Kriiseilyä.

Elämä tuntuu välillä olevan yhtä isoa kriisiä ja minä jos kuka olen hyvä keksimään kriisejä milloin mistäkin mitättömästä aiheesta jos niitä ei muuten ole.

Hiuskriisi. Mun hiukset tippuu päästä ja oon varmaan kohta kalju jos hiustenlähtö ei ala kohta laantumaan. Hiuksia siis lähtee tosiaankin PALJON ja hyvä kun uskallan enää edes harjata niitä kun hiuksia tippuu joka harjauskerralla niin paljon että syli täyttyy hiuksista. Hiuksia irtoaa iso tuppo jopa silloin kun avaan hiukset nutturalta. Entäs hiusten pesu sitten, silloin hiuksia vasta tippuukin päästä. Suihkun päätteeksi saan aina putsata lattiakaivon ritilän hiuksista, koska se lähes tukkeutuu hiuksistani kun niitä irtoaa tupoittain hiuksien huuhtelun yhteydessä ja tämä ei ole edes liioiteltua.
Okei, luin että hiusten tippuminen raskauden jälkeen ja imetyksen aikana olisi täysin normaalia ja hiuksia lähtee normaalisti jopa todella paljon. Itse kerkesin jo pelkäämään ties mitä sairautta hiustenlähdön syyksi, mutta ehkä rauhoitun ja uskon ettei kyseessä tosiaankaan ole mitään vakavaa (ja jottei kenenkään tarvitse itse lähteä Googlettamaan, niin ilmeisesti ilmiö johtuu siitä että raskauden aikana hiuksia ei tipu, ei edes ne kuolleet joiden kuuluisi tippua ja elimistö alkaa pienellä viiveellä synnytyksen jälkeen tiputtamaan näitä päähän kuulumattomia hiuksia, jolloin hiustenlähtö tuntuu paljolta). Ja kun oikein kunnolla miettii, niin hiuksia taisi tippua samaa tahtia myös silloin kun imetin Eemiliä ja Veetiä. Eli ihan normaalia siis. Toisaalta taas on hyvä, että hiukset harvenevat hiukan, sillä välillä hiuspehkoni tuntuu jopa aivan liian paksulta ja hiuksia on äärimmäisen ärsyttävä laittaa kiinni kun niitä on niin paljon (en siis osaa enää ollakaan hiukset auki, jotenkin vain loppuraskauden hiusten kiinni pidosta jäi päälle kausi, että hiukset ovat pikanutturalla 24/7).
Ehkäpä nämä hiukset asettuvat aloilleen vielä ajan kanssa ja hiusten tippuminen tupoittain lakkaa. Kumpa se kausi vain tulisi pian, sillä on harvinaisen ärsyttävää nyppiä hiuksia koko ajan sylistä ja vaatteista...

Ikäkriisi. Ei, en ole oikeasti edes vanha, mutta jostain tuo ikäkriisikin nostaa itseään esille. Olen 24-vuotias ja kolmen lapsen äiti ja tuntuu että lapset kasvavat ihan mieletöntä vauhtia ja samalla itse vanhenen täysin huomaamattomasti ja nopeasti. Laskin juuri joku aika sitten, että kun Niilo täyttää 18-vuotta, täytän itse 42-vuotta! Sehän on oikeasti jo tosi monta vuotta. Olen jo itseasiassa sanonut muutamille tutuille ja kavereillekin, etten kasva ikinä aikuiseksi. Pysyn siis ikuisesti lapsena. Muutamien tuntemieni / tietämieni aikuisten touhua katsellessa ei nimittäin todellakaan tee mieli kasvaa aikuiseksi, eikä varsinkaan samanlaiseksi. Okei, omasta luonteestahan se on kiinni, minkälainen aikuinen tulee olemaan ja ikäni puolesta taidan ollakin jo virallinen aikuinen, mutta jotenkin ajatus ikuisesta lapsuudesta kuulostaa silti paljon paremmalta kuin aikuisena olo.
Enkä siis tosiaankaan tarkoita että tahtoisin olla ikuinen lapsi sillä tapaa, ettei velvoitteet ja vastuut kiinnosta, ne nyt tulee pakostikin mukana kun vanhenee, mutta tarkoitan sitä että tahdon säilyttää virkeyteni ja muunmuassa mielikuvitukseni. Tahdon myös että pojat viihtyvät seurassani isoinakin ihan yhtä hyvin kuin itse viihdyn oman äitini seurassa vielä nykyisinkin. Vietinhän jopa 18-vuotis synttärini oman äitini ja muutaman kaverin seurassa...

Kriisi lasten kasvamisesta. Havahduin yksi päivä siihen, että herran jumala, Eemilhän täyttää jo kohta 4-vuotta ja vastahan poika syntyi. Muistan edelleen niin elävästi synnyttämään lähdön ja ensimäiset päivät ja kaiken, ettei tunnu yhtään siltä että ensimäisen lapsen saannistahan on kohta jo niin kauan aikaa. Nyt onkin siis alkanut kriisi siitä, että kohtakan Eemil menee jo kouluun, sitten onkin edessä jo pian peruskoulusta pääsy sekä teini-ikä ja sitten pian jo armeijaan meno. Armeijan jälkeen uskoisin Eemilin pikku hiljaa itsenäistyvän ja sen jälkeen muuttavan omilleen. Okei, eihän siihen oikeasti ole kovin lyhyt aika, vaan oikeasti aika monta vuotta, mutta jos aika menee samaa vauhtia eteenpäin kuin miltä se tuntuu nyt, ei aikaa ole kovinkaan paljoa. Senpä vuoksi toivon, että saan oman firmani mahdollisimman pian pyörimään, jotta voisin lopulta jossain vaiheessa jäädä kokonaan kotiin tekemään töitä ja nauttia lasten kanssa olosta.
Niilokin on jo 4-kuukautta vanha, vastahan Niilokin syntyi. Poika osaa jo kääntyä selältä vatsalleen, vaatia huomiota, nauraa kovaan ääneen ja muuta hellyyttävää. Kohta on tämäkin vauva-aika ohi ja kohta Niilo on samanlainen juokseva ja uhmaava pikkumies, kuin isoveljensäkin. Kamala ajatus. No, kaipa tähän ajan nopeasti ohi menoon tottuu joskus ja ajatuksen kanssa osaa olla sinut. Välillä vain säälittää niin paljon kun aika menee aivan liian äkkiä ohi ja aina siitä ei tajua nauttia niin paljon kuin kannattaisi. Muistakaahan siis te lukijat nauttia joka hetkestä, sillä aika menee eteenpäin nopeammin kuin kukaan tajuaakaan.