Synnytyskertomus.

Muru parin tunnin ikäisenä.

Syy blogihiljaisuuteen löytyy synnytyksestä ja totuttelusta arkeen kolmen lapsen kanssa kuten varmaan moni jo on arvannutkin. Tyyppi suvaitsi saapua mahan ulkopuolelle vihdoin lauantaina 22.06.2013 klo 19.02 raskausviikkoja ollessa takana 42+0.

Juttu ei välttämättä sovi kaikille herkemmille, kuten ei synnytyskertomukset aina muutenkaan, pahoittelen myös jos juttu on sekava, yritän kertoa mahdollisimman selkeästi kaiken.

Edellisenä päivänä (rv 41+6) oli jo niin sanotusti hassu olo, eli jomotteli vatsaa ihan kuin olisi kuukautiset alkamassa ja muutenkin olo oli ihmeellinen. Yöllä en saanut oikein nukuttua ja pyörin sängyssä hikoillen ja muuten vain unettomuudesta kärsien, kunnes joskus viiden aikaan siirryin sohvalle nukkumaan kun Veetikin heräsi ja nukutin Veetin uudelleen viereeni siinä. Sohvalla nukkuessa tuntui muutama napakampi supistus, mutta ajattelin niiden johtuvan vain huonosta asennosta ja jatkoin uniani kun se onnistui vielä kohtuullisen hyvin.
Herättiin sitten Veetin kanssa joskus seitsemän aikaan kun Eemilkin heräsi ja nukkumisesta ei tullut enää mitään, aloiteltiin aamutoimet ja samalla supisteli jonkun verran. Tässä vaiheessa olin vielä aivan varma ettei synnytys käynnistyisi vieläkään oikeasti, vaan joutuisin käynnistykseen seuraavana päivänä viikkojen ollessa 42+1.
Pikkuhiljaa supistuksia alkoi tulla useammin ja ne alkoivat muuttua kivuliaammiksi. Yhdentoista aikaan laittelin tukihenkilölleni Facebookissa viestiä, että olin melko varma synnytyksen käynnistymisestä sinä päivänä että tukihenkilöni osaisi varautua asiaan. Samalla totesin, että odottelisin kumminkin vielä supistusten säännöllisiksi muuttumista ja että ne muuttuisivat kivuliaammiksi ennen kuin lähtisin yhtään mihinkään jottei minua varmastikaan käännytettäisi enää takaisin.
Yhden aikaan ilmoitin tukihenkilölleni, että lähtisi kotiinsa käymään miesystävältään jos meinaisi siellä käydä ja niinpä tukihenkilöni siis tekikin.
Kahden aikaan supistukset tulivat jo noin 10 minuutin välein ja soittelin Jorviin, olisiko sielä varmasti tilaa ottaa minut sisälle ja olihan siellä. Sovin siis kaverini kanssa, että hän heittää minut Jorviin ja on meillä noin neljän aikaan kunhan olisi ensin vastaanottanut Lahdesta heille kyläilemään tulevan kaverinsa. En kuvitellut vielä olevan mikään mieletön kiire ja senpä vuoksi uskalsin sopia kyydin parin tunnin päähän, olo oli nimittäin sellainen että kestäisin kotona vielä hyvän tovin.
Kolmen aikaan alkoi jo oikeasti sattua aivan mielettömästi ja puoli neljän aikaan yritin mennä lepäämään vielä hetkeksi ennen kuin kyytini olisi meillä. Lepäämään mentyäni tuntui aivan siltä kuin synnyttäisin sillä samalla hetkellä ja kipu oli suoraan sanottuna aivan helvetillinen. Supistuksia tuli silloin noin 2-5 minuutin välein, joten soitin kaverilleni ja kysyin milloin he olisivat meillä. Kuulemma hänen kaverinsa olisi heillä noin tasalta ja lähtisivät samantien ajamaan meille.
Neljän aikaan soitin samalle kaverilleni, että pitäisivät kiirettä. Sattui nimittäin aika jumalattomasti. Lupasin kävellä taloyhtiömme viereiselle kääntöpaikalle vastaan jos en kuolisi matkalle. Kieltämättä kävellessä tuntuikin kuin kuolisin ja jouduin muutaman kerran pysähtyä ottamaan henkeä ja odottamaan että supistus menisi ohi. Kääntöpaikalle päästessäni menin istumaan maahan ja näytin ilmeisesti hieman tuskaiselta kun ohikävelleet kaksi vanhempaa rouvaa kysyivät tarvitsisinko apua. Totesin vain etten tarvitse ja odotan kyytiä, kiitin kumminkin avuntarjouksesta.
Vihdoin kaverini oli tukihenkilöni kyydissään kääntöpaikalla noin puoli viideltä ja matka kohti Jorvia alkoi. Matkalla supisti kohtuu kipeästi ja välillä tuntui kun matka kestäisi kokonaisen elämän verran. Vihdoin kumminkin oltiin Jorvilla ja pääsin ilmoittautumaan. Sisään minut on kirjattu 16.58 ja hetken aikaa jouduin odottelemaan kunnes kätilö haki minut odotustilasta.

Ensin kätilö laittoi käyrille hetkeksi ja totesi vähän ajan päästä että kyllähän minua näytti supistavan ihan kohtuullisen usein ja napakasti. Niinpä kätilö tutki kohdunsuun tilanteen ja totesi kanavaa olevan vielä, mutta kohdunsuun olevan jo 8cm auki (papereihin on kumminkin jostain syystä merkitty 7cm). Sainkin siis siirtyä suoraan synnytyssaliin ja samalla toivoin että epiduraali kerettäisiin laittaa. Kätilö nimittäin ilmoitti, että jos lapsivedet menee, voi tulla hyvinkin kiire ja epiduraalia ei kerettäisi laittaa ollenkaan.
Saliin päästyäni sain käyttööni ilokaasun, jotta kestäisin epiduraalin laittoon saakka. Pakko kyllä myöntää, että muistikuvani ovat hieman hatarat tämän jälkeen, menin ilmeisesti nimittäin aika kohtuullisen sekaisin ilokaasusta ja tuntuu, että jossain vaiheessa taisi taju lähteä ihan pieneksi hetkeksi kun hengitin ilokaasua sen verran nopeasti ja paljon hyvin kipeiden supistusten iskiessä. Varma en kumminkaan tästä ole. Jossain vaiheessa kuulin ilmeisesti myös omiani ilokaasun vaikutuksen alaisena, sillä välillä pääni sisällä kuului ns. elintoimintokoneen varoituspiippaus (eli kun jotakuta vaikka elvytetään sairaalasarjoissa ja koneet alkavat piipata hullun nopeasti) joka kerta kun hengitin ilokaasua ja mitä nopeammin hengitin sitä nopeampana piippaus kuului, enkä sitten viitsinyt kysyä keltään salissa että kuuluiko kyseinen piippaus oikeasti. Olisivat vain pitäneet hulluna jos sitä ei olisi kukaan muu kuullut.
Eopiduraalikin kerettiin onneksi antaa, mutta tuntui että sen vaikutuksen alkamisessa kesti ihan älyttömän kauan. Onneksi se kumminkin kerettiin antaa, sillä epiduraalin saannin jälkeen pystyin luopumaan ilokaasusta ja jopa juttelemaan tukihenkilöni kanssa.

Jossain vaiheessa tuntui ihan järjetön paineen tunne, aivan kuin lapsi olisi ollut syntymässä juuri sillä sekunnilla. Sanoinkin tästä kätilölle, joka tutki kohdunsuun joka oli täysin auki. Kätilö ilmeisesti kumminkin luuli, että paineentunne tuntui kakkahädältä, vaikka se ei tosiaankaan tuntunut siltä, vaan tuntui kuin lapsi syntyisi oikeasti juuri sillä hetkellä. Kätilö sanoi, että voisin harjoitusponnistaa muutaman kerran, mutta että lapsi tuskin vielä tulisi ulos. Kätilö sanoi odottavansa vielä jonkun aikaa ennen kuin puhkaisisi kalvot ja sanoin jonkun ajan päästä uudelleen paineentunteesta. Tälläkin kerralla kätilö vain puhui jotain isommasta hädästä. Useamman kerran sanottuani paineentunteesta sain luvan alkaa ponnistaa. Tässä vaiheessa ei siis olleet lapsivedetkään tulleet vielä ja sen vuoksi epäilin hieman ettei lapsikaan syntyisi vielä.
Ihmeekseni ensin syntyikin kalvopussi, jonka sisällä oli vielä lapsivedet. Tästä kätilö totesi, että kyseinen lapsivettä täynnä ollut kalvopussi aiheutti todennäköisesti paineentunteen ja tunteen siitä kuin synnyttäisin, kalvopussi tuli nimittäin lähes ensimäisellä ponnistuksella. Kun kalvopussi oli puhkaistu, kätilö totesi että lapsivesi oli kerennyt muuttua vihreäksi ja hetki sen jälkeen aloinkin ponnistamaan jo lasta. Ponnistusvaiheen kestoksi merkittiin kaksi minuuttia, vaikka omasta mielestäni se tuntui ikuisuudelta. Lopputulos oli siis kaksi Jorvissa vietettyä tuntia ja synnytys oli jo ohi.
Lapsiveden vihreyden vuoksi vauva sai K-vitamiinipiikin heti syntymän jälkeen ja pian sainkin vauvan jo paitani alle ihokontaktiin ja kun istukkakin oli syntynyt, sai tukihenkilöni katkaista napanuoran. Tämän jälkeen sainkin Tyypin jo ensi-imetykselle.

Ensi-imetyksen jälkeen Tyyppi punnittiin ja mitattiin. Itselleni laitettiin vielä joksikin aikaa oksitosiinia valumaan koska kohtu ei tyhjentynyt verestä ihan toivotulla tavalla ja näin saatiin siis verihyytymätkin tulemaan ulos. Tyyppi oli siis syntyessään 53cm ja 4145g, eli kohtuullisen kokoinen poika oli kyseessä, ihan niinkuin yliaikaiskontrollissa arveltiinkin ja ihan niinkuin itse osasinkin jo aavistaa.
Oksitosiinin valuttua loppuun pääsin suihkuun ja sen jälkeen saimme tukihenkilöni kanssa iltapalaa ja rauhan syödä se. Synnytyksen jälkeen oloni oli samantien aivan mahtava ja tuntui kuin olisin voinut lähteä kotiin vaikka samantien. Ikinä en kuvitellut tuntevani oloani niin hyväksi heti synnytyksen jälkeen ja olin siis äärimmäisen pirteäkin. Voisi siis sanoa, että oloni oli parempi synnytyksen jälkeen kuin kertaakaan raskausviikon 20+0 jälkeen.
Joskus kahdeksan jälkeen pääsinkin siirtymään lapsivuodeosastolle tukihenkilöni kanssa ja tukihenkilöni oli siellä jonkun aikaa seuranani kunnes lähti kotiin. Itse jäin ihmettelemään uutta tulokasta ja tästä lapsivuodeajasta kerron siis tarkemmin omassa postauksessaan ettei tämä postaus veny kilometrin mittaiseksi.

Kiitoksia Nicolelle ihan suunnattomasti kun olit tukihenkilönäni mukana! Jos ikinä jostain syystä hairahdun hankkimaan lisää lapsia, niin tiedän ketä pyytää mukaan, vaikka jos näin kävisi, saa minua potkaista ja muistuttaa helvetillisestä kivusta jonka supistukset aiheuttavat.