Sokerirasitus.

Eilen tosiaan oli sokerirasitus raskausviikoilla 31+6 ja ihan yhtä kamalaa oli kuin muistelinkin. Ensin 12h syömättä ja juomatta, joka oli ihan helppo homma siihen saakka kunnes lähdin liikenteeseen aamulla. Sokerirasitukseen kun jouduin menemään julkisilla ja olo ei tosiaankaan ollut hyvä bussissa istuessa. No, pääsin kuin pääsinkin hengissä terveyskeskukseen saakka ja pian olikin aikani mennä ensimäiseen verikokeeseen. Useamman tovin suonia etsittyään labratäti löysi suonen josta ottaa verikoe ja tämän ensimäisen verikokeen otto meni suhteellisen kivuttomasti. Verikokeen jälkeen tuli kaksi lasillista oksettavaa glukoosilitkua juotavaksi ja nekin upposivat suhteellisen helposti kun ei ajatellut sitä makua. Toisaalta, noiden lasillisten jälkeen meinasi tulla oksennus joka onneksi pysyi sisällä.

Tämän jälkeen menin tunniksi odottelemaan odotustilaan. Onneksi sain edes pedin jossa pötkötella ja onneksi olin varautunut kirjalla, sekä Metrolehdellä. Aika mateli ja päätä huippasi. Jotenkin sain kumminkin itseni koottua ja tuo tunti meni suhteellisen verkkaisesti, vaikka kirjakin loppui kesken.
Pian olikin siis jo toisen verikokeen aika. Tällä kertaa suonta ei löytynyt läheskään niin helposti ja labratäti tökkikin käsiäni suhteellisen monta kertaa, kunnes vihdoin sain kämmenselästä otettua minimimäärän verta joka kuulemma toivottavasti riittäisi verikokeen tutkimiseen. Toivotaan siis että riittää, uudelleen en nimittäin ole todellakaan menossa sokerirasitukseen, sen verran kipeät ovat kyynärtaipeeni edelleen tuosta ns. turhasta tökkimisestä. Ja onnistuipa tuo labratäti kerran viiltämäänkin toista kyynärtaivettani sillä neulalla niin että tuloksena on noin sentin mittainen kipeä viilto, joka muuten vuosi vielä yli tunnin päästäkin tästä toisen verikokeen otosta.
No, turha valitus sikseen ja itse asiaan. Toisen verikokeen jälkeen jouduin jälleen tunniksi odottelemaan ja onneksi kännykässäni oli pelejä sen verran, että sain tuon toisen odottelutunnin kulumaan edes jotenkuten. Tylsäähän tuona aikana kerkesi tulemaan ja päätäkin huippasi ihan kiitettävästi, joten onneksi kännykällä pelaamalla ja lepäilemällä sai ajan kulumaan edes suhteellisen ripeästi.

Suhteellisen pian olikin jo aika mennä kolmannen kerran tökittäväksi niillä piikeillä. Tälläkin kertaa suonet menivät hyvin ahkerasti piiloon ja turhia pistelyitä tuli aivan liian monta. Kaikki verikokeet oli siis tähän mennessä otettu vasemmasta kädestä, joka alkoi olla jo todella kipeä pistämisien jäljiltä. Vihdoin ties kuinka monennen yrityksen jälkeen labratäti luovutti ja kävi pyytämässä paikalle toisen labratädin, joka onneksi ymmärsi suomea sen verran että tajusi yrittää vihdoin oikeasta kädestä. Tämä täti saikin siis verikokeen ensimäisellä yrittämällä otettua ja pääsin vihdoin kotiin.

Kotiin päästyä olo oli ihan mielettömän huono ja teinkin ehkä pienen mokan kun menin suoraan nukkumaan, sillä herättyäni olo oli vielä hirveämpi. Paleli ja huippasi, joten äkkiä ruokaa naamaan ja sitten takaisin lepäämään. Onneksi pojat olivat serkullani ja sieltä menivät tädilleni yöksi, joten sain rauhassa nukkua koko päivän. Teki muuten ihan mielettömän hyvää nukkua univelkoja pois ja nyt olo on pirteämpi. Kokonaisuudessaan ei kyllä jäänyt todellakaan hyvää kuvaa kyseisestä terveyskeskuksesta, saatika sen labrasta ja sokerirasitukseen en tahdo joutua enää ikinä.

Ainiin ja näin aiheeseen liittymättä. Serkkuni asetti minulle kuntoilutavoitteen johon pitäisi treenata synnytyksen jälkeen. Tavoitteena on siis juosta ensi vuonna naisten kymppi alle 90 minuuttiin. Saapa siis nähdä mitä treenauksesta tosiaan tulee ja miten tuo tavoite onnistuu.