimään herätessäni vessahätään, että herätänkö J:n taluttamaan minut vessaan vai selviänkö omin avuin ja vaikka selvisin vessaan saakka niin sieltä pois pääsy ei sitten ollutkaan siitä helpoimmasta päästä. Sanoinkin jo illalla ennen nukkumaan menoa J:lle, että jossei selkäkipu hellitä niin lääkäriin on mentävä ja hieman jo puhuin, että jos selkäkipu ei hellitä yhtään niin tahdon käynnistyksen sillä niin kipeän selän kanssa ei lasten kanssa toimimisesta tulisi yhtikäs mitään.
Perjantaina 19.06.2015 rv 38+3 oli jo aamulla herätessä selkäni edelleen aivan yhtä kipeä kuin illallakin. Kävelyssä meni ikuisuus kun joka askeleella tuntui jalat lähtevän alta ja itkukaan ei ollut kovinkaan kaukana selkäkivun vuoksi. Odottelinkin aamulla jonkun aikaa, josko selkäkipu laantuisi lepäämällä mutta odotukset eivät olleet kovinkaan korkealla ja niinhän siinä kävikin että jo kyljen kääntäminen meinasi saada itkun aikaiseksi eikä kipu helpottanut. Joskus puoli kahdeksan aikaan soittelin Kätilöopistolle, että olisiko käynnistys mahdollinen iskiaskivun vuoksi ja vastaukseksi sain, ettei käynnistysideaa suoraan tyrmättäisi mutta lääkäri tekisi päätöksen. Sain kumminkin kehoituksen odotella pari tuntia josko selkäsärky laantuisi ja jos ei, niin minulla oli "lupa" poiketa synnärillä ainakin hakemassa kipulääkettä jos ei muuta.
Parin tunnin odottelun jälkeen selkäkipu oli aivan yhtä kamala ja J alkoi soitella minulle työkaveriaan kuskiksi. Mitään suuria toiveita mistään ei ollut ja siksi sovimmekin alustavasti myös kyydistä kotiin josko synnäriltä saisi tarpeeksi vahvoja kipulääkkeitä joiden avulla selkäsärky lakkaisi. Joskus yhdentoista aikoihin pääsin saapumaan Kättärille ja siitä alkoikin useamman tunnin odottelu, että pääsisin tapaamaan lääkärin.
Vähän ennen puolta neljää sain hieman syötävääkin kun Kättärillä oli niin täyttä, että lääkärin tulossa kestäisi vielä jonkun aikaa en ollut koko päivänä kerennyt syömään mitään. Onneksi oli kännykäkin mukana niin ainakin oli juttuseuraa Facebookin kautta kun odottelin lääkärille pääsyä ja samalla pidin myös tukihenkilöni ajan tasalla siitä mitä milloinkin tapahtuisi jotta hän osaisi tulla paikalle jos synnytys käynnistettäisiin.
Lopulta lääkäri tuli tapaamaan minua ja sain Tramalia suoraan lihakseen josko sillä iskiaskipu helpottaisi ja samalla lääkäri ilmoitti, että jäisin yöksi osastolle tarkkailuun ja käynnistystä mietittäisiin uudelleen aamulla sillä Kätilöopistolla oli niin täyttä, ettei käynnistys tulisi kyseeseen ainakaan enää perjantaina. Tukihenkilönikin tuli vielä illalla käymään ja ennen nukahtamista sain lisää kipulääkettä, sekä nukahtamislääkkeen jotta saisin nukuttua edes hieman yön aikana.
Lauantai 20.06.2015 rv 38+4. Yöllä olin saanut nukuttua vain pari tuntia, eli sen mitä nukahtamislääke vaikutti ja selkäkipu jatkui aivan yhtä helvetillisenä kuin mitä edelliset pari päivääkin. Lääkäri kävi aamupäivällä juttelemassa ja koska Kättärillä oli edelleen suhteellisen täyttä, päädyttiin kokeilemaan kipulääkkeitä vielä päivän ajan ja illalla lääkäri tulisi uudelleen tervehtimään. Kipulääkkeistä ei kumminkaan tuntunut olevan pahemmin apua ja joinain hetkinä meinasin jo hieman menettää toivoni sen suhteen ettei synnytystä kumminkaan tultaisi käynnistämään vaan omalla tuurillani kökkisin synnärillä sinne viikolle 42+0 saakka jolloin vauva syntyisi kuten veljensäkin.
Illalla lääkäri tuli uudelleen käymään luonani kuten oli sanonutkin aamulla ja tällä kertaa sain selkäkipuihin Oxynormin, jonka olisi kuulemma pitänyt ainakin auttaa selkäkipuun. Lääkäri myös totesi, että jos kyseinen lääke ei auttaisi niin sitten lääkkeistä ei olisi mitään apua kärsimääni iskiaskipuun. Sain myös varoituksen, että Oxynorm saattaisi laittaa pään hieman sekaisin ja sen vuoksi yllätyinkin suunnattomasti kun kyseisestä lääkkeestä ei ollut pienintäkään apua ja tuntui samalta kuin karkkia olisin syönyt. Käynnistys ei kumminkaan tullut vieläkään kyseeseen sillä sekä Kätilöopistolla, että Jorvissa oli sulku eli kyseisille synnäreille ei mahtuisi yhtään synnyttäjää lisää.
Onneksi tukihenkilöni tuli jälleen vielä illalla pitämään seuraa ja ennen nukkumaanmenoa sain jälleen nukahtamislääkkeen. jotta saisin nukuttua edes hieman.
Sunnuntaina 21.06.2015 rv 38+5 ja jälleen olin saanut yöllä nukutuksi vain pari tuntia kunnolla, sekä muutamia pienempiä pätkiä torkahdellen kun väsymys alkoi olla jo aika maksimaalinen kun ei ollut useampaan yöhön tullut nukuttua kunnolla. Jälleen kerran tukihenkilöni tuli käymään, tällä kertaa jo heti aamusta sillä käynnistys oli 99% varma tälle päivälle kun ei kerran kipulääkkeetkään auttaneet yhtään. Ilmoitin myös aamuvuorossa olevalle kätilölle, etten meinaisi ottaa kipulääkkeitä enää yhtään kun ei niistä kerran minkäänlaista apua ollut tähänkään saakka ollut...
Lääkäri tuli aamupäivällä käymään luonani ja pääsinkin lääkärinhuoneeseen, jossa tehtiin sekä sisätutkimus, että otettiin ultraa ja tarkastettiin että vauvalla oli kaikki hyvin. Vauvan painoarvioksi annettiin noin 3500g, eli vauva oli jo hyvän kokoinen ja kohdunsuukin oli jo noin kahdelle sormelle auki, joten lääkäri päätti asentaa balonkin.
Tukihenkilöni lähti jossain vaiheessa käymään kotona, koska käynnistyksessä voisi mennä hyvinkin kauan ennen kuin synnytys olisi kunnolla käynnissä ja itse aloin kyselemään Facebookissa, kuka toisi tavarani synnärille kotoa. Onneksi Veetin kummitäti lupautui tuomaan tavarani ja itse lepäilin sillä aavistelin, että käynnistyksessä voisi mennä aikaa...
Balonki irtosi joskus kahden vai kolmen tunnin jälkeen ja pakko myöntää, että hetken aikaa ihmettelin että mitäs hittoa tälle nyt kuuluu tehdä. Infosin kumminkin kätilöä asiasta ja sisätutkimuksessa osoittautui, että kohdunsuu oli vasta noin kolme senttiä auki. Vielä menisi siis aikaa ja koska supistuksiakaan ei kuulunut, sain cytotekkia kohdunsuulle josko se vauhdittaisi käynnistystä...
Veetin kummitätikin ilmestyi paikalle jossain vaiheessa ja samoin ilmestyi myös tukihenkilöni ja oli ihan kiva, että minulla oli seuraa. Supistuksia ei kumminkaan vieläkään kuulunut, ellei muutamia hyvin pieniä ja kivuttomia supistuksia lasketa ja aika meni aikalailla odotellessa... Jossain vaiheessa lähdimme myös tukihenkilöni kanssa kävelemään, jotta supistuksia tulisi edes hieman, mutta ei silläkään tuntunut olevan pahemmin vaikutusta synnytyksen etenemiseen.
Illemmalla sain vielä toisen annoksen cytotekkia josko sillä olisi vaikutusta ja saataisiin supistuksia aikaiseksi. Samalla kätilö ilmoitti, että tämä olisi tämän päivän osalta viimeinen annos ja jos mitään ei tapahtuisi niin käynnistelyä jatkettaisiin aamulla. Päätimmekin tukihenkilöni kanssa, että lähtisimme kävelemään vielä jotta tulisi edes muutama supistus. Supistuksia tulikin harvekseltaan ja ne alkoivat jo hieman tuntuakin, mutta samantien jos pysähdyimme esimerkiksi istumaan niin supistukset lakkasivat. Kävelimme melkein kymmeneen saakka illalla ja pakko kyllä myöntää, että oli ihana kävellä kesäauringon lämmittäessä ja varsinkin kun seura oli hyvää ja maisemat uusia.
Kävelyn jälkeen tukihenkilöni oli kumminkin pakko lähteä, sillä osastolle piti saada rauha ja sovimme, että ilmoittaisin heti jos jotain tapahtuisi. Sain vielä ennen nukahtamista tälläkin kertaa nukahtamislääkkeen, jotta uni tulisi paremmin.
Maanantai 22.06.2015 rv 38+6. Heräsin joskus aamuviideltä siihen, että hieman supisteli, mutta en jotenkin osannut pitää niitä synnytyssupistuksina ja ei ne oikeastaan tuntuneet vielä säännöllisiltäkään. Supistusten voimakkuus nousi kumminkin kohtuullisen pian ja vaikka en osannutkaan pitää niitä vielä synnytyssupistuksina, niin pakko myöntää että kyllä ne sattuivat.
Seitsemän aikaan tukihenkilöni kyseli, että mikä meno ja tässä vaiheessa sanoin että sattuu, mutta että tuskin olisi vielä mikään kiire paikalle. Tukihenkilöni ilmoittikin, että lähtisi jonkun ajan päästä tulemaan Kättärille päin (tässä vaiheessa on hyvä todeta, että luojan kiitos hän asui lyhyen matkan päässä Kättäristä...) ja ei mennyt kuin pari minuuttia niin jouduinkin toteamaan, että siirtyisin hetken päästä saliin ja saisin ilokaasua kipuihin. Ei se siis ihan mennytkään niin että "ei mitään kiirettä, kyllä tässä kerkeää.."
Tukihenkilöni kerkesikin paikalle, vaikka kätilö oli jo tullut hakemaan minua saliin mutta onneksi odottelimme hetken. Saliin päästyämme paikalla oli mitä ihanin kätilö ja sainkin ilokaasua kipuihin. Ihan heti ilokaasu ei tuntunut vaikuttavan, mutta jonkun aikaa pärjäsin senkin avulla kun sain supistusten aikana muuta ajateltavaa ja keskitin huomioni ilokaasun hengittelyyn. Tässä vaiheessa olin siis jo hylännyt ajatuksen vedestä kivunlievityksessä ja kipulääkkeettömästä synnytyksestä sillä luulin oikeasti kuolevani niihin supistuksiin ja en vieläkään muista että yhdessäkään kolmesta aikaisemmasta synnytyksestä olisi supistukset sattuneet noin paljoa.
Saliin päästyäni kohdunsuu oli muistaakseni auki vasta noin neljä vai viisi senttiä, eli odottelua oli vielä luvassa. Tämän lisäksi vauvan pää oli vielä todella ylhäällä, eli kalvojakaan ei voinut puhkaista jottei napanuora pääsisi luiskahtamaan välistä ja näin ollen aiheuttamaan vaaratilannetta. Onneksi kumminkin sekä kätilö, että tukihenkilöni kannustivat nousemaan ylös ja liikkumaan sen mukaan mitä oma oloni salli sillä muuten synnytyksen kesto olisi todennäköisesti venynyt vielä entisestäänkin.
Kovinkaan pitkään en kestänyt pelkän ilokaasun voimin ja pyysinkin epiduraalia. Anestesialääkärillä meni kumminkin jonkun aikaa päästä paikalle ja epiduraalin laittoa hieman häiritsi Eemilin synnytyksessä saamani postspinaalinen päänsärky sillä anestesialääkärin piti saada minut juuri oikeaan asentoon ennen epiduraalin laittoa. Epiduraali päädyttiinkin laittamaan minun istuessani sillä kyljellään ollessani en saanut kunnollista asentoa ja olihan siinä hieman hakemista istuessakin. Onneksi epiduraalin laitto kumminkin onnistui ja pakko myöntää että kipujen katoaminen tuntui taivaalliselta ja yritinkin jopa hieman levätä välissä.
Jossain vaiheessa epiduraali kumminkin alkoi lopettamaan vaikutustaan ja pyysin sitä toisen annoksen koska kivut alkoivat tulla takaisin. Toisen annoksen jälkeen yritin pysyä liikkeellä hieman enemmän, mutta vauva ei tuntunut laskeutuvan yhtään. Kalvojen puhkaisua jouduttiinkin odottelemaan suhteellisen kauan sillä vauvan pää ei tuntunut millään laskeutuvan tarpeeksi, mutta lopulta kätilö kumminkin suostui puhkaisemaan kalvot ja tämän jälkeen synnytys lähtikin etenemään huomattavasti nopeammin...
Kamalan kauaa ei kalvojen puhkaisun jälkeen jouduttu odottelemaan, että epiduraalikin alkoi lopettaa vaikutustaan ja jonkun aikaa odottelinkin ennen kuin pyysin kätilön takaisin paikalle ja pyysin vielä yhtä annosta epiduraalia. Kätilö teki kumminkin ensin sisätutkimuksen ja tässä vaiheessa olinkin jo yhdeksän senttiä auki. Kätilö totesikin, että epiduraalia olisi ihan turha laittaa enempää sillä se ei kerkeäisi vaikuttamaan mutta kohdunkaulan puudutteen voisin saada. Minulle oli ihan sama mitä kipulääkettä saisin, kunhan saisin jotain ilokaasun lisäksi. Näin sovittuamme kätilö lähtikin hakemaan puudutetta, mutta juuri kun kätilö saapui takaisin saliin, totesin että "vauva tulee nyt."
Supistukset sattuivat aivan älyttömästi ja turvauduin vähän ehkä liikaakin ilokaasuun ponnistusvaiheen aikana, joten jossain vaiheessa pääni oli täysin sekaisin ilokaasusta. En suoraan sanottuna enää tiennyt milloin piti ponnistaa ja mitä piti tehdä ja korvissakin vain piippasi. Lisäksi ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa ponnistusvaiheen kesto oli vain kolme minuuttia. Enkä kai muistaakseni edes varsinaisesti ponnistanut, vaan vauva tuli aikalailla ulos pelkkien supistusten työntämänä ja ainoastaan pään tullessa ulos jouduin ponnistamaan kunnolla.
Lopulta 13.33 syntyi kumminkin pieni poikavauva mitoilla 3460g ja 50cm. Ja olihan se kaiken tuon tuskan arvoista, vaikka tällä kertaa vauva jää oikeasti viimeiseksi. Joten tutut, muistaahan muistutella mua tasaisin väliajoin kuinka kamalaa synnytys loppujen lopuksi on ja kuinka selkäni ei tosiaankaan kestä enää yhtään ainoatakaan raskautta.
Kotiin pääsimme Rutun kanssa kahden päivän lepäilyn jälkeen ja nyt arki on mennyt aikalailla opetellessa arkea neljän pojan äitinä. Yritän aktivoitua blogin suhteen, mutta koska Ruttu ei ole vauva helpoimmasta päästä ja poika on oikeastaan aika vaativa tyyppi.. Yritys on kumminkin kova ja toivottavasti te lukijat jaksatte pysyä seurassa vaikka postaustahti ei nyt alkuun olisikaan kovin huima...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)