Neuvolakuulumisia ja hiukan ehkä muutosta.

Eilen oli siis vuorossa jälleen neuvola ja viikkoja oli eilen siis takana 33+4. Tämä oli siis niin sanottu ylimääräinen neuvolakäynti, joka varattiin kohdunpohjankorkeuden hervottoman kasvun vuoksi ja tarkoitus oli, että jos sf-mitta olisi edelleen mennyt yläkäyrien yläpuolella, olisin saanut lähetteen painoarvioon. Sf-mitta oli kumminkin hiukan tasaantunut tällä kerralla se oli "vain" 33cm, mutta siltikin edelleen aivan yläkäyrillä. Edelleen jatkuu siis vatsan kasvun tarkkailu ja noin kahden viikon päästä olevan neuvolalääkärikäynnin jälkeen olisi tarkoitus mennä vielä yhdelle ylimääräiselle neuvolakäynnille jotta mittaa voidaan tarkkailla.

Muuten kaikki oli neuvolassa täysin ok ja painoakin on tullut lähtöpainosta vain 200g ja sekös se vasta neuvolantätiä ihmetytti. Painoa olisi kuulemma nimittäin jo tähän mennessä pitänyt tulla huomattavasti enemmän. Neuvolantäti jo epäili etten söisi tarpeeksi, mutta jos täti näkisi ruokamääräni niin johan loppuisi epäily. Itse epäilen että painoa oli jo ennen raskautta ihan liikaa (niin kuin painoindeksin mukaan olikin), joten elimistö ei kerää ns. ylimääräistä painoa tuhottomasti vaan polttaa entisiä ylimääräisiä kiloja jotta lapsi saa tarvitsemansa energian.

Lisäksi huojennuin tiedosta että vaikka muutamme naapurikaupunkiin, saan pitää Jorvin synnytyssairaalanani. En nimittäin todellakaan olisi halunnut enää näillä viikoilla vaihtaa synnytyssairaalaa ja onhan Jorvi muutenkin tuttu paikka jo kahdesta edellisestä synnytyksestä. Lisäksi en tuntenut kovin mukavaksi ajatusta että joutuisin menemään täysin vieraaseen synnytyssairaalaan, jonka olemassa olosta en edes tiennyt. Sukulaisilta ja tutuilta vain kuulin, että kyseinen sairaala hoitaa myös synnytyksiä... Valitettavasti neuvolan joudun kumminkin vaihtamaan ja heti kun tarkka muuttopäivä selviää, joudun varaamaan ajan uuteen neuvolaan. Naapurikaupungin asukkaana kun en kuulemma saa käyttää Espoon neuvolapalveluita ja kaikki tähän mennessä varatut ajat joudutaan siis perumaan ja varaamaan uuteen neuvolaan.
Omalla tavallaan inhottaa suunnattomasti vaihtaa neuvolaa näillä raskausviikoilla, koska nykyinen neuvolantäti on tullut tutuksi sekä minulle, että pojille ja hän tietää meistä kaiken. Uudessa neuvolassa kun joudun hyvin todennäköisesti selittämään kaiken alusta alkaen ja sekään ei takaa että osaisin varmasti sanoa kaiken tarpeellisen tai että tulisin neuvolantädin kanssa toimeen. Onneksi tuotakaan on turha miettiä etukäteen, koska sen näkee vasta kun on ensimäisen kerran käynyt uudessa neuvolassa...

Muutosta sen verran, että maanantaina mennään allekirjoittamaan vuokrasopparit ja sopimaan avainten hausta ym. Muutto olisikin sitten ensi viikon lauantaina, eli onneksi kerkeämme muuttamaan hyvissä ajoin ennen Tyypin syntymää. Pakkaaminen sujuu onneksi ainakin toistaiseksi suhteellisen vauhdikkaasti ja mm. sauna on jo vuorattu pakatuilla laatikoilla + jätesäkeillä. Nyt alkaakin siis olemaan vain ongelma, että mitä voi pakata ennen muuttopäivää ja mitä tarvitaan vielä lapsiperheessä.
Onneksi tavaraa tuntuu olevan kohtuu vähän ja muuttoapuakin ollaan saatu sovittua kohtuullisesti muuttopäiväksi. Tämä on minulle suuri helpotus sillä jo pelkkä pakkaaminen aiheuttaa ilkeitä harjoitussupistuksia, niin en näe itseäni kantamassa tavaraa portaita kuudenteen kerrokseen. Vaikka hissikin siis toki löytyy, mutta hissin ollessa kohtuullisen pieni, ei sinne varsinaiset huonekalut todennäköisesti mahdu. Kiitoksia siis jo etukäteen ihanille ihmisille jotka ovat lupautuneet avuksi!

Nyt painelen kumminkin takaisin vielä pakkaamaan ennen kuin pojat menevät kohta nukkumaan. Katsellaan josko kerkeän muuttohälinän keskellä vielä kirjoittelemaan ennen varsinaista muuttoa, mutta yritys on ainakin kova.

Tänään on hyvä päivä.

Rv 33+2

Rv 33+2 edestä.

Yllä olevat kuvat on siis otettu eilen ja kuten kuvista näkyy, niin alan olla melkoinen tankkeri. Raskaus kumminkin etenee omalla vauhdillaan ja toivotaan ettei ihan juhannukseen saakka menisi synnytys, koska maha alkaa olla aikalailla koko ajan edessä ja vain harmina.

Jottei postaus kumminkaan menisi valittamiseksi, niin pakko kertoa että tänään tosiaan on hyvä päivä, vaikka ulkona onkin kurja sää ja aamulla päivä ei vaikuttanut sen paremmalta kuin aikaisemmatkaan. Saatiin nimittäin eilen tietää, ettei saatu sitä asuntoa jota oltiin haettu ja siitä suoraan sanottuna vittuuntuneina laitettiin hakemuksia useisiin eri firmoihin ja yhden firman kautta laitettiin hakemus yhdestä heti vapaana olevasta asunnosta. Tänään sitten sähköpostiini kolahtikin tarjous juuri tuosta asunnosta jota haettiin eilen. 118 neliötä, 5 huonetta + keittiö + kodinhoitohuone. Ainoa vain, että tulee olemaan totuttelua asua taas kerrostalossa ja kuudennessa kerroksessa, mutta eiköhän siihenkin totu ja parempi kerrostalo kuin tämä nykyinen kosteusvahinkoasunto. Saadaanpahan ainakin muutettua ennen Tyypin syntymää ja se olikin pääasiallinen toive kun asuntohakemuksia laitettiin useampaan firmaan.

Hiukan jännittää muutto lähes viimeisillään raskaana ja pakkauksen kanssa tulee mega kiire, mutta eiköhän sekin mene kun pistää hippulat vinkumaan ja vauhtia toimiin. Lisäksi saadaan ainakin kaikki ylimääräinen pois nurkista, joten muutto tulee hyvään saumaan.

Toinen tämän päivän hyvä uutinen oli, että pääsen Buzzadorin kautta testaamaan Lego Duploja. Okei, onhan meillä Duploja jo ennestäänkin mutta nuo ovat ilmeisesti jotain uudenlaisia. Ja Duploja ei voi olla ikinä liikaa kun pojat tappelevat jo noista edellisistä lähes verisesti. Lisää siis noista Duploista kunhan saapuvat ja ollaan saatu ne mukaan leikkeihin.

Nyt kumminkin menen jo aloittamaan pakkaamista. Huomenna olisi asuntonäyttö ja sen jälkeen pitää samantien varmistaa asunnon ottaminen. Hetkellinen hiljaisuus blogissa saattaa siis tulla muuton, pakkauksen ym. vastaavan vuoksi, mutta kirjoittelen heti lisää kun kerkeän.

Armas uhmaikä.

Samasta aiheesta olen ainakin jo kertaalleen kirjoittanut, mutta koen ajankohtaiseksi kirjoittaa siitä uudelleen nyt kun talossa on kaksi uhmaikäistä. Okei, Eemilin (3v & 2kk) uhma on huomattavasti pahempi kuin Veetin (1v & 4kk) mutta voisin kyllä sanoa ihan rehellisesti että molempien uhmaikä on yhtäkaikki hermoja raastavaa. Varsinkin kun uhmaamisen syyt ovat suhteellisen samat ja kielletyt asiat samat, joten uhmaamista näkyy samaan aikaan hyvin usein. Nyt joku todennäköisesti ajattelee, että alle puolitoista vuotiaalla ei voi olla uhmaikää, mutta väitän että tosiaankin voi. Eemilillä uhmaikä alkoi vasta joskus lähempänä kahta vuotta pahempana, mutta tuntuu että Veeti katsoo veljestään mallia hyvin ahkerasti ja uhmaa koska isovelikin uhmaa.

Eemilin suhteen käyttöön on otettu jäähyporras jos käyttäytyminen ei parane komentamalla tai kieltämällä sen mukaan mitä tilanne vaatii. Ja jäähyportaalla istutaan tasan kolme minuuttia vaikka sitten taukoamatta huutaen, kunhan istutaan. Alkuun jäähyporras ei tuntunut alkuunsakkaan hyvältä idealta, sillä Eemiliä sai olla nostamassa takaisin istumaan noin kahdenkymmenen sekunnin välein, mutta kun jaksoi olla päättäväinen niin nyt jo portaalla istutaan juuri niin kauan kunnes annetaan lupa nousta. Eemil osaa myös välillä mennä jo itsekin istumaan jäähylle kun tietää tehneensä jotain tuhmaa. Selkeää edistystä on siis huomattavissa tuon jäähyportaan käytön kanssa ja sitä tullaan varmasti käyttämään myös Veetin kanssa kunhan pojalle tulee vähän lisää ikää. Vielä en nimittäin koe että Veeti ymmärtäisi portaan käytännön, tai jos jollain on toisenlaisia kokemuksia jäähyportaan / jäähypenkin käytöstä vajaa puolitoista vuotiaalla niin saa toki kertoa.

Uhmaamisen syistä voisin kertoa sen verran, että Eemilillä yleisimmät syyt ovat se ettei saa toljottaa lasten ohjelmia telkkarista 24/7, hiusten pesu, kun limua ei saa joka käänteessä vaan yleensä juomana on joko vettä tai maitoa tai kun ulkona pitää kävellä itse eikä pääse esimerkiksi pikkuveljen syliin istumaan. Veetin uhmalle syitä löytyy taasen huomattavasti isompi lista ja pahimmat uhmakohtaukset aiheuttaa muunmuassa kun ei saa juosta koko päivää alasti, kun ruokapöydällä ei saa istua saatika tanssia, kun roskapönttöä ei saa dyykata tai sieltä ei saa kaivaa mitään mikä olisi mukamas kivaa, kun äitiä ei saa hakata vaikkapa kauhalla, kun äidin vatsan päällä ei saa hyppiä, kun maitoa ei saa kaataa maahan, kun pitäisi mennä nukkumaan tai kun kissanhiekkalaatikkoa ei saakkaan kaivella. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki kielletty aiheuttaa siis uhmaamisreaktion.

Uhmaamistyylejäkin voi ilmeisesti olla hyvin useita ja sen olen päässyt toteamaan vähän turhankin monta kertaa kahden uhmaavan pojan kanssa. Valitettavasti. Mielelläni olisin ollut kokematta ihan jokaista tapaa uhmata (vaikka tuskin olen vielä kokenut puoliakaan), mutta niinkuin olen joskus kuullut sanottavan niin lapsen uhmaaminen ilmeisest tarkoittaa että lapsi luottaa vanhempiinsa kun tietää voivansa osoittaa myös huonot tunteet heille. Eemilin suhteen uhmaaminen näkyy yleisimmin pää punaisena karjumisena ja huutona. Silloin tällöin Eemil saattaa myös lyödä tai potkia kun oikein suuttuu, mutta tuollainen ollaan pyritty karsimaan samantien pois ja suhteellisen hyvin tuo "väkivaltaisuus" onkin vähentynyt kun se ollaan kielletty määrätietoisesti ja joka ikinen kerta kun sellaista käytöstä ilmenee. Kaikkein hirveintä on kun Eemil alkaa uhmaamaan esimerkiksi kaupassa, koska ei saa jotakin mitä olisi halunnut. Tälläisessä tilanteessa Eemil yleensä heittäytyy maahan huutamaan ja kieltäytyy tulemasta ulos kaupasta. Muutamaan otteeseen olen joutunut jopa raahaamaan väkisin kiljuvan ja vastaan rimpuilevan lapsen ulos kaupasta ja kantamaan Eemilin melkein kotiin saakka (kauppakassien lisäksi) koska muuten ei eteenpäin liikkuminen olisi onnistunut. Pahoittelut siis jos joku teistä on eksynyt vaikka lähikauppaamme samaan aikaan, Eemilin karjuminen ei tosiaankaan ole kivaa kuunneltavaa. Toisaalta taas osaan olla mulkoilematta muiden uhmaikäisten vanhempia kiukkuisesti jos näen kaupassa vastaavanlaisen episodin...
Veetin uhmaaminen ei onneksi ole vielä noin vahvaluontoista, mutta ei sekään mitenkään mukavaa ole kun joutuu itse uhmaamisen kohteeksi. Veetin uhmaaminen näkyy siis tällä hetkellä pääasiassa raivoamisena ja marttyyrityylisenä maahan heittäytymisellä ja siellä raivoamisella. Satunnaista potkimista esimerkiksi pukiessa on ilmennyt, mutta se yritetään karsia mahdollisimman pois myös Veetiltä samoin kuin Eemililtäkin. Pahempia aikoja siis odotellessa.

Onneksi uhmaikäkin on loppujen lopuksi vain yksi vaihe ja loppuu aikanaan. Kauhulla vain odotan, minkälaiseksi poikien uhmaaminen muuttuu kun kolmas lapsi syntyy. Toisaalta taas, se on sitten sen ajan murhe ja turhaan sitä stressaamaan etukäteen.

Minkä ikäisenä teidän lukijoiden lapset ovat aloittaneet uhmaiän ja miten se on näkynyt? Onko teillä ollut käytössä esimerkiksi jäähypenkkiä? Miten se on toiminut?

Sokerirasitus.

Eilen tosiaan oli sokerirasitus raskausviikoilla 31+6 ja ihan yhtä kamalaa oli kuin muistelinkin. Ensin 12h syömättä ja juomatta, joka oli ihan helppo homma siihen saakka kunnes lähdin liikenteeseen aamulla. Sokerirasitukseen kun jouduin menemään julkisilla ja olo ei tosiaankaan ollut hyvä bussissa istuessa. No, pääsin kuin pääsinkin hengissä terveyskeskukseen saakka ja pian olikin aikani mennä ensimäiseen verikokeeseen. Useamman tovin suonia etsittyään labratäti löysi suonen josta ottaa verikoe ja tämän ensimäisen verikokeen otto meni suhteellisen kivuttomasti. Verikokeen jälkeen tuli kaksi lasillista oksettavaa glukoosilitkua juotavaksi ja nekin upposivat suhteellisen helposti kun ei ajatellut sitä makua. Toisaalta, noiden lasillisten jälkeen meinasi tulla oksennus joka onneksi pysyi sisällä.

Tämän jälkeen menin tunniksi odottelemaan odotustilaan. Onneksi sain edes pedin jossa pötkötella ja onneksi olin varautunut kirjalla, sekä Metrolehdellä. Aika mateli ja päätä huippasi. Jotenkin sain kumminkin itseni koottua ja tuo tunti meni suhteellisen verkkaisesti, vaikka kirjakin loppui kesken.
Pian olikin siis jo toisen verikokeen aika. Tällä kertaa suonta ei löytynyt läheskään niin helposti ja labratäti tökkikin käsiäni suhteellisen monta kertaa, kunnes vihdoin sain kämmenselästä otettua minimimäärän verta joka kuulemma toivottavasti riittäisi verikokeen tutkimiseen. Toivotaan siis että riittää, uudelleen en nimittäin ole todellakaan menossa sokerirasitukseen, sen verran kipeät ovat kyynärtaipeeni edelleen tuosta ns. turhasta tökkimisestä. Ja onnistuipa tuo labratäti kerran viiltämäänkin toista kyynärtaivettani sillä neulalla niin että tuloksena on noin sentin mittainen kipeä viilto, joka muuten vuosi vielä yli tunnin päästäkin tästä toisen verikokeen otosta.
No, turha valitus sikseen ja itse asiaan. Toisen verikokeen jälkeen jouduin jälleen tunniksi odottelemaan ja onneksi kännykässäni oli pelejä sen verran, että sain tuon toisen odottelutunnin kulumaan edes jotenkuten. Tylsäähän tuona aikana kerkesi tulemaan ja päätäkin huippasi ihan kiitettävästi, joten onneksi kännykällä pelaamalla ja lepäilemällä sai ajan kulumaan edes suhteellisen ripeästi.

Suhteellisen pian olikin jo aika mennä kolmannen kerran tökittäväksi niillä piikeillä. Tälläkin kertaa suonet menivät hyvin ahkerasti piiloon ja turhia pistelyitä tuli aivan liian monta. Kaikki verikokeet oli siis tähän mennessä otettu vasemmasta kädestä, joka alkoi olla jo todella kipeä pistämisien jäljiltä. Vihdoin ties kuinka monennen yrityksen jälkeen labratäti luovutti ja kävi pyytämässä paikalle toisen labratädin, joka onneksi ymmärsi suomea sen verran että tajusi yrittää vihdoin oikeasta kädestä. Tämä täti saikin siis verikokeen ensimäisellä yrittämällä otettua ja pääsin vihdoin kotiin.

Kotiin päästyä olo oli ihan mielettömän huono ja teinkin ehkä pienen mokan kun menin suoraan nukkumaan, sillä herättyäni olo oli vielä hirveämpi. Paleli ja huippasi, joten äkkiä ruokaa naamaan ja sitten takaisin lepäämään. Onneksi pojat olivat serkullani ja sieltä menivät tädilleni yöksi, joten sain rauhassa nukkua koko päivän. Teki muuten ihan mielettömän hyvää nukkua univelkoja pois ja nyt olo on pirteämpi. Kokonaisuudessaan ei kyllä jäänyt todellakaan hyvää kuvaa kyseisestä terveyskeskuksesta, saatika sen labrasta ja sokerirasitukseen en tahdo joutua enää ikinä.

Ainiin ja näin aiheeseen liittymättä. Serkkuni asetti minulle kuntoilutavoitteen johon pitäisi treenata synnytyksen jälkeen. Tavoitteena on siis juosta ensi vuonna naisten kymppi alle 90 minuuttiin. Saapa siis nähdä mitä treenauksesta tosiaan tulee ja miten tuo tavoite onnistuu.

Kylläpä aika juoksee.

Aika tosiaan tuntuu juoksevan ihan järjetöntä vauhtia, nyt jo on viikko 31+2 vaikka tuntuu että vastahan se raskaustestikin oli positiivinen... Tuntuu myös, että aika tämän kolmannen raskauden suhteen menee huomattavasti nopeammin kuin kahden ensimäisen raskauden suhteen, varsinkin Eemiliä odottaessa tuntui nimittäin että aika matelee eikä päivät kulu millään. Toisaalta, onhan nyt enemmän tekemistäkin jonka ansiosta aika kulkee paljon nopeammin.

Viime viikon torstaina oli neuvolakin, eli silloin oli viikkoja 30+5. Tajusin muuten, että tuo kyseinen neuvola oli vasta viides neuvola koko raskauden aikana, eli ei ihmekään kun tuntuu ettei neuvoloita ole ollut kovinkaan usein... Kaikki oli muuten kunnossa, mutta pissanäytteen jouduin viedä seuraavana päivänä varmuuden vuoksi terveyskeskukseen, sillä neuvolantäti epäili lievää virtsatieinfektiota. Tänään pitäisi sitten soittaa tulokset kun perjantaina unohdin. Vatsan kasvu oli tasoittunut vähäsen, mutta edelleen vahvasti yläkäyrillä, joten sain uuden lähetteen sokerirasitukseen (edellisen lähetteen voimassaolo aikana en käynyt sielä) ja perjantaina olisikin sitten se kauhulla odottamani sokerirasitus. Pakko sinne on kumminkin mennä, koska kuulemma en pääse Jorviin painoarvioon ellei sokerirasitusta ole tehty. Mitään merkkejä raskausdiabeteksestä ei siis ole tuota mahan hervotonta kasvua lukuunottamatta.
Painon suhteen saan olla enemmän kuin tyytyväinen, painoni oli nimittäin 500g vähemmän kuin ensimäisessä neuvolassa. Eihän tuo siis todellakaan ole mikään iso tiputus, mutta kun ottaa huomioon lapsiveden, lapsen, istukan painon niin painonihan on siis tippunut raskauden aikana. Lisäksi koska laihdutus ei ole ollut tarkoituksellista, vaan paino on tippunut niin sanotusti luonnollisesti, ei tarvitse edes huolestua. Nyt täytyy vain toivoa ettei tässä loppuraskaudessa tule mitään painonkeräys spurttia, jotta kilot olisi mahdollisimman helppo tiputtaa synnytyksen jälkeen.

Oikeastaan muuta ei olekaan tapahtunut ja kuulumisia ei ole pahemmin kerrottavaksi joten en viitsisi täysin turhuuksiakaan jaaritella... Yritän kunnostautua kameran kanssa, jotta saisin kuvia tänne blogiinkin saakka, mutta kun kännykällä on niin paljon helpompi kuvata ja lisätä kuvat mm. Facebookkiin automaattisesti niin ei valitettavasti tule normaalikameraa kamalasti käytettyä.

Kertokaas te lukijat, että mitä te haluaisitte lukea? Mielipiteitä jostain tietystä? Yleisiä jorinoita kuulumisista? Vai saman tyyppisiä juttuja kuin nytkin, eli sekalaisesti mielipiteitä ja sekalaisia kuulumisia? Olisi nimittäin kiva kuulla teidänkin mielipiteitä siitä, mitä haluaisitte lukea...

Lasten saannin jälkeinen kaverikato.

En tiedä kuinka yleinen ilmiö tämä on, mutta ainakin omalla kohdallani huomasin tämän valitettavan pian jo Eemilin syntymän jälkeen. Nimittäin sen, että kaverit joilla ei ollut lapsia tai jotka eivät olleet edes hankkimassa lapsia vähään aikaan tai ne jotka eivät mahdollisesti edes seurustelleet, katosivat vähitellen seurastani ja kaveruus niin sanotusti vain hyytyi ja loppui kokonaan. Tämä tarkoitti siis käytännössä sitä, että suurin osa niistä, joiden kanssa olin viettänyt monta viimeisintä vuotta ennen lasten saantia, katosivat.

Ensin nuo kyseiset kaverit kävivät katsomassa vauvaa ja soittelivatkin vielä jonkun verran, mutta kun he ilmeisesti tajusivat ettei lapsiperheen äiti ihan noin vain pääse esimerkiksi kapakkaan viettämään iltaa tai osallistumaan syntymäpäiville, alkoivat yhteydenotot vähentyä. Viimeistään siinä vaiheessa kaveruus vain jotenkin jäi kun muutin lapsuuden asuinseudultani vähän kauemmas, tai oikeastaan saman kaupungin sisällä uuteen paikkaan, mutta hiukan syrjäisempään. Nämä vanhalle asuinseudulleni jääneet kaverit kyllä moikkaavat kun tavataan ja kuulumisiakin vaihdetaan, mutta silti se on suurimmalta osin hyvin väkinäistä, sillä elämäntilanteemme ovat niin erilaisia. Nämä ihmiset kun haluavat luoda kunnollisen uran ennen lapsia ja elää nuoruutensa kunnolla juhlien ja vapaudesta nauttien. Ei siis ole kovinkaan paljon kuulumisia jotka niin sanotusti toista kiinnostaisi, sillä toinen kertoo ryyppäämisestä ja pahimmillaan alkaa vuodattamaan ongelmiaan irtosuhteistaan, kun taas omat kuulumiseni liittyvät 99% perhe-elämään ja lapsiin. Toisaalta siis ihan ymmärrettävää, ettei kaveruus näin erilaisilla ihmisillä voi toimia pidemmän päälle, ainakaan hyvänä kaveruutena.

Kun sain tietää odottavani Veetiä, oli minulle ilmestynyt jo uusia kavereita ja ystäviä näiden ns. taakse jääneiden tilalle, osa niistäkin kumminkin katosi mystisesti kun tajusi etten tahdo tai jaksa raskaana lähteä johonkin kapakkaan juhlimaan ja ettei minua välttämättä kiinnosta esimerkiksi syntymäpäiväjuhlat jotka on tarkoitus viettää kapakassa tai ylipäänsä juoden. Suurin osa näistä jotka katosivat tässä vaiheessa, ei voinut käsittää mikä ihmeen kiire on hankkia lapsia ja miksen tahdo elää nuoruuttani nuorena, enkä äitinä. Ehkäpä siis parempikin, että tuollaiset jäävät pois kaveripiiristä. En nimittäin usko, että pidemmän päälle olisin jaksanut kavereita jotka eivät voi ymmärtää minun elämääni tai ylipäänsä sitä, että teen itse omat päätökseni ja olen tyytyväisempi kotiäitinä kuin ryyppäävänä ikiteininä. Vaikkakin, voin myöntää että silloin tällöin nautin irtiotoista arjen kiireissä ja viihdyn esimerkiksi baarissa selvinpäin. Ei se baariin meno nimittäin aina tarkoita, että olisi pakko ryypätä. Nytkin olisi tarkoituksena ennen synnytystä lähteä johonkin viettämään iltaa, kunhan keksin kuka tai ketkä jaksavat lähteä isomahaisen selvinpäin olevan kanssa liikenteeseen.

Nyt kolmatta lasta odottaessani olen huomannut, että yhä useampi niin sanottu kaveri on alkanut katoamaan elämästäni. Tai, onhan niitä kavereita, mutta yhteydenpito ja yhteiset puheenaiheet ovat todella vähissä. En väitä, että kaveruus olisi huonoa jos ei saa kutsuja esimerkiksi syntymäpäiväjuhlille, tai tupareihin tai mihin tahansa, mutta olisihan se kiva jos edes joku kutsuisi joskus johonkin. Vaikkakaan en voi juoda alkoholia ja tuskin viihtyisin pitkään alkoholipitoisissa juhlissa, mutta olisihan se kiva saada joskus kutsu. Nyt tämän raskauden aikana olen tainnut saada kutsun tasan yhdille syntymäpäiville ja siinä onkin sitten kaikki mihin minua on pyydetty. Okei, suurimmalle osalle olen suoraan sanonutkin että turhaan kutsuvat, koska tuskin pääsen paikalle tai viihtyisin juhlissa, mutta siltikin olisi kiva saada edes kutsu. Edes kohteliaisuudesta tai näyttääkseen, että olisin tervetullut paikalle jos vaikka jaksaisinkin käydä edes kääntymässä ja onnittelemassa juhlien järjestäjää juhlien syystä.
Tai jos en kutsuja saa mihinkään, niin olisi kiva että joku jaksaisi tai suostuisi joskus lähtemään kanssani viettämään iltaa johonkin. Nyt kun suurin osa on kieltäytynyt kutsusta sen vuoksi, ettei suoraan sanottuna jaksa lähteä vaikkapa baariin laulamaan karaokea tai vastaavaa koska minä olen automaattisesti selvinpäin. Ymmärrän toisaalta kyllä tämänkin, että onko kiva ryypätä kun toinen on selvinpäin, mutta jos itse pyydän niin olisi kiva jos edes joskus joku lähtisi mukaani. No, ennen vauvan syntymää aion tosiaan lähteä ns. viihteelle lähti joku mukaani tai ei. Toivottavasti joku kumminkin lämpenee idealle ja lähtee mukaani.

Vaikka postaus saattaakin jonkun mielestä kuulostaa valittamiselta, niin ei se ei ole tarkoitus. Olen omalla tavallani tyytyväinen, että ne joiden kanssa elämäni on täysin päinvastainen ovat jääneet pois kaveripiiristäni, sillä lasten jälkeen on myös huomannut hyvin, ketkä ovat olleet oikeita kavereita ja ystäviä ja myös jääneet kaveripiiriini lapsista huolimatta. Eikä kaikki kaverini suinkaan ole lapsiperheellisiä, myös niitä on jotka eivät ole lapsia vielä hankkineet tai eivät tule koskaan hankkimaankaan, mutta silti he ymmärtävät minun valintani ja tietävät minun olevan tyytyväinen omiin valintoihini. Myös uusia kavereita ja ystäviä on tullut muista lapsiperheellisistä, joten kiva että on edes joitakuita joiden kanssa voi huoletta jutella lapsista ja lapsiperheiden arjesta. Kiitoksia siis kaikille niille ihanille, jotka ovat jaksaneet pysyä kaveripiirissäni vaikka en aina olekaan sosiaalisella tuulella raskausväsymyksestä johtuen ja jotka ovat jaksaneet myös valitustani Eemilin uhmaiästä, unettomista öistä ja vastaavista.

Mitä vielä?

Niin kuin meidän perheessä ei olisi jo sairastettu tarpeeksi, niin alle viikon terveinä olon jälkeen voimme jälleen sanoa päivää vatsataudille. Ei voi edes sanoin kuvailla, kuinka ärsyttävää on sairastaa koko ajan ja ei se ole varsinkaan lapsillekaan mukavaa olla vatsa sekaisin koko ajan tai oksennella kaikki ulos mitä on juuri saanut syötyä.
Onneksi me vanhemmat ollaan selvitty suht vähällä, jos nyt ei toissaöisiä 3h yöunia oteta huomioon kun koko ajan sai olla siivoamassa oksennuksia pitkin asuntoa kun Eemil ei oikein ymmärtänyt ettei voi juosta kauas ämpäristä tai että yleensä kipeänä kuuluisi vain pötköttää paikallaan. Onneksi Eemil tajusi loppuyöstä ämpärin idean ja enemmiltä jynssäämisiltä pelastuttiin.
Tai no, eilen sitten pesukone sai pyöriä kolme kertaa, jotta kaikki oksennuspyykki saatiin pestyä unileluista ja tyynyistä lähtien. Ja lattiat pestiin useampaan otteeseen, jotta oksennuksen haju saatiin asunnosta pois. Lisäksi koko asunto tuuletettiin. J sai Eemilin nukkumaan vasta joskus puoli kuuden aikaan aamuyöllä, jolloin saatiin nukkua pari tuntia ennen kuin pojat päättivät, että nyt olisi hyvä aika herätä... Onneksi yhteistyö kumminkin toimii meidän vanhempien kesken ja sain nukkua päivällä useamman tunnin kun J oli nukkunut yöllä enemmän...
Eemilin pahoinvointikin laantui hiukan iltaa kohden ja nyt poika vaikuttaa suhteellisen pirteältä ja terveeltä, vaikka illalla Eemil olikin ihan tööt ja nukahti ns. tuntia aikaisemmasta nukkumaanmeno ajasta huolimatta erittäin helposti. Uskoisin, että jatkuva sairastelu johtuu edes jollain tasolla asuntomme kosteusvahingosta, joka heikentää vastustuskykyä ja näin ollen saamme kaikki taudit ja pöpöt mitä ikinä missään liikkuukaan. Vielä kun nuo lumet sulaisivat äkkiä, niin asunnossamme pääsisi alkamaan se kauan odotettu remontti ja kosteusvahinko saataisiin korjattua. Tai mielummin kumpa saataisiin se uusi asunto äkkiä.

Niin ja jottei kosteusvahingossa ja jatkuvassa sairastelussa olisi tarpeeksi jaksamista, niin yksi varma kevään merkki näkyy jo meillä olohuoneessa. Nimittäin jo viime kesänä tutuksi tulleet muurahaiset. Viime kesänähän muurahaiset valloittivat alakerran vessaa, josta muurahaisten maailmanvalloitus loppui kun koko vessa remontoitiin ja kosteusvahinko siellä kuivattiin, mutta ennen tuota remonttia meillä kävi viisi vai kuusi kertaa myrkyttäjä myrkyttämässä muurahaiset täysin turhaan.
Nyt kun muurahaiset eivät pääse enää sisälle lämpimään vessan kautta, niin ne keksivät uuden reitin. Uusi reitti näille ei niin kivoille kuokkavieraille on nimittäin olohuoneen seinään porattu reikä josta mitattiin kosteusarvoa jo muutama kuukausi sitten ja jota ei kuulemma ole järkeä paikata ennen kuin kosteuskuivaus on tehty. Kiitoksia siis tästäkin armas vuokranantajamme kun joudumme ilmeisesti toisen kesäkauden putkeen kärsimään muurahaisista, koska suoraan sanottuna paskalle asunnollemme ei tehdä ajoissa mitään. Oma mielipiteeni on, että koko taloyhtiömme voisi räjäyttää ilmaan ja rakentaa uuden tilalle. Ei se ainakaan tätä taloyhtiötä huonontaisi.

Pahoittelut taas tästä valituksesta, mutta hankala tosiaan keksiä mitään positiivista kirjoitettavaa kun koko ajan tuntuu joku menevän enemmän ja enemmän pieleen...