torstai 31. lokakuuta 2013

Meidät löytää myös Facebookista.

Blogia voi nyt seurata myös Facebookissa, jonne saatan aina välillä laittaa lyhyitä päivityksiä elämästämme. Käykääs tykkäilemässä, jos elämämme kiinnostaa myös lyhyempien päivitysten verran :)

Mä sain töitä!

Hihkun ilosta yksinään ja olen hihkunut jo toissapäivästä saakka, sillä sain sen paikan Staffpointilta jonne hainkin ja jota koskien olin työhaastattelussakin perjantaina. Vaikka työnkuva ei ole se maailman hehkein (eli olen vuokrafirman kautta tuuraaja pk-seudun Siwoihin ja Valintataloihin), niin olen silti tyytyväinen sillä palkka on hyvä, saan itse päättää vuorot jotka teen ja saan tehdä ilta- ja viikonloppuvuoroja, eli pojille ei tarvitse etsiä vakituista hoitopaikkaa vaan J voi hoitaa lapsia minun ollessani töissä. Satunnaisesti kumminkin tarvitsemme lapsenvahtia ja itse stressaan tällä hetkellä siitä, kerkeänkö löytää ajoissa meille sopivan lapsenvahdin joka voi tehdä myös arkivuoroja minun ollessani muunmuassa koulutuksessa.

Yksi erittäin potenttiaalinen hakija oli eilen laittanut hakemuksen työstä, mutta nyt pitäisi vielä tarkastaa voiko kyseinen tyttö tehdä arkipäivä vuoroja. Tämän lisäksi kaverini kertoi, että hänen pikkusiskonsa olisi töitä vailla ja tulisi melko varmasti vahtimaan poikiamme jos niin tahtoisin ja pyysinkin varmistamaan asian hänen siskoltaan. Tämä sisko totesi asian olevan ok ja hän olisikin meille hyvä lapsenvahti, sillä kyseinen tyttö tuntee pojat, sekä toimintatapamme jo entuudestaan. Valitettavasti en kumminkaan usko että kyseinen henkilö olisi aina käytettävissä kun on tarvetta, joten tarvitsemme varalle vielä toisenkin lapsenvahdin jottei esimerkiksi koulutuspäiväni kaadu siihen ettei olekaan lapsenvahtia...

Lapsenvahtirintamalla alkaa siis pikku hiljaa kaikki olemaan kunnossa, joten se ei enää niinkään stressaa, nyt vain ensi viikon torstaina sitten infotilaisuuteen ja allekirjoittamaan työsopimus. Sen jälkeen sovitaankin aika kahdelle koulutuspäivälle, sekä ikärajapassin suoritukseen ja sitten pääsenkin jo aloittamaan varsinaiset työt. Ihanaa saada ylimääräistä rahaa juuri ennen joulua, sillä jouluna sitä rahaa menee välillä vähän turhankin paljon kun pitää hankkia kuusi, koristeet siihen, lahjat, sekä vielä jouluruuat. Ei siis ole halpaa tuo joulunvietto ei. Ja nyt voidaan alkaa säästämään ensi kesän kesälomareissuunkin ja mahdollisesti avata jopa säästötili johon aletaan säästämään omaa asuntoa varten. Ja autokin olisi kiva. Okei, nyt alkaa menemään liiallisuuksiin tämä haaveilu ja suunnittelu, eli jospa keskityn nyt siihen että pääsen edes tekemään ensimäiset vuorot ja saan tietää kuinka paljon töitä on tarjolla ja haaveilen sen jälkeen lisää...

Ainiin ja muitakin hyviä uutisia on. Meidän koko perhe kutsuttiin Heurekaan tutustumaan kahteen uuteen näyttelyyn (Heureka tulee hulluksi & Määränpäänä Mars) ja kerronkin siis kyseisistä näyttelyistä kunhan ollaan käyty Heurekassa, eli joko nyt tämän viikon sunnuntaina tai ensi viikon sunnuntaina...

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Kriiseilyä.

Elämä tuntuu välillä olevan yhtä isoa kriisiä ja minä jos kuka olen hyvä keksimään kriisejä milloin mistäkin mitättömästä aiheesta jos niitä ei muuten ole.

Hiuskriisi. Mun hiukset tippuu päästä ja oon varmaan kohta kalju jos hiustenlähtö ei ala kohta laantumaan. Hiuksia siis lähtee tosiaankin PALJON ja hyvä kun uskallan enää edes harjata niitä kun hiuksia tippuu joka harjauskerralla niin paljon että syli täyttyy hiuksista. Hiuksia irtoaa iso tuppo jopa silloin kun avaan hiukset nutturalta. Entäs hiusten pesu sitten, silloin hiuksia vasta tippuukin päästä. Suihkun päätteeksi saan aina putsata lattiakaivon ritilän hiuksista, koska se lähes tukkeutuu hiuksistani kun niitä irtoaa tupoittain hiuksien huuhtelun yhteydessä ja tämä ei ole edes liioiteltua.
Okei, luin että hiusten tippuminen raskauden jälkeen ja imetyksen aikana olisi täysin normaalia ja hiuksia lähtee normaalisti jopa todella paljon. Itse kerkesin jo pelkäämään ties mitä sairautta hiustenlähdön syyksi, mutta ehkä rauhoitun ja uskon ettei kyseessä tosiaankaan ole mitään vakavaa (ja jottei kenenkään tarvitse itse lähteä Googlettamaan, niin ilmeisesti ilmiö johtuu siitä että raskauden aikana hiuksia ei tipu, ei edes ne kuolleet joiden kuuluisi tippua ja elimistö alkaa pienellä viiveellä synnytyksen jälkeen tiputtamaan näitä päähän kuulumattomia hiuksia, jolloin hiustenlähtö tuntuu paljolta). Ja kun oikein kunnolla miettii, niin hiuksia taisi tippua samaa tahtia myös silloin kun imetin Eemiliä ja Veetiä. Eli ihan normaalia siis. Toisaalta taas on hyvä, että hiukset harvenevat hiukan, sillä välillä hiuspehkoni tuntuu jopa aivan liian paksulta ja hiuksia on äärimmäisen ärsyttävä laittaa kiinni kun niitä on niin paljon (en siis osaa enää ollakaan hiukset auki, jotenkin vain loppuraskauden hiusten kiinni pidosta jäi päälle kausi, että hiukset ovat pikanutturalla 24/7).
Ehkäpä nämä hiukset asettuvat aloilleen vielä ajan kanssa ja hiusten tippuminen tupoittain lakkaa. Kumpa se kausi vain tulisi pian, sillä on harvinaisen ärsyttävää nyppiä hiuksia koko ajan sylistä ja vaatteista...

Ikäkriisi. Ei, en ole oikeasti edes vanha, mutta jostain tuo ikäkriisikin nostaa itseään esille. Olen 24-vuotias ja kolmen lapsen äiti ja tuntuu että lapset kasvavat ihan mieletöntä vauhtia ja samalla itse vanhenen täysin huomaamattomasti ja nopeasti. Laskin juuri joku aika sitten, että kun Niilo täyttää 18-vuotta, täytän itse 42-vuotta! Sehän on oikeasti jo tosi monta vuotta. Olen jo itseasiassa sanonut muutamille tutuille ja kavereillekin, etten kasva ikinä aikuiseksi. Pysyn siis ikuisesti lapsena. Muutamien tuntemieni / tietämieni aikuisten touhua katsellessa ei nimittäin todellakaan tee mieli kasvaa aikuiseksi, eikä varsinkaan samanlaiseksi. Okei, omasta luonteestahan se on kiinni, minkälainen aikuinen tulee olemaan ja ikäni puolesta taidan ollakin jo virallinen aikuinen, mutta jotenkin ajatus ikuisesta lapsuudesta kuulostaa silti paljon paremmalta kuin aikuisena olo.
Enkä siis tosiaankaan tarkoita että tahtoisin olla ikuinen lapsi sillä tapaa, ettei velvoitteet ja vastuut kiinnosta, ne nyt tulee pakostikin mukana kun vanhenee, mutta tarkoitan sitä että tahdon säilyttää virkeyteni ja muunmuassa mielikuvitukseni. Tahdon myös että pojat viihtyvät seurassani isoinakin ihan yhtä hyvin kuin itse viihdyn oman äitini seurassa vielä nykyisinkin. Vietinhän jopa 18-vuotis synttärini oman äitini ja muutaman kaverin seurassa...

Kriisi lasten kasvamisesta. Havahduin yksi päivä siihen, että herran jumala, Eemilhän täyttää jo kohta 4-vuotta ja vastahan poika syntyi. Muistan edelleen niin elävästi synnyttämään lähdön ja ensimäiset päivät ja kaiken, ettei tunnu yhtään siltä että ensimäisen lapsen saannistahan on kohta jo niin kauan aikaa. Nyt onkin siis alkanut kriisi siitä, että kohtakan Eemil menee jo kouluun, sitten onkin edessä jo pian peruskoulusta pääsy sekä teini-ikä ja sitten pian jo armeijaan meno. Armeijan jälkeen uskoisin Eemilin pikku hiljaa itsenäistyvän ja sen jälkeen muuttavan omilleen. Okei, eihän siihen oikeasti ole kovin lyhyt aika, vaan oikeasti aika monta vuotta, mutta jos aika menee samaa vauhtia eteenpäin kuin miltä se tuntuu nyt, ei aikaa ole kovinkaan paljoa. Senpä vuoksi toivon, että saan oman firmani mahdollisimman pian pyörimään, jotta voisin lopulta jossain vaiheessa jäädä kokonaan kotiin tekemään töitä ja nauttia lasten kanssa olosta.
Niilokin on jo 4-kuukautta vanha, vastahan Niilokin syntyi. Poika osaa jo kääntyä selältä vatsalleen, vaatia huomiota, nauraa kovaan ääneen ja muuta hellyyttävää. Kohta on tämäkin vauva-aika ohi ja kohta Niilo on samanlainen juokseva ja uhmaava pikkumies, kuin isoveljensäkin. Kamala ajatus. No, kaipa tähän ajan nopeasti ohi menoon tottuu joskus ja ajatuksen kanssa osaa olla sinut. Välillä vain säälittää niin paljon kun aika menee aivan liian äkkiä ohi ja aina siitä ei tajua nauttia niin paljon kuin kannattaisi. Muistakaahan siis te lukijat nauttia joka hetkestä, sillä aika menee eteenpäin nopeammin kuin kukaan tajuaakaan.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Lapsenvahtipohdintaa.

Nyt kun töiden hakeminen on jo suhteellisen ajankohtaista ja odotan tietoa sainki töitä Staffpointilta jossa kävin perjantaina työhaastattelussa, on tullut ajankohtaiseksi etsiä myös lapsenvahtia pojille. Itsehän etsin ilta- ja viikonlopputöitä ja senpä vuoksi en poikia laitakaan tarhaan tai vastaavaan hoitoon, koska pääsääntöisesti J pystyy pojat hoitamaan minun ollessani töissä, mutta esimerkiksi mahdollisille koulutuspäiville tarvitsemme lapsenvahdin ja tahdon olla ajoissa sen etsimisen kanssa ettei tule kiire ja pakko palkata vain jotakuta.

Laitoinkin jo toissapäivänä muutamalle Facebookin lastenvahti sivustolle ilmoituksen ja yhdelle itse ilmoituksen laittaneelle laitoin sähköpostia. Eilen laitoin sitten Mollin sivuille ilmoituksen ja nyt vain odotellaan josko joku sopivan kuuloinen laittaisi viestiä ja kyselisi paikkaa.

Eilen meillä kävikin jo yksi tyttö "työhaastattelussa" ja tuo työhaastattelu on heittomerkeissä koska kyseessä oli siskoni kaveri, jonka olen nähnyt jo muutaman kerran aikaisemmin. Halusin vain kysellä hieman lisää kokemuksesta ja nähdä miten pojat tulevat kyseisen tytön kanssa toimeen. Pojat tulivatkin tytön kanssa erittäin hyvin toimeen ja häntä tulenkin käyttämään lapsenvahtina aina silloin tällöin jos ja kun tarvetta tulee. Ainoa vain, että koska kyseinen tyttö opiskelee täysipäisesti, ei hän sovellu muunmuassa koulutuspäivikseni lapsenvahdiksi. Näille päiville pitääkin siis keksiä joku toinen ratkaisu, eli tuntematon lapsenvahti.

Työhakemuksia on tullut yhteensä kolme kappaletta tähän mennessä, yksi Facebookin kautta ja kaksi sähköpostitse Mollista ilmoitukseni löytäneiltä. Huono vain, että nämä kaksi jotka olivat laittaneet sähköpostiini työhakemuksen, eivät voi olla vaihtoehtoja koska kumpikin puhuu ainoastaan vietnamia ja englantia ja meidän pojathan eivät osaa kumpaakaan kieltä. Lisäksi koska Veeti ei puhu vielä sanaakaan, en tahdo sekoittaa lasta vierailla kielillä. Toinen näistä hakijoista kuulosti hakemuksensa perusteella muuten aivan täydellinen hakija, mutta harmi että tuo kieli ei ole yhteinen poikien kanssa...

Nyt pitää vain toivoa että löydämme edes yhden potenttiaalisen hakijan jonka saisimme kutsuttua työhaastatteluun saakka, sillä olen hyvin skeptinen sen suhteen että löytäisin hakijan joka miellyttäisi meitä ja vieläpä jaksaisi tätä hullujen huonetta, nuo pojat kun eivät tosiaankaan ole aina helpoimmasta päästä. Täytyy vain pitää mieli korkeana ja toivoa, että löytyy sopiva hoitaja. Onneksi työvoimatoimistosta soittanut ja lisätietoja kysellyt henkilö oli hyvin positiivisella mielellä ja kertoi että yleensä lastenhoito työpaikkoihin on hakijoita todella paljon ja paikat täyttyvät yleensä erittäin nopeasti. Täytyykin siis luottaa kyseisen henkilön sanaan ja toivoa hänen olleen oikeassa.

Ainiin ja asiaan kuulumattomasti, ei meillä ollutkaan tänään neuvolaa, sillä eilen soitettiin neuvolan ajanvarauksesta että neuvolalääkärimme lapsi on kipeänä ja aika siirtyi torstaille. Toivotaan että silloin neuvolalääkäri on paikalla ja ettei aikaa jouduta taas siirtämään. Nyt menen jatkamaan siivousta ja odottelemaan pesukoneen pysähtymistä että saan pyykit heitettyä kuivausrumpuun (olen jo niin rakastunut eilen saapuneeseen kuivausrumpuun, joka helpottaa pyykkirumpaa ihan mielettömästi!)

tiistai 22. lokakuuta 2013

Puhumisesta.

Koska perheessämme ei varsinaisesti tapahdu mitään mainitsemisen arvoista, ainakaan kovin usein niin suurin osa postauksista on valitettavasti tälläisiä yleisiä höpötyksiä omista pohdinnoistani ja mietteistäni. Onneksi ensi viikolla on jälleen Niilon neuvola, niin saan todennäköisesti jotain oikeaakin kirjoitettavaa kuulumisista tänne blogin puolelle...

Nyt kumminkin asiaan, eli puhumiseen. Suurin osa lapsistahan oppii puhumaan joskus yhden vuoden tienoilla, joko ennen tai jälkeen ja ensimäiset sanat tulevat yleensä hieman ennen vuoden ikää. Meidän pojat ovat kumminkin erittäin hitaita oppimaan puhumaan ja Eemilkin alkoi tavailla ensimäisiä sanojaan joskus vähän päälle vuoden iässä. Meni kumminkin todella kauan ennen kuin Eemil alkoi puhumaan selkeästi ja pidempiä sanoja. 2,5-vuotis neuvolasta tulikin lähete puheterapiaan kun poika ei puhunut tarpeeksi pitkiä lauseita, mutta puheterapeutin mielestä huoli oli aivan turha sillä lapsi ymmärsi puheen selkeästi ja osasi sanoja joita moni sen ikäinen ei osannut. Nyt hieman päälle 3,5-vuotiaana Eemil puhuu PALJON ja selkeästi, välillä tuntuu että poika puhuu jopa liikaa ja välillä on myös olo, että olisipa tuo lapsi joskus hiljaakin. Eemil ei siis paljon mieti mitä möläyttää ja missä tilanteessa, mutta onneksi se on aivan normaalia tuon ikäiseltä. Joitain sanoja joutuu tietystä vielä selittämään (tai oikeastaan niiden merkitystä), mutta pääsääntöisesti poika puhuu juuri niin selkeästi ja paljon kuin tuon ikäisen niin sanotusti kuuluukin.

Veeti taasen ei puhu vieläkään, ei sanaakaan ja pojalla on ikää jo kohta 2-vuotta. Tai no, tarkka ikä on 1v 10kk, mutta mielestäni tuo on tosi pitkä aika ilman että lapsi puhuu sanaakaan. Poika kyllä ääntelee omalla kielellään ja ymmärtää selkeästi kaiken jota hänelle sanotaan, mutta minkäänlaista puhetta Veeti ei tuota. Veetin oma "puhe" on siis pääsääntöisesti äänteitä "tö, tä" ja nuo kyseiset äänteet tarkoittavat kirjaimellisesti aivan kaikkea, joten mitään edes mitään omia sanoja ei ole millekään. Muutaman kerran olen kuvitellut kuulevani sanan äiti, eno tai isi, mutta uskoisin tuon olevan ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta, koska kyseessä on tosiaankin ollut vain kerta tai kaksi ja senpä vuoksi en laskekaan kyseessä olevan oikean puheen. Pelkään jo valmiiksi 2-vuotis neuvolaa joka on edessä joulukuussa ja tiedän, että tulemme saamaan lähetteen puheterapiaan.
Olen jo omassa pienessä päässäni kerennyt keksimään vaikka minkälaisia kauhudiagnooseja pojalle ja olen myös kerennyt kehittämään pelon, että entä jos poika ei ala puhumaan vielä vaikkapa vuoteen? Lisäksi Veetin puhumattomuus vaikuttaa selkeästi jo kaverisuhteisiin muiden lasten kanssa, koska yksikään lapsi ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa jolloin Veeti turhautuu ja purkaa turhautumisensa agressiivisuutena. Näin ollen harva lapsi tahtoo leikkiä Veetin kanssa, koska kukapa haluaisi tulla tönityksi tai lyödyksi. Olemme kylläkin järjestelmällisesti kieltäneet pojalta väkivaltaisuuden, mutta voin vain kuvitella kuinka turhauttavaa on kun kukaan ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa.
Itse toivon, että Veeti alkaisi puhumaan mahdollisimman pian, koska Eemilinkin suhteen pojan puhumaan oppiminen helpotti arkea todella paljon kun ymmärsimme mikä on hätänä ja mitä poika tahtoo. Veetin suhteen lähes kaikki on tällä hetkellä arvailua, koska pojan äänteetkään eivät tarkoita mitään fiksua ja niitä äänteitäkään ei tosiaan ole kuin muutama... Toivottavasti saamme neuvolassa jotain vastauksia mieltäni askarruttaviin asioihin tuon puheen suhteen ja toivottavasti hyvin mahdollisesti edessä olevasta puheterapiasta olisi jotain apua. Tai jos emme saa lähetettä puheterapiaan, pyydän sen itse, koska olen melko varma että 2-vuotiaan kuuluisi normaalissa tilanteessa puhua edes jotakin...

Onko teillä lukijoilla kokemusta myöhään puhumaan oppineista lapsista (siis esimerkiksi yli 1,5-vuotiaana puhumaan oppineista)? Mistä tämä on johtunut ja onko puhe kehittynyt normaalisti myöhemmin? Vai olenko vain ylihysteerinen ja ylireagoinko?

maanantai 21. lokakuuta 2013

Miksei ihmiset reagoi?

Viime yönä rapussamme sattunut tapahtuma pisti miettimään ihan tosissaan, että miksi ihmiset eivät reagaoi tavallisuudesta poikkeaviin ääniin naapurustossa, tai rapussa? Eikö ihmisiä vain kiinnosta? Vai onko ihmisillä ollut liikaa niin sanottuja huonoja vitsejä, ettei hätää oteta enää todesta, vaan kaiken kuvitellaan olevan vitsi?

Olimme juuri menossa nukkumaan The Walking Deadin jälkeen ja itse yritin imettää Niilon nukkumaan, kun yhtäkkiä jostain alkoi kuulumaan hysteerinen naisen huuto "Apua, apua, auttakaa". Luulimme ensin kyseessä olevan huonon vitsin tai esimerkiksi pahaan uneen heränneen lapsen huudon. Kun huuto kumminkin vain jatkui ja jatkui ja sama nainen jatkoi huutoaan "Apua, soittakaa poliisi, auttakaa, soittakaa ambulanssi!", tajusimme ettei kyseessä tosiaankaan voinut olla mikään vitsi ja jollain oli oikeasti hätä. J veti äkkiä vaatteet takaisin päälleen, nappasi kännykän ja lähti rappuun kuuntelemaan mistä huuto oikein kuuluu. Pikkuveljeni heräsi myös ja lähti J:n mukaan jos kyseessä vaikka olisikin vaarallinen tilanne ja äänen aiheuttajan tulisivat rappuun samaan aikaan.

Ääni kuului kolmannesta kerroksesta ja huuto oli siis todella kovaa, koska ihan pieni ääni ei meille kantautuisi kuudenteen kerrokseen niin selkeästi kuin huutaja olisi ollut viereisessä huoneessa. Samalla kun J ja pikkuveljeni yrittivät saada varmuutta äänen lähteestä, tuli "huutoasunnon" vastapäisestä asunnosta ulos lauma virolaisia raksamiehiä, jotka iloisesti naureskellen lähtivät ulos kittaamaan kaljaa. Kukaan heistä ei siis reagoinut ääneen millään tapaa.
Kun äänen lähde varmistui, tuli J ja veljeni sisälle ja J soitti hätäkeskukseen. Yhtään ainoata ilmoitusta ei ollut vielä tullut, vaikka huuto oli jatkunut jo melkein vartin ja häke lupasikin lähettää partion samantien paikalle. Huuto jatkui vielä jonkun aikaa, kunnes se loppui kuin seinään. Itse aloin pelkäämään jo pahinta, koska huuto oli jatkunut niinkin pitkään ja lakkasi yhtäkkiä. Pian partio kurvasikin jo pihaan siviiliautolla ja parvekkeelta näimme / kuulimme, että huutanut nainen oli mennyt jo rapun ovelle ja itki siellä. Partio jututti naista ja tuli sen jälkeen rappuun.
Poliisit viettivät rapussa melkein 20min ja lopputulos oli, ettei kukaan lähtenyt heidän mukaansa ja partio jatkoi matkaansa. Jotain oli selkeästi kumminkin tapahtunut, koska poliisit viettivät paikalla niinkin kauan. Kumminkin ihmetyttää, että miksi kyseistä asuntoa vastapäätä asunut ryyppyporukka ei kiinnittänyt huutoon huomiota? Ja miksi kukaan ei ollut ilmoittanut huudosta aikaisemmin häkeen? Okei, olimme itsekin suhteellisen hitaita soittamaan, mutta J soitti kumminkin. Johan sen sanoo järkikin ettei kukaan huvikseen huuda apua noinkin kauan.

Samanlaista ihmetystä aiheutti tapaus, joka sattui siskolleni jokin aika sitten. Siskoni oli matkalla koulusta kotiin, kun bussiin hyppäsi keskiovista noin 6-7-vuotias selkeästi kehitysvammainen tyttö, joka ei silminnähden tiennyt missä oli ja mihin oli menossa. Kukaan muu lähes täydessä bussissa ei reagoinut tähän kuin siskoni ja eräs vanhempi nainen.
Siskoni ja tämä nainen soittivat hätäkeskukseen, kertoivat tilanteen ja sopivat jäävänsä tytön kanssa seuraavalla pysäkillä pois, jotta poliisit voisivat noutaa tytön. No, niin siskoni ja tämä nainen tekivätkin, jäivät reippaasti ennen omaa pysäkkiään pois tytön kanssa ja jäivät odottamaan poliisia. Hetken päästä hätäkeskus soittikin takaisin, että tytön isä oli soittanut sinne ja kertonut tytön karanneen pihalta kun isältä oli hetkeksi huomio herpaantunut. Kyseinen isä oli siis ollut ulkoilemassa kolmen kehitysvammaisen lapsensa kanssa ja oli äärimmäisen huolissaan tästä kadonneesta lapsesta. Hätäkeskus oli kertonut isälle, missä tyttö on ja kenen kanssa ja isä tuli hakemaan tytön ja oli äärimmäisen kiitollinen siskolleni, sekä tälle mukana olleelle naiselle.
Miksi tässäkään tapauksessa kukaan ei reagoinut? En tosiaankaan tarkoita, että jokaiseen bussiin tulevaan kehitysvammaiseen, tai pieneen lapseen pitäisi reagoida, mutta jos lapsi on silminnähden eksynyt ja tulee vääristä ovista sisään, eikä osaa kertoa minne on menossa, niin miksei kukaan auta lasta?
Tässäkin tapauksessa olisi voinut käydä todella pahasti, jos joku mieleltään sairas olisi niin sanotusti bongannut tytön ensin ja ottanut mukaansa. Onneksi tämä tarina päättyi kumminkin onnellisesti ja tyttö pääsi isänsä luokse vain lyhyen kateissa olon jälkeen.

Nämäkin ovat vain muutama tapaus, vaikka tuo välittämättömyys ja reagoimattomuus on nykyisin todella yleistä. Ihmiset voisivat ajatella, että entä jos omalle kohdalle kävisi vastaavanlaisesti ja kukaan ei auttaisi, miltä se tuntuisi? Ja miten ihmiset voivat elää välittämättömyys omallatunnollaan jos ei ole edes varmuutta, onko käynyt jotain pahasti? Itse en olisi ikinä voinut antaa itselleni anteeksi, jos naapurissamme olisi pahimmassa tapauksessa joku kuollut koska emme olisi reagoineet avunhuutoihin, vaikka ilmeisesti nyt ei käynyt mitään vakavampaa, niin olen tyytyväinen että soitimme apua paikalle ja asiaan saatiin selvyys.

Itse olen iloinen siitä, kun olin lähdössä Niiloa synnyttämään ja kärsin järkyttävistä supistuksista (joita tuli noin 1-2min välein) parkkipaikallamme kun odotin kyytiäni niin kaksi ohi kulkenutta naista kääntyivät vielä takaisin ja kysyivät onko minulla kaikki hyvin. Kun vastasin, että odotan vain kyytiä, he jäivät vielä tarkkailemaan että kyyti myös tuli ja että pääsin auton kyytiin. Tällaisia ihmisiä on nykyisin hyvin harvassa ja olen erittäin kiitollinen näille naisille, että he välittivät, vaikka minulla ei mitään hätää ollutkaan.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Paljon kaikenlaista.

Paljon mahtuu lyhyeen aikaan ja viimeisen blogipäivityksen jälkeen onkin tapahtunut niin sanotusti todella paljon. Ensinnäkin sain kutsun työhaastatteluun ensi viikon perjantaiksi. Okei, äitiysloma jatkuu vielä mutta laitoin hakemuksen Staffpointille kaupan kassoille tuuraamaan ilta- ja viikonloppuvuoroihin sillä näinkin isossa perheessä ei rahaa ole koskaan liikaa ja tekisi hyvää omalle mielenterveydellenikin että pääsisin välillä tekemään muutakin kuin kotijuttuja ja jäisi sitä omaa rahaakin ehkä vähän itseni ja J:n hemmotteluun. Nyt pitää vain toivoa että saisin tuon paikan, vaikka hieman jännittää etten pääse edes koko haastatteluun jos en saa lapsenvahtia pojille siksi aikaa. Enoni naisystävä lupautui jo hommaan, mutta koska hänellä on laskettu aika ihan pian, en ole varma uskallanko poikia sinne viedä jos hän vaikka synnyttääkin silloin. Tai ei ole myöskään varmuutta, onko hän jo synnyttämässä perjantaina...

Toiseksi, asia josta olen jo pidemmän aikaa on pikku hiljaa saamassa tuulta purjeisiinsa, nimittäin oman firman pystyyn laittaminen. Vielä en paljasta sen enempää firman toimialasta tai vastaavasta, mutta sen verran voin sanoa, että kaksi liikekumppania on jo löytynyt, jokaisen sijoittama alkupääoma on sovittu ja vielä pitäisi vain täyttää noin sata erilaista paperia, keksiä firmalle nimi ym. jotta firma lähtisi oikeasti toimimaan. Voin myös paljastaa sen verran, että kyseessä on kaupallisen alan yritys. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee niin kuin pitääkin ja pääsisimme mahdollisimman pian toimimaan oikean firman nimen alaisuudessa.

Sitten olen buukannut meille POMPdeLUXin lastenvaatekutsut ensi kuulle. Hieman jännittää sillä en ole aikaisemmin pitänyt ikinä lastenvaatekutsuja, mutta eiköhän ne ihan hyvin mene, olenhan sentään pitänyt Oriflame kutsuja joskus ja ollut Oriflame kutsuilla jopa edustajana, joten enpä usko että lastenvaatekutsuja on sen hankalampaa pitää. Nyt vain pitää toivoa että paikalle ilmestyy väkeä, jotten ihan turhaan vaivaa edustajaa... On kyllä sen verran ihania vaatteita tuolla firmassa, että voipi olla ettei pankkitilini saldo tykkää hyvää noista kutsuista...

Kuntoprojektinikin edistyy ihan kivasti. Olen nimittäin nyt aloittanut juoksun ja kunnon juoksukengätkin tuli hommattua kun tajusin ettei normaaleilla tennareilla paljon juosta ilman että jalkapohjat kipeytyvät... Juoksu on kyllä ihan mielettömän ihanaa ja hermo lepää kun pääsee juoksemaan yksinään, tai vaikkapa seurassa kun J:n sisko on ollut kerran juoksuseuranani ja löydettiinkin ihan kiva aloittelijoille sopiva neljän kilometrin pituinen juoksureitti. Tänäänkin pitäisi lähteä juoksemaan kunhan ruoka ensin sulaa, koska eihän täydellä vatsalla saa juosta...

Sata muutakin asiaa oli joista piti kirjoittaa, mutta enpä muista niitä enää. Kirjoittelenkin lisää jälleen kunhan asiat muistuvat mieleeni.

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Nukkumisjuttuja.

Tämä asia on pyörinyt päässäni jo jonkun aikaa ja nyt sitten päätin yrittää saada ajatukseni ihan tekstiksi saakka. Lapsen nukuttaminen, tai pikemminkin nukkumapaikka tuntuu aina olevan ulkopuolisten mielestä väärä ja tapakin tuntuu olevan aina väärä, teit sitten miten tahansa ja tämä asiahan tuntuu jakavan mielipiteitä todella paljon.

Kun Eemil oli vauva, nukkui Eemil syntymästään saakka omassa huoneessaan ja pinnasängyssä. Tällöin sain kuulla todella paljon arvosteluja siitä, että mitä jos en herääkkään kun vauva huutaa ja miten ihmeessä jaksoin kulkea öisin kahden huoneen väliä? Vielä nykyisinkin olen sitä mieltä, että minulla ja Eemilille tuo eri huoneissa nukkuminen sopi enemmän kuin hyvin, sillä minä nukuin paremmin kun en herännyt jokaiseen pieneen ähkäisyyn tai yskäisyyn ja Eemil nukkui paremmin kun ei heräillyt esimerkiksi minun sängyssä pyörimiseen (nukun todella levottomasti joka yö ja vaihdan kylkeä vähän väliä nukkuessani). Jopa neuvolassa oltiin sitä mieltä, että lasta ei todellakaan saisi nukuttaa omassa huoneessaan heti syntymän jälkeen. Onneksi Eemilin ollessa vauva löytyi kumminkin niitä muutamia, jotka jaksoivat kannustaa omissa valinnoissani, sillä muuten olisin varmaan raahannut pinnasängyn minun ja J:n sängyn viereen ja kuunnellut arvosteluja liian tosissani, olihan kyseessä ensimäinen lapseni. Eemilin vauvaiän mentyä ohitse, sain onneksi kuulla myös muutamilta muiltakin vanhemmilta, että heidänkin lapsensa on nukkunut vauvasta saakka omassa huoneessaan ja he ovat myös kokeneet sen parhaimmaksi vaihtoehdoksi koko perheen kannalta.
Kun Eemil oli noin 8-kuukautta vanha, siirtyi poika niin sanottuun isojen poikien sänkyyn nukkumaan ja tietenkään tämäkään ei ollut hyvä. Kauhisteltiin sitä kuinka uskalsin laittaa noinkin pienen lapsen nukkumaan sänkyyn jossa ei ollut laitoja. Tähänkin on pakko todeta, että Eemil ei ikinä tippunut sängystä vaan nukkui nätisti omassa isossa sängyssään hyviä unia.

Kun Veeti oli vauva, oli pojan pinnasänky meidän makuuhuoneessamme koska Eemilin huoneeseen ei vauvaa voinut laittaa ja erillinen makuuhuone olisi ollut alakerrassa. En siis uskaltanut laittaa vauvaa alakertaan nukkumaan, sillä silloin tuskin olisin herännyt lapsen huutoon. Alkuun yritin sinnikkäästi saada Veetiä nukkumaan pinnasängyssä, mutta kun se ei onnistunut, nukuttiin perhepedissä. Tällöin sain kuulla arvosteluja siitä, miten ihmeessä otin vauvan samaan sänkyyn nukkumaan, jos vaikka olisin pyörähtänyt unissani Veetin päälle. Luotin äidinvaistoon ja kertaakaan en nukkunut lapsen päällä, vaan Veeti nukkui nätisti vieressäni ja imetyskin onnistui äärimmäisen hyvin samassa sängyssä nukkuessa. Tämä oli myös toinen, mistä sain kuulla arvosteluja, sillä arvostelijoiden mielestä kukaan normaali ihminen ei imetä vauvaa samalla itse nukkuen.
Kun Veeti kasvoi, siirsin pojan pinnasänkyyn koska poika pyöri niin paljon, että tippui muutaman kerran sängystä yöllä pyöriessään ja koin turvallisemmaksi että Veeti nukkui sängyssään niin tippumisen vaaraa ei ollut. Tässä taasen oli huono juttu arvostelijoiden mielestä se, että mitä järkeä on nukuttaa lasta samassa huoneessa vanhempien kanssa ja eikös Veetin olisi ollut aika jo mennä omaan huoneeseen nukkumaan? No, jossakin vaiheessa poika siirtyikin Eemilin kanssa samaan huoneeseen nukkumaan ja nykyisin molemat isommat pojat nukkuvat omissa huoneissaan.

Nyt kun Niilo on vauva, on pojalla sänkynään toistaiseksi äitiyspakkauksen laatikko ja kun poika hieman kasvaa, on Niilolle pinnasänky valmiina pojan omassa huoneessa. Olen tälläkin kertaa (kuten Veetin ollessa vauva) todennut perhepedin olevan toistaiseksi paras vaihtoehto sillä saan nukutuksi paljon paremmin kun voin esimerkiksi nukkua samalla kun imetän. Alkuun yritin kovasti saada Niilon siirrettyä sänkyynsä nukahtamisen jälkeen, mutta koska poika heräsi joka ikinen kerta uudelleen siirron jälkeen, en jaksanut enää edes yrittää vaan nyt nukummekin iloisesti minä, J ja Niilo samassa sängyssä. Jälleen kerran olen kumminkin saanut kuulla kauhisteluja siitä, että mitä jos minä tai J pyörähdämme Niilon päälle nukkuessamme. Ei, niin ei ole käynyt kertaakaan ja osaamme molemat nukkua edes sen verran paikallamme ettemme pyörähdä lapsen päälle ja ennen kuin kukaan kerkeää kauhistelemaan, että juurihan sanoin postauksen alussa että pyörin unissani ihan mielettömästi, niin pyörin edelleenkin mutta osaan pyöriä ja vaihtaa kylkeä sängyssä ilman että Niilo edes häiriintyy siitä. Lisäksi voimme kiittää tarpeeksi leveää sänkyä siitä, että kaikilla kolmella on tarpeeksi tilaa nukkua.

Tämän postauksen pointti olikin, että miksi ihmeessä kaikkea pitää arvostella ulkopuolisten toimesta? Miksi kukaan ei voi uskoa, että jokainen äiti tietää mikä on parhaaksi ja milloinkin? Toisaalta, onhan se jo suhteellisen yleisessä tiedossa että äidin pahin vihollinen on toinen äiti, mutta miksi sen pitää olla näin? Miksi ihmeessä jokainen äiti ei voisi keskittyä omien lapsiensa kasvattamiseen ja antaa muiden kasvattaa omia lapsiaan juuri niin kuin parhaaksi kokee?

Miten teidän lukijoiden perheissä nukutaan tai on nukuttu lasten vauva-aikana?

torstai 10. lokakuuta 2013

3kk neuvola.

Tänään oli siis Niilon 3kk neuvola, vaikkakin kaksi viikkoa "myöhässä" sillä 2kk neuvola oli saman verran myöhässä ja toinen annos rotarokotetta piti antaa neljän viikon päästä ensimäisestä annoksesta, niin luonnollisesti tämäkin neuvola oli 3kk päivän jälkeen. Neuvolassa oli kaikki hyvin ja pikkumies olikin kasvanut huomasti kuukaudessa, pituutta oli nimittäin jo 65,5cm (kasvanut 3,2cm kuukaudessa) ja painoa oli 7595g (painoa tullut kuukaudessa lisää 1095g), eli ihan hyvin Niilo kasvaa, vaikka olinkin hieman huolissani kasvusta puklailun takia. Neuvolantäti kumminkin totesi ettei ole mitään huolta ja ruokaa jää selkeästi vatsaankin kun poika kasvaa noinkin hyvin.

Niilo sai muutenkin kehuja iloisuudestaan ja jäntevyydestä, vaikka poika ei ollutkaan alkuunsakaan iloinen saamistaan rokotuksista. Niilo sai nimittäin kaksi piikkiä, yhden molempiin jalkoihin ja rotarokotteen toisen osan. Kolmas osa rotarokotteesta tuleekin sitten 5kk neuvolassa ja seuraava neuvola onkin jo kuun lopussa oleva 4kk neuvola.
Ärsyttää vain kun joka kerralla on eri neuvolantäti, sillä oma neuvolantätimme huitelee milloin lomalla, milloin kokouksessa ja milloin jossain muualla, joten oman neuvolantätimme olenkin nähnyt vasta tasan kaksi kertaa ja nekin raskaana ollessani. Olisihan se kiva jos joka ikinen kerta ei joutuisi kertomaan samoja asioita esimerkiksi puklailusta uudelle tädille. No, josko jossain vaiheessa tuo neuvolantätien vaihtuminen tasaantuisi ja pääsisimme käymään omalla terveydenhoitajallamme...

Nyt vain toivotaan ettei nuo rokotteet nosta lämpöä tai aiheuta muitakaan sivuoireita, en nimittäin millään jaksaisi Niilonkin kiukkua kun Eemil ja Veeti ovat kiukunneet aivan tarpeeksi lähipäivinä.

Nyt kumminkin keittämään vielä kuppi kahvia ja huomenna käymään isosiskollani.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Joskus tekisi mieli jäädä vain nukkumaan.

Joskus sitä vain on huonoja päiviä, siis tosi huonoja päiviä jolloin mikään ei onnistu ja lapsetkin kiukkuavat kaikki kilpaa koko päivän. Tänään on ollut sellainen päivä, samoin eilen. Eilen pojat aloittivat kiukkuamisen heti herättyään ja Veeti hiljeni vasta kun siskoni laittoi pojan kylpyyn samalla kun kävi itse suihkussa. No, kylpeminen oli hyvä idea siihen saakka kunnes siskoni tuli suihkusta ja jätti Veetin hetkeksi yksin kylpemään (ja ennen kuin kukaan kauhistelee niin meillä pojat kylpevät hyvin usein keskenään kylpyhuoneen oven ollessa auki ja vannassa on vain niin vähän vettä ettei sinne voisi hukkua). Kurkkasin että Veeti on kiltisti ja menin auttomaan Eemiliä vessassa käymisessä. Mitä odottaakaan kylpyhuoneessa kun tulen Eemiliä auttamasta? Veeti on siinä parissa minuutissa kerennyt napata kaksi putelia sinkkivoidetta lavuaarin reunalta, puristaa ne vannaan ja hieroa sinkkivoidetta itseensä, vannan pohjaan ja jokaiseen kylpyleluun. Eikä tuossa muuten mitään, mutta kun tuo sinkkivoidehan ei tosiaan edes irtoa kunnolla hinkkaamalla. Olipahan aamupuhdetta tarpeeksi kun hinkkasin sekä lapsen, että kylpyhuoneen puhtaaksi.
Aamu jatkui, muttei suinkaan yhtään parempana. Pojat jatkoivat kiukutteluaan ja samaa vauhtia kun siivosin, pojat sotkivat noin kolme kertaa enemmän kuin olin kerennyt siivota. Lisäksi joka ikinen kerta kun sain Niilon nukahtamaan, ryntäsi jompikumpi isommista pojista herättämään pikkuveikan ja nauroivat päälle. Lopulta sain Niilon nukahtamaan ja isommat pojat rauhoittumaan hetkeksi katsomaan leffaa, ajattelin että otan kahvia ja istun hetken. Keitin kahvin, otin sen kuppiin ja menin vessaan. Eikös tässä vaiheessa aina niin ihana uhmaikäinen Eemil ryntää leffan äärestä tunkemaan Niilolle puoliväkisin tuttipulloa suuhun ja samalla herätä pienemmän. Se siitä kahvista sitten. Puolen päivän jälkeen alkoi hermot olla jo niin tiukilla että teki mieli lukittautua makuuhuoneeseen, haudata pää tyynyyn ja vain karjua. Tässä vaiheessa aloin laskea sekuntteja siihen että J pääsee töistä.
Lopulta J tuli kotiin ja mitä tekevät pojat? Ovat kuin enkelit ja eivät tee mitään pahuuksia. Onneksi kiukku ja ärsytys helpotti kun sain juoda kahvin rauhassa ja hiljaisuudessa parvekkeella istuen kun J otti komennon.

Tämä aamu ei kumminkaan luvannut yhtään sen parempaa kun heräsin vähän ennen seitsemää siihen että kissa tiputti lasin maahan. Hyvää huomenta siis naapurit, se olin minä joka imuroi hiki hatussa vähän ennen seitsemää ja vielä suhteellisen pitkän tovin jotta sain kaikki lasinsirut pois maasta. Sain imuroitua ja koska kukaan pojista ei ollut tähän herännyt, painelin takaisin nukkumaan. Kerkesin "nukkua" ruhtinaalliset viisitoista minuuttia, kunnes isommat pojat heräsivät ja alkoivat rellestää. Niilokin heräsi meteliin ja aloin imettämään kun ajattelin isompien poikien olevan kiltisti keskenään hetken kuten joka aamu kun imetän Niilon vielä hetkeksi nukkumaan. No ei, pian Eemil tulee huutamaan "Veetillä kakka, Veeti otti vaipan pois!" Jätin siis Niilon purkamaan kiukkuaan ja lähdin vaihtamaan Veetin vaippaa.
Takaisin imettämään ja sain kuin sainkin Niilon nukahtamaan vielä ja nousin itse ylös, painelin keittämään kahvia ja aloitin tiskaamisen. Veeti saikin sitten päivän ekan raivarin siitä ettei saanut tiskata veitsiä. Heti perään tuli toinen raivari kun pikkumies ei saanut ottaa kuumaa kahvipannua keittimestä. Seuraavaksi alkoikin huutaa Eemil joka ei halunnut vessaan, vaan halusi pitää yöksi laitettua vaippaa jalassaan vaikka vaippa oli jo silminnähden täynnä. Ihmeekseni sain pojat ruokittua ja tiskattua ennen kuin Niilo heräsi. Hetken aikaa kaikki kolme poikaa hengasivat tyytyväisinä ja siivoilin itse, kunnes Eemil ja Veeti tajusivat että on kivaa heitellä tavaraa lattialle samaa vauhtia kun nostelen niitä ja että imurin edessä on kiva hyppiä niin etten saa imuroitua. Sainkun sainkin kumminkin siivottua ja sitten alkoikin Eemilin normaali uhmaaminen kaikkea kohtaan, oli kova nälkä, mutta ruoka ei maittanut, oli kova jano, mutta juotavakaan ei kelvannut, vessassa ei huvittanut käydä vaan tarpeet tehtiin housuun ja mikään muukaan ei ollut hyvin. Veeti taasen keksi että äitiä on kiva hakata joka välissä ja kun se kiellettiin, alkoi huuto. Luojan kiitos edes Niilo on ollut suhteellisen kiltti tänään.
Lisäksi Veeti rikkoi yhden muovikulhonkin tänään heittämällä sen täysiä lattialle, kiva, meillä kun muutenkin on mukamas noita isoja muovikulhoja tarpeeksi. Enkä edes tahdo muistella mitä muuta "mukavaa" tänään pojat tekivät repiäkseen hermojani

Luojan kiitos kohta on viikonloppu ja J on kotona. Lisäksi onneksi pääsen lauantaina I Love Me messuille rauhassa. Pahoittelut kaikille tästä avautumisesta, välillä vain menee hermot pahemmin ja pakko avautua.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Soseiden aloittelua.


Eilen aloitettiin siis soseiden maistelu maissisoseella ja Niilo ei ilmeisesti tykännyt järin paljoa kyseisestä soseesta, sillä samaa vauhtia kun laitoin sosetta pojan suuhun, räki Niilo soseen ulos. Jonkin verran sosetta jäi kyllä suuhunkin ja yhteensä maissisosetta upposi noin puoli purkillista (ulos räkäistyt soseet mukaan laskien). Nyt sitten totutellaan pikku hiljaa ensin maissisoseeseen niin että Niilo saa päivässä noin puoli purkillista ja vähitellen lisätään määrää, sekä makuja.

Muistin myös tuota maissisosetta syöttäessä miksi inhoan kaupan soseita. Se veden määrä soseessa on nimittäin aivan järkyttävä ja kunhan nuo muutama kaupan purkki on loppu, siirryn itse tehtyihin soseisiin jotka eivät vetisty heti lautaselle (tai jääkaappiin) laiton jälkeen. Pitääkin siis käydä ostamassa mm. perunoita ja porkkanoita jotta saan tehtyä sosetta pakkaseen.

Ennen kuin kukaan kerkeää arvostelemaan sitä, että aloitamme soseet ennen maagista neljän kuukauden ikää, kerron että olemme aloittaneet soseet Eemilin kanssa 2,5 kuukauden iässä ja Veetin kanssa 3 kuukauden iässä sillä yhdellekään pojista ei ole pelkkä maito riittänyt ja neuvolasta on sanottu ettei yletön maidon juonti tee hyvää vauvan elimistölle, lisäksi en tahdo huudattaa lasta nälässä vaan mielummin annan täyttävämpää ruokaa.
Lisäksi Niilo puklailee erittäin rajusti melkein jokaisen ruokailun jälkeen ja tiedän kokemuksesta että kiinteiden aloittaminen rajoittaa puklailua, joten soseiden aloittamiselle suurin syy on Niilon mukavuus, sekä se että lapsi saa tarpeeksi ravintoa kun maito ei tunnu pysyvän sisällä.

Mitenkäs te lukijat, milloin olette aloittaneet soseiden syöttämisen ja millä soseilla olette aloittaneet? Lisäksi, teettekö soseet itse vai ostatteko kaupasta?

lauantai 5. lokakuuta 2013

Rähinä saapui taloon.


Eli meille saapui toinen kissa keskiviikkona. Eikä siis suinkaan sieltä, mistä alunperin kyselin pentua ja josta kirjoitin viime postauksessa, sillä ikinä en saanut selitystä niille seikoille jotka minua epäilyttivät, enkä saanut myöskään kyseisen henkilön puhelinnumeroa, joten pennun etsintä jatkui. Löysinkin ilmoituksen annettavista kahdesta kissanpennusta ja otin heti yhteyttä ilmoituksen laatineeseen henkilöön ja selvisi, että toinen kisupojista oli vielä vapaana. Ainoa ongelma oli, että kyseinen henkilö olisi joka päivä kotona vasta kello 19 jälkeen, joten pennun katsomaan meno menisi ihan mielettömän myöhäiseksi, joten sanoin miettiväni miten asia ratkaistaisiin ja ottavani yhteyttä myöhemmin samana päivänä.

Hieman ärsytti kun olin löytänyt kissanpennun, mutta sen katsominen menisi niin hankalaksi joten päätin kokeilla kepillä jäätä ja otin uudelleen yhteyttä kyseiseen henkilöön ja kysäisin josko pennun toimitus olisi mahdollista ilman että menisin katsomaan pentua. Toki samalla kerroin mahdollisimman paljon meistä ja kyselin pennusta ja onnekseni kissanpennun "myyjä" (varsinaisesta myyjästä ei voi puhua kun pentu oli ilmainen) suostui tähän ja kertoi olevansa viemässä pennun veljeä vielä samana iltana melkein meidän naapuriin ja kysyikin, josko haluttaisiin pentu jo samana iltana.

Tämä kävi meille ja sovittiin aika jolloin hän toisi pennun meille. Alkoi sietämätön odotus ja vihdoin hän soittikin, että oli parkkipaikallamme. Jätin J:n nukuttamaan poikia ja lähdin hakemaan pentua. Pentu oli hieman peloissaan, koska oli ensimäistä kertaa autossa ja senpä vuoksi pikkukisu sähisikin hieman kuljetusboksissaan. Kun pentu pääsi syliin, hiljeni sähinä ja päästiin kotiin saakka kunnialla. Kotona Riepu yritti heti tehdä tuttavuutta, mutta pentu ei ollut ihan samaa mieltä ja pikkuinen säntäsikin samantien sohvan alle. Sohvan alla sitten vietettiinkin koko ensimäinen ilta, sekä seuraava päivä. Välillä pentu kävi melkein ulkona sohvan alta sähisemässä ja rähisemässä Riepulle. Pentu oli kumminkin ilmeisesti käynyt yöllä hiekkalaatikolla, sillä yksiäkään jätöksiä ei löytynyt mistään...

Seuraavana päivänä lähdin liikenteeseen poikien kanssa ja sillä aikaa Rähinä lähtikin liikenteeseen sohvan alta. Siitä lähtien pentu on ollut äärimmäisen leikkisä, iloinen ja pirteä kaveri joka leikkii mielellään sekä poikien, että  Riepun kanssa. Riepukin on selkeästi pirteämpi nyt kun sillä on kaveri olemassa, eli vaikka pelkäsinkin miten kissat sopeutuvat toisiinsa, niin yllättävän kivuttomasti tuo menikin. Ja Rähinän nimihän siis tuli tuosta ensimäisen päivän rähinästä... Nyt siis iloitaan uudesta perheenjäsenestä ja toivotaan että kissojen yhteiselo jatkuu yhtä iloisena.

Ainiin ja aiheeseen kuulumattomana juttuna, ettei sitä omaa haastatteluani nähdäkään Kuningaskuluttajassa, sillä heillä on laaja haastattelu samasta aiheesta (vesivahinko) ja valitettavasti kahta samanlaista ongelmaa ei ole järkeä ottaa ohjelmaan. Harmi siis etten saanutkaan tällä tavalla ääntäni kuuluviin kaupungin vuokra-asuntojen ongelmista...

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Hulluko?

Pikkuhiljaa olen alkanut epäilemään että olen ehkä hieman hullu. Ihan kuin tekemistä ei olisi muutenkin kolmessa lapsessa, yhdessä kissassa ja miljoonassa kotityössä joista teen melkein kaikki joka päivä. Tästä huolimatta olen kumminkin alkanut haaveilemaan toisesta kissasta. Olen nimittäin tullut siihen tulokseen, että Riepulle voisi olla hyvä hankkia seuraa, vaikka lapset leikkivätkin kissan kanssa erittäin paljon, mutta lajitoverin seura voisi silti olla parempi...

Löysinkin netistä kissanpentuja myynnistä kohtuulliseen hintaan ja näillä näkymin perjantaina olen menossa katsomaan yhtä vapaata uros kissanpentua. Vaikkakaan tuo ei ole vielä aivan varmaa, sillä muutama juttu kyseisessä pennun myyjässä hieman kummastuttaa / epäilyttää. Pitääkin nyt siis katsella, josko saan selityksen noille epäilyttäville seikoille ja että menenkö katsomaan pentuja vaiko en. Jos en tuota kyseistä pentua mene katsomaan niin etsintä jatkukoon, mikään kiirehän kissanpennun löytämisellä ei ole ja jaksan kyllä odottaa että se oikea pentu tulee kohdalle.

Pitäkää kumminkin peukkuja, että tuo pentu olisi se oikea ja jos pentu meille tulee, niin toivon että kaikki menee hyvin pennun sopeutumisen kanssa.