sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Lapsivuodeosastolla.

Kuten vähän jo synnytyskertomuspostauksessa sanoinkin, teen Jorvissa lapsivuodeosastolla viettämästäni ajasta nyt oman postauksensa.

Synnytyskertomukseen oli päässyt livahtamaan virhe, lapsivuodeosastolle siirryttiin hiukan ennen kymmentä, ei kahdeksan aikaan kuten kirjoitin...

Tyyppi ensimäisenä aamunaan.
Lapsivuodeosastolle päästyämme sain ilokseni todetta, että tuttuni oli edelleen työvuorossa (tai oikeastaan juuri lähdössä) sillä tiesin hänen olleen töissä kyseisenä iltana iltavuorossa, mutta luulin hänen jo lähteneen kotiinsa, olihan vuoron loppumisesta jo hetki aikaa. Tuttuni vilkaisi vauvaa ja totesi, että nähtäisiin seuraavana aamuna, itse olin tyytyväinen siihen että pääsin juuri sille osastolle mistä tunsin työntekijän, sillä oli huomattavasti kivempi kommunikoida tutun ihmisen kanssa. Tukihenkilöni sai tosiaan tulla myös hetkeksi vielä lapsivuodeosastolle ja siellä hän viettikin muutaman tovin, ennen kuin lähti bussilla kotiin. Itse jäin vielä hereille ihmettelemään pikkuista poikaa ja laittamaan Facebookkiin ilmoituksen vauvan syntymästä. Jonkun ajan päästä aloinkin nukkumaan, sillä tiesin ettei seuraavana yönä tulisi paljoakaan nukutuksi.

Olin saanut kätilöltä ohjeeksi herättää Tyypin viimeistään neljän tunnin välein syömään ja ensimäisellä heräämisellä poika heräsikin ihan itsestään kolmen tunnin unien jälkeen. Otinkin siis Tyypin viereeni tissille ja jatkettiin molemat unia. Seuraavan kerran kun pikkuinen heräsi syömään, tajusin edellisestä imetyksestä olleen 5,5 tuntia joten ilmeisesti maito oli noussut kohtuullisen hyvin jo tuossa vaiheessa. Vaihdoin Tyypin toiselle puolelle tissille ja jatkettiin jälleen unia.

Aamulla heräsin itse ennen pojan heräämistä ja en saanut enää unta. Osittain unettomuuteen saattoi vaikuttaa samassa huoneessa olleen toisen äidin vauva joka tuntui itkevän aivan koko ajan. Valitettavasti vauvan itkulle ei voi mitään ja tiesin, että tuota olisi vain kestettävä vaikka kuinka oma vauva nukkuisikin tyytyväisenä. Heti aamusta oloni oli kumminkin aivan loistava ja lueskelinkin jonkun aikaa tukihenkilöni minulle jättämiä naisten lehtiä ja odottelin aamupalakellon soimista.
Aamupala aika tulikin vastaan yllättävän pian ja vähän aamupalan syönnin lopetettuani tulikin tuttuni käymään huoneessa ja ilmoitti hoitavansa minua ja vauvaa sen aamun. Olin tästä enemmän kuin tyytyväinen, sillä oli paljon helpompi pyytää tuttua ihmistä näyttämään navan puhdistus jonka tekotavasta en ollut enää alkuunsakkaan varma vaikka se onkin onnistunut ongelmitta kahden vanhemmankin pojan kohdalla. Samalla kun tuttuni näytti navan puhdistuksen juttelimme niitä näitä ja vaihdoimme hiukan kuulumisia.

Loppupäivä meni vastaillessa sukulaisten soittoihin, syödessä, imettäessä ja vaippoja vaihtaessa. J ja Eemilkin kävivät yhdessä vaiheessa moikkaamassa minua ja vauvaa (Veeti jäi siskoni kanssa kotiin koska oli hiukan räkäinen) ja Eemil tuntui olevan hiukan hämmentynyt koko tilanteesta. Onneksi sain Eemilin kumminkin hieman rentoutumaan limun ja juttelun avulla ja lopulta poika vain ihmetteli erilaisia juttuja huoneessa, sekä sitä miksi vauva puree minun vatsaani (ei ilmeisesti ymmärtänyt että imetin / että vauva oli tissillä). Eemil sai myös sanottua, että vauva oli hänen mielestään kiva sekä hänen rakkaansa. Lievää pettymystäkin oli havaittavissa kun J ja Eemil olivat lähdössä kotiin kun minä ja Tyyppi jäätiin kumminkin vielä Jorviin.

Illalla vierailuaikaan Jorvissa tulikin sitten käymään tätini, tätini mies, serkkuni, enoni, enoni naisystävä, mummini ja tukihenkilöni. Oli kyllä kivaa saada jotakin juttuseuraa edes siksi hetkeksi, sillä yksinään puhuminen alkoi pikkuhiljaa jo tuntumaan hullulta, vaikka oikeastihan puhuin vauvalle (joka ei todennäköisesti sanaakaan oikeasti ymmärtänyt puheistani). Kumminkin vierailuajan jälkeen oli omalla tavallaan helpotus kun pääsin rauhassa imettämään ja syömään iltapalaa sillä vaikka minulla ei olekaan ongelmia imettää kenenkään nähden, ei se silti tunnu järin luontevalta juurikin vaikka suuren sukulaislauman edessä. Nukkumaankin menin ajoissa, sillä minulle oli hiukan puhuttu että jos kaikki olisi hyvin pääsisimme Tyypin kanssa kotiin jo seuraavana päivänä.

Onneksi olinkin mennyt kohtuullisen aikaisin nukkumaan sillä tämän yön unisaldo jäi huomattavasti vähäisemmäksi kuin ensimäisen yön. Tyyppi nimittäin roikkui lähes koko yön tissillä ja ei jostain saasta saanut kunnon imuotetta, joten itsekään en saanut nukuttua imettäessä lähes yhtään ja olo olikin aamulla kohtuullisen tärähtänyt...

Aamulla en malttanut nukkua kovinkaan myöhään vaikka yö olikin mennyt miten meni, sillä odotin kovasti lastenlääkärin tarkastusta ja päätöstä että pääsisimmekö jo kotiin. Kun aamuvuoron hoitaja tuli esittelemään itsensä ja kyselemään miten meni yö, kysyin samalla moneltako lastenlääkäri aloittaisi kierroksensa. Sain vastaukseksi yhdeksältä ja jäin siis odottelemaan sitä. Aika tuntui matelevan ja tuntui että oli kauhean vaikea keskittyä edes lehtiin sillä vilkuilin koko ajan kelloa. Vihdoin kello tuli yhdeksän ja vuorossa oleva hoitaja tuli ilmoittamaan, että voisin mennä jo odottelemaan lastenlääkärin tarkastusta. Lastenlääkäri puhui jonkun puhelunsa loppuun ja lopulta pääsimme huoneeseen.

Ensimäiseksi lastenlääkäri kyseli lonkkaluksaatiostani joka diagnosisoitiin joskus kun olin ylä-asteella, eli valitettavasti liian myöhään hoitoa ajatellen. Tämän vuoksi myös Tyypin lonkat tutkittiin erityisen tarkasti vaikka lonkkaluksaatio periytyykin yli kolme kertaa harvemmin pojille kuin tytöille. Mitään huolestuttavaa ei löytynyt lonkista ei muutenkaan, joten saatiin lastenlääkärin lupa lähteä valmistautumaan kotiutumiseen. Osaston hoitaja sanoi, että täytyisi vielä odottaa että hän printtaa joitain neuvolaan vietäviä lappuja ja niinpä meninkin keräämään tavaramme kasaan vuodepaikaltani.

Aika tuntui matelevan vieläkin hitaammin nyt kun tiesin että pääsisimme kotiin. Soitin J:lle ja pyysin häntä soittamaan äitipuolelleen josko tämä voisi lainata autoaan. Puhelun jälkeen vaihdoin Tyypille kotiinlähtövaatteet ja tarkistin varmaan sata kertaa, olinko pakannut kaiken omaisuuteeni jottei Jorviin jäisi varmastikkaan mitään sinne kuulumatonta. Onneksi J:n äitipuoli suostui lainaamaan autoaan ja J lähtikin hakemaan autoa Veetin kanssa kun Eemil oli siskoni kanssa siskollani käymässä. Joskus yhdentoista aikaan sain hoitajalta neuvolaan vietävät paperit käteeni ja soitin J:lle, että menisin Jorvin kahvion "terassille" odottamaan ja näin J ei joutuisi etsimään parkkipaikkaa turhaan.

Pian sen jälkeen kun olin päässyt Jorvista ulos, ilmestyi J ja näin ollen matka kohti kotia saattoi alkaa.

Tyyppi kotiinlähtö vaatteissa.
Huomenna olisikin sitten jo ensimäinen neuvola ja yritän keretä kertomaan siitä sitten huomenna ja samalla yritän kertoa ensimäisestä viikostamme kolmilapsisena perheenä.

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Synnytyskertomus.

Muru parin tunnin ikäisenä.
Syy blogihiljaisuuteen löytyy synnytyksestä ja totuttelusta arkeen kolmen lapsen kanssa kuten varmaan moni jo on arvannutkin. Tyyppi suvaitsi saapua mahan ulkopuolelle vihdoin lauantaina 22.06.2013 klo 19.02 raskausviikkoja ollessa takana 42+0.

Juttu ei välttämättä sovi kaikille herkemmille, kuten ei synnytyskertomukset aina muutenkaan, pahoittelen myös jos juttu on sekava, yritän kertoa mahdollisimman selkeästi kaiken.

Edellisenä päivänä (rv 41+6) oli jo niin sanotusti hassu olo, eli jomotteli vatsaa ihan kuin olisi kuukautiset alkamassa ja muutenkin olo oli ihmeellinen. Yöllä en saanut oikein nukuttua ja pyörin sängyssä hikoillen ja muuten vain unettomuudesta kärsien, kunnes joskus viiden aikaan siirryin sohvalle nukkumaan kun Veetikin heräsi ja nukutin Veetin uudelleen viereeni siinä. Sohvalla nukkuessa tuntui muutama napakampi supistus, mutta ajattelin niiden johtuvan vain huonosta asennosta ja jatkoin uniani kun se onnistui vielä kohtuullisen hyvin.
Herättiin sitten Veetin kanssa joskus seitsemän aikaan kun Eemilkin heräsi ja nukkumisesta ei tullut enää mitään, aloiteltiin aamutoimet ja samalla supisteli jonkun verran. Tässä vaiheessa olin vielä aivan varma ettei synnytys käynnistyisi vieläkään oikeasti, vaan joutuisin käynnistykseen seuraavana päivänä viikkojen ollessa 42+1.
Pikkuhiljaa supistuksia alkoi tulla useammin ja ne alkoivat muuttua kivuliaammiksi. Yhdentoista aikaan laittelin tukihenkilölleni Facebookissa viestiä, että olin melko varma synnytyksen käynnistymisestä sinä päivänä että tukihenkilöni osaisi varautua asiaan. Samalla totesin, että odottelisin kumminkin vielä supistusten säännöllisiksi muuttumista ja että ne muuttuisivat kivuliaammiksi ennen kuin lähtisin yhtään mihinkään jottei minua varmastikaan käännytettäisi enää takaisin.
Yhden aikaan ilmoitin tukihenkilölleni, että lähtisi kotiinsa käymään miesystävältään jos meinaisi siellä käydä ja niinpä tukihenkilöni siis tekikin.
Kahden aikaan supistukset tulivat jo noin 10 minuutin välein ja soittelin Jorviin, olisiko sielä varmasti tilaa ottaa minut sisälle ja olihan siellä. Sovin siis kaverini kanssa, että hän heittää minut Jorviin ja on meillä noin neljän aikaan kunhan olisi ensin vastaanottanut Lahdesta heille kyläilemään tulevan kaverinsa. En kuvitellut vielä olevan mikään mieletön kiire ja senpä vuoksi uskalsin sopia kyydin parin tunnin päähän, olo oli nimittäin sellainen että kestäisin kotona vielä hyvän tovin.
Kolmen aikaan alkoi jo oikeasti sattua aivan mielettömästi ja puoli neljän aikaan yritin mennä lepäämään vielä hetkeksi ennen kuin kyytini olisi meillä. Lepäämään mentyäni tuntui aivan siltä kuin synnyttäisin sillä samalla hetkellä ja kipu oli suoraan sanottuna aivan helvetillinen. Supistuksia tuli silloin noin 2-5 minuutin välein, joten soitin kaverilleni ja kysyin milloin he olisivat meillä. Kuulemma hänen kaverinsa olisi heillä noin tasalta ja lähtisivät samantien ajamaan meille.
Neljän aikaan soitin samalle kaverilleni, että pitäisivät kiirettä. Sattui nimittäin aika jumalattomasti. Lupasin kävellä taloyhtiömme viereiselle kääntöpaikalle vastaan jos en kuolisi matkalle. Kieltämättä kävellessä tuntuikin kuin kuolisin ja jouduin muutaman kerran pysähtyä ottamaan henkeä ja odottamaan että supistus menisi ohi. Kääntöpaikalle päästessäni menin istumaan maahan ja näytin ilmeisesti hieman tuskaiselta kun ohikävelleet kaksi vanhempaa rouvaa kysyivät tarvitsisinko apua. Totesin vain etten tarvitse ja odotan kyytiä, kiitin kumminkin avuntarjouksesta.
Vihdoin kaverini oli tukihenkilöni kyydissään kääntöpaikalla noin puoli viideltä ja matka kohti Jorvia alkoi. Matkalla supisti kohtuu kipeästi ja välillä tuntui kun matka kestäisi kokonaisen elämän verran. Vihdoin kumminkin oltiin Jorvilla ja pääsin ilmoittautumaan. Sisään minut on kirjattu 16.58 ja hetken aikaa jouduin odottelemaan kunnes kätilö haki minut odotustilasta.

Ensin kätilö laittoi käyrille hetkeksi ja totesi vähän ajan päästä että kyllähän minua näytti supistavan ihan kohtuullisen usein ja napakasti. Niinpä kätilö tutki kohdunsuun tilanteen ja totesi kanavaa olevan vielä, mutta kohdunsuun olevan jo 8cm auki (papereihin on kumminkin jostain syystä merkitty 7cm). Sainkin siis siirtyä suoraan synnytyssaliin ja samalla toivoin että epiduraali kerettäisiin laittaa. Kätilö nimittäin ilmoitti, että jos lapsivedet menee, voi tulla hyvinkin kiire ja epiduraalia ei kerettäisi laittaa ollenkaan.
Saliin päästyäni sain käyttööni ilokaasun, jotta kestäisin epiduraalin laittoon saakka. Pakko kyllä myöntää, että muistikuvani ovat hieman hatarat tämän jälkeen, menin ilmeisesti nimittäin aika kohtuullisen sekaisin ilokaasusta ja tuntuu, että jossain vaiheessa taisi taju lähteä ihan pieneksi hetkeksi kun hengitin ilokaasua sen verran nopeasti ja paljon hyvin kipeiden supistusten iskiessä. Varma en kumminkaan tästä ole. Jossain vaiheessa kuulin ilmeisesti myös omiani ilokaasun vaikutuksen alaisena, sillä välillä pääni sisällä kuului ns. elintoimintokoneen varoituspiippaus (eli kun jotakuta vaikka elvytetään sairaalasarjoissa ja koneet alkavat piipata hullun nopeasti) joka kerta kun hengitin ilokaasua ja mitä nopeammin hengitin sitä nopeampana piippaus kuului, enkä sitten viitsinyt kysyä keltään salissa että kuuluiko kyseinen piippaus oikeasti. Olisivat vain pitäneet hulluna jos sitä ei olisi kukaan muu kuullut.
Eopiduraalikin kerettiin onneksi antaa, mutta tuntui että sen vaikutuksen alkamisessa kesti ihan älyttömän kauan. Onneksi se kumminkin kerettiin antaa, sillä epiduraalin saannin jälkeen pystyin luopumaan ilokaasusta ja jopa juttelemaan tukihenkilöni kanssa.

Jossain vaiheessa tuntui ihan järjetön paineen tunne, aivan kuin lapsi olisi ollut syntymässä juuri sillä sekunnilla. Sanoinkin tästä kätilölle, joka tutki kohdunsuun joka oli täysin auki. Kätilö ilmeisesti kumminkin luuli, että paineentunne tuntui kakkahädältä, vaikka se ei tosiaankaan tuntunut siltä, vaan tuntui kuin lapsi syntyisi oikeasti juuri sillä hetkellä. Kätilö sanoi, että voisin harjoitusponnistaa muutaman kerran, mutta että lapsi tuskin vielä tulisi ulos. Kätilö sanoi odottavansa vielä jonkun aikaa ennen kuin puhkaisisi kalvot ja sanoin jonkun ajan päästä uudelleen paineentunteesta. Tälläkin kerralla kätilö vain puhui jotain isommasta hädästä. Useamman kerran sanottuani paineentunteesta sain luvan alkaa ponnistaa. Tässä vaiheessa ei siis olleet lapsivedetkään tulleet vielä ja sen vuoksi epäilin hieman ettei lapsikaan syntyisi vielä.
Ihmeekseni ensin syntyikin kalvopussi, jonka sisällä oli vielä lapsivedet. Tästä kätilö totesi, että kyseinen lapsivettä täynnä ollut kalvopussi aiheutti todennäköisesti paineentunteen ja tunteen siitä kuin synnyttäisin, kalvopussi tuli nimittäin lähes ensimäisellä ponnistuksella. Kun kalvopussi oli puhkaistu, kätilö totesi että lapsivesi oli kerennyt muuttua vihreäksi ja hetki sen jälkeen aloinkin ponnistamaan jo lasta. Ponnistusvaiheen kestoksi merkittiin kaksi minuuttia, vaikka omasta mielestäni se tuntui ikuisuudelta. Lopputulos oli siis kaksi Jorvissa vietettyä tuntia ja synnytys oli jo ohi.
Lapsiveden vihreyden vuoksi vauva sai K-vitamiinipiikin heti syntymän jälkeen ja pian sainkin vauvan jo paitani alle ihokontaktiin ja kun istukkakin oli syntynyt, sai tukihenkilöni katkaista napanuoran. Tämän jälkeen sainkin Tyypin jo ensi-imetykselle.

Ensi-imetyksen jälkeen Tyyppi punnittiin ja mitattiin. Itselleni laitettiin vielä joksikin aikaa oksitosiinia valumaan koska kohtu ei tyhjentynyt verestä ihan toivotulla tavalla ja näin saatiin siis verihyytymätkin tulemaan ulos. Tyyppi oli siis syntyessään 53cm ja 4145g, eli kohtuullisen kokoinen poika oli kyseessä, ihan niinkuin yliaikaiskontrollissa arveltiinkin ja ihan niinkuin itse osasinkin jo aavistaa.
Oksitosiinin valuttua loppuun pääsin suihkuun ja sen jälkeen saimme tukihenkilöni kanssa iltapalaa ja rauhan syödä se. Synnytyksen jälkeen oloni oli samantien aivan mahtava ja tuntui kuin olisin voinut lähteä kotiin vaikka samantien. Ikinä en kuvitellut tuntevani oloani niin hyväksi heti synnytyksen jälkeen ja olin siis äärimmäisen pirteäkin. Voisi siis sanoa, että oloni oli parempi synnytyksen jälkeen kuin kertaakaan raskausviikon 20+0 jälkeen.
Joskus kahdeksan jälkeen pääsinkin siirtymään lapsivuodeosastolle tukihenkilöni kanssa ja tukihenkilöni oli siellä jonkun aikaa seuranani kunnes lähti kotiin. Itse jäin ihmettelemään uutta tulokasta ja tästä lapsivuodeajasta kerron siis tarkemmin omassa postauksessaan ettei tämä postaus veny kilometrin mittaiseksi.

Kiitoksia Nicolelle ihan suunnattomasti kun olit tukihenkilönäni mukana! Jos ikinä jostain syystä hairahdun hankkimaan lisää lapsia, niin tiedän ketä pyytää mukaan, vaikka jos näin kävisi, saa minua potkaista ja muistuttaa helvetillisestä kivusta jonka supistukset aiheuttavat.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Rv 41+4

Raskausviikkoja siis nyt takana huimat 41+4 ja ei toivoakaan synnytyksestä vielä. Eilen oli viimeinen äippäneuvola ja seuraavan ajan varaan kunhan joskus pääsen ensin synnyttämään. Huomenna olisi yliaikaiskontrolli jossa toivottavasti saan edes jonkinlaista tietoa siitä, milloin synnytys käynnistetään jos Tyyppi ei vapaaehtoisesti suostu alkaa syntymään. Vaikka toisaalta, lauantaina tulee vasta täyteen 42+0 joilla viikoilla on syntynyt sekä Eemil, että Veeti ja senpä vuoksi ei turhan suuria toiveita olekaan synnytyksestä ennen tuota kahden viikon yliaikaisuutta tai käynnistystä.

Voisin yrittää olla täyttämättä tätä postausta valituksella, mutta enpä usko että tästä tulee kovinkaan pitkä kirjoitus siinä tapauksessa, olen nimittäin niin kyrsiintynyt koko raskauteen jo ettei mitään rajaa. Koko ajan supistaa ja mitään ei voi tehdä, mutta silti synnytys ei vaan käynnisty. Muutaman kerran on jo supistanut niin kipeästi että olen oikeasti luullut lähdön olevan lähellä, mutta sitten supistukset ovat loppuneet kuin seinään. Heti, kun edes olen ajatellut synnyttämään lähtöön valmistautumista. Onneksi Tyypin huone on jo valmis, tai no enää pitäisi maalata yksi seinä, mutta J kerkeää sen kyllä maalaamaan sillä välin kun olen synnyttämässä.

Niin ja sairaalakassiakin voisi ehkä miettiä pakattavaksi. Vaikka senkin osaan jo pakata kokemuksesta ja kokemuksesta tiedän myös, että sen kerkeää pakkaamaan vielä silloinkin kun on lähdössä synnyttämään. Eipä siis mikään kiire sen asian suhteen. Synnytystoivelistakin pitäisi kirjoittaa valmiiksi tukihenkilölle, koska kahden edellisenkään synnytyksen aikana en ole osannut tarpeeksi ilmaista omaa tahtoani minkään suhteen, joten jos nyt vaikka tukihenkilöni osaisi sitten kertoa minun tahtoni jos en itse siihen jostain syystä kykene. Ainakin voisin kuvitella, että tukihenkilöni osaa onneksi pitää puoliani, joten sen suhteen en jaksa stressata, kunhan vain muistan ja kerkeän kirjoittaa listan ennen synnyttämään lähtöä.

No, josko sitä nyt menisi hiukan siivoilemaan tai tekemään jotain muuta fiksua. Ei tämä aika nimittäin kulu yhtään mihinkään jos en tee mitään... Ilmoittelen sitten viimeistään taas itsestäni kunhan olen saanut synnytettyä jos en ennen sitä saa aihetta ja / tai inspiraatiota kirjoittaa enemmän.

Kiinnostaako muuten ketään jos teen asuntopostauksen? Tai postauksen toiveistani synnytystä kohtaan? Tai onko jotain muuta mistä toivoisitte saavanne lukea?

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Huoh.

Myönnän, olen ollut hiukan laiska päivittämään, mutta näillä helteillä ja tällä ololla ei paljoa koneella jaksa istua kun tekisi mieli vain nukkua koko ajan... Tänään siis viikkoja 40+1 ja kovasti odottelen Tyyppiä syntyväksi ja niin odottaa moni muukin saamieni "Joko olet synnyttämässä?" ja "Joko olet synnyttänyt?" puheluiden, viestien ja facebook huuteluiden perusteella...

Itse en henkilökohtaisesti usko synnyttäväni ennen juhannusta, jolloin minulle on ns. luvattu käynnistys jos mitään ei tapahdu, mutta pieni toivo elää koko ajan että josko kumminkin pääsisin synnyttämään aikaisemmin. Mitään suurempia merkkejä ei ole vielä ilmassa ollut, paitsi nyt noin neljän vai viiden päivän ajan epäsäännöllisiä supistuksia, joista osa sattuukin jo ihan kiitettävästi. Harmi vain ettei nuo supistukset ole kestäneet tarpeeksi pitkään eikä kipeytyneet tarpeeksi jotta olisin saanut syyn lähteä Jorviin...

Eikä tässä odottelussa muuten mitään, mutta kun mitään ei voi tehdä ja istuessakin alkaa supistamaan. Yritä siinä sitten paimentaa kahta tuholaislasta ja pitää vielä asuntokin jonkinlaisessa kunnossa... Ja yritä siinä sitten kestää hermostumatta kaikki kyselyt, että voisinko jo synnyttää ja miksen ole jo synnyttänyt. Jos voisin nimittäin vaikuttaa lapsen syntymäpäivään niin Tyyppi olisi jo syntynyt ja se on aivan varma. En varmasti jatkaisi tätä piinaa yhtään pidempään kuin on pakko.

Nyt alkaa taas selkää jomottaa ilkeästi tämä istuminen, joten jatkellaan taas ja pidetään peukkuja että pääsisin mahdollisimman pian synnyttämään.