Tukiverkostomme.

Sain toiveen, jossa pyydettiin kirjoittamaan tukiverkostostamme lasten suhteen ja jonkun verran ole joutunut miettimään, että mitenkäs tästä aiheesta oikein kirjoittaisi fiksusti.

Asumme hyvin lähellä sekä minun, että J:n sukulaisia ja lähes tulkoon kaikki kaverimmekin asuvat inhimillisen matkan päässä meistä ja silti hoidamme pääasiassa lapsemme itse. Ei ole montaakaan tilannetta ollut kun olisin joutunut pyytämään apua lastenhoitoon ja nekin ovat olleet pääasiassa lääkärikäyntien ajaksi ja muuttojen ajaksi. Muutamia kertoja olemme hankkineet lapsenvahdin viihteelle menon vuoksi, mutta varsinkin nykyisin olemme viihteelläkin eri aikoihin jotta toinen meistä voi olla kotona lasten kanssa.

Kyse ei varsinaisesti ole siitä, etteikö meillä olisi tuttuja jotka suostuisivat lapsia hoitamaan vaan pikemminkin jotenkin en osaa pyytää lapsenvahtiapua. En vain jotenkin osaa ajatella, että pyytäisin apua lastenhoitoon kun kerran olen itse lapset tähän maailmaan synnyttänyt. Nykyisin myös niin sanotusti aristelen lastenhoitoavun pyytämistä, koska en suoraan sanottuna usko kovinkaan monen haluavan neljää lasta samaan aikaan hoitoon kun kolmenkin lapsen kanssa lapsenvahdin löytäminen tuntui välillä todelliselta missin impossiblelta.
Onhan meillä toki tuttuja jotka itse pyytävät lapsia yökylään tai vaikkapa päiväksi, mutta tämä on pääsääntöisesti niin että aina yksi lapsi kerrallaan ja suoraan sanottuna tämä yksikin lapsi vähemmän kotona helpottaa ihan mielettömästi ainakin siksi aikaa kun lapsi on jonkun tutun luona.
Olen myös huomannut, että Eemil on suurimman osan tutuista ehdoton niin sanottu suosikki, eli Eemiliä pyydetään huomattavasti useammin esimerkiksi yökylään kuin vaikkapa Veetiä tai Niiloa. Leeviä nyt en luonnollisesti vielä päästäkään yökylään, vaikka pojan kummit sitä innokkaasti odottavatkin. Niilo taasen on omalla tavallaan sen verran haastava lapsi, ettei Niiloa pahemmin kukaan pyydä yökylään ja en ole kokenut tarvetta itsekään kysyä josko joku pojan ottaisi yöksi.

Minkälainen tukiverkostomme lasten suhteen sitten oikeastaan on? Tiedän, että jos joskus tulee todellinen tarve että lapset on saatava jonkun syyn takia hoitoon niinkuin esimerkiksi sairaalassa olon tai vastaavan vuoksi niin lapset saadaan hoitoon. Vaikkakin hyvin todennäköisesti eri ihmisille lähes jokainen lapsista. Tästä huolimatta lapsemme eivät kovinkaan usein vietä aikaa poissa kotoa ilman meitä vanhempia ja yleisimmin yökylässä on tosiaan Eemil. Jos Veeti lähtee jonnekin yökylään niin se on useimmiten pikkuveljelleni jonka seurassa Veeti viihtyy enemmän kuin hyvin.

Lasken tukiverkostoksi myös sen, että kaverini käyvät kylässä ja itse voin mennä kyläilemään melkein milloin tahansa ainakin jonkun kaverini luokse. Lähes aina nimittäin ainakin joltakulta löytyy aikaa keittää edes kahvit ja kuunnella mahdollista valitustani poikien apinoinnista. Lasken tukiverkostoksi myös sen, että voin soittaa aikalailla kenelle tahansa puhelinluettolastani löytyvälle henkilölle ja jutella niitä näitä. Tukiverkostona olo kun ei omasta mielestäni aina tarkoita sitä, että lapsilla olisi hoitopaikka olemassa.

Onko arki sitten raskasta neljän lapsen kanssa kun lapset ovat kotona lähes poikkeuksetta aina? Tottakai se on välillä, mutta kenelläpä ei välillä palaisi hermot lapsiin vaikka niitä lapsia olisi vain yksi kappale? Myönnän, että on päiviä kun tekisi mieli lukittautua parvekkeelle karjumaan ja jättää lapset keskenään apinoimaan sisälle, mutta tälläinenkin olo katoaa hyvin äkkiä kun linnottautuu parvekkeelle hetkeksi vaikkapa puhumaan puhelimessa kaverin kanssa. Suurin osa kavereistani nimittäin tietävät vähän turhankin hyvin, että kuinka rasittavia meidän pojat osaavat toisinaan olla ja näin ollen he ymmärtävät jos joskus valitan ärsyyntymistäni.

Lyhyesti sanottuna meiltä löytyy ainakin jonkunlainen tukiverkosto, vaikkei se olekaan sellainen jonka monet mieltäisivät kunnon tukiverkostoksi. Tälläinen tukiverkosto on kumminkin juuri meille sopiva ja vaikka välillä toivoisinkin enemmän lapsivapaata aikaa niin olen enemmän kuin kiitollinen niille jotka ottavat edes yhden lapsen välillä yökylään ja niille jotka jaksavat käydä meillä kahvittelemassa. Pienet asiat nimittäin tuovat ainakin minulle suunnattomasti lisää jaksamusta jaksaa lasten kanssa oloa ja ovathan nuo lapset vain pienen aikaa pieniä ja pian he jo muuttavat pois kotoota. Voisin kuvitella että silloin tulee viimeistään ikävä lasten apinointia, sekä metelöintiä..

Mitenkäs teidän lukijoiden tukiverkostot? Löytyykö sellaista?