Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eemil. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Eemil. Näytä kaikki tekstit
tiistai 18. marraskuuta 2014
Ruotsin laivalla.
Pahoittelut, saatte lomaterveiset vain kuvina, sillä kirjoitin tekstin jo kahteen kertaan, mutta ensimäisellä kerralla Niilo poisti tekstin ja toisella kerralla Blogger kadotti tekstin johonkin julkaisun jälkeen. En jaksa valitettavasti näpytellä samaa tekstiä kolmatta kertaa, joten toivottavasti kuvat kertovat enemmän kuin sanat.

tiistai 16. syyskuuta 2014
Kun kotiäitiys ei olekaan aina kivaa.
Hieman olen arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista, koska suoraan sanottuna pelkään kukkahattutätien reaktioita aiheeseen... Koska kumminkin varmaan kaikki äidit tietävät, ettei se kotiäitiys ole aina ruusuilla tanssimista, niin kaipa niitä hermoja riistäviäkin puolia voi hieman valottaa.
Kun odotin Eemiliä, tiesin kyllä, että uhmaikä tulee joskus vastaan ja että jokaisella lapsella on joskus uhmaikä, joka voi vieläpä kestää kohtuullisen pitkäänkin. Enkä osannut aavistaa vielä Eemilin vauva-aikanakaan mitä olisi edessä, vaikka välillä vauvavuoden heräilyt ottivatkin koville, varsinkin kun Eemilin yöheräilyt saatiin loppumaan vasta kun poika oli 1v10kk vanha ja silloinkin ensikodin unikoulun avulla kun odotin lähes viimeisilläni Veetiä.
Uhmaiän alkupuolella, joskus silloin kun Eemil oli noin 3-vuotias, ajattelin että tällaistako se uhmaikä on, kiukuttelua ja huutoa? Sehän oli vielä ihan siedettävää ja vaikka välillä jaksaminen oli koetuksella, ei se uhmaikä tuntunut alkuunsakkaan niin pahalta kuin olisin voinut ehkä kuvitella.
Nyt on kumminkin toinen ääni kellossa, se uhmaikä ei olekaan enää mikään ihan siedättävä asia ja lapsen kehitysvaihe jonka voi noin vain kestää. Ei, vaan nykyisin on oikeasti hermot koetuksella ja välillä tekisi mieli juosta ulko-ovesta ulos huutamaan. Välillä on myös olo, että tekisi mieli lukita Eemil parvekkeelle ja itse kirmata sisälle, laittaa musiikit täysille ja vain odottaa että pojan raivo laantuu. Valitettavasti en kumminkaan voi tehdä kumpaakaan noista, vaan Eemilin raivoaminen on vain kestettävä ja on yritettävä kaikkensa, jotta sen uhmakohtauksen saa loppumaan.
On vain helpommin sanottu kuin tehty tuo kestäminen ja rauhoittelu. Uhmakohtauksen aiheutumiseen ei nimittäin tarvita nykyisin mitään kovinkaan ihmeellistä, vaan raivoamiseen riittää sellaisetkin pikkuasiat kuin esimerkiksi väärin voideltu leipä, juusto ja leikkele väärinpäin leivän päällä, väärä pehmolelu sängyllä, telkkarin kiinni laittaminen kun sitä on katsottu jo tarpeeksi, se että jompikumpi pikkuveljistä ottaa lelun jolla Eemil ei alunperin edes leikkinyt, maidon kaataminen väärän väriseen mukiin ja melkeinpä ihan kaikki mitä nyt ylipäänsä satutaan tekemään päivittäisissä rutiineissa. Pahimman uhmakohtauksen saa kumminkin aikaan se, että Eemiliä käsketään siivoamaan oma huoneensa.
Teinkin virheen silloin joskus kun siivosin itse Eemilin huoneen, jos poika ei sitä siivonnut kun minulla vain yksinkertaisesti meni hermot huoneen sotkuisuuteen. Näin Eemil oppi, että kun on tarpeeksi kauan siivoamatta omaa huonettaan, kyllä se äiti tulee sen siivoamaan. Olisi vain pitänyt uskoa sitä, kun J sanoi, että poika siivoaa itse huoneensa tai muuten huono on siivoamatta.
Nykyisin jo pelkkä vihjaus huoneen siivoamisesta saa Eemilistä esille raivoavan pikkuhirviön. Olen jo useamman kerran saanut kokea, kuinka noin pienessä lapsessa on voimaa kuin pienessä kylässä ja voin sanoa, että jo tuo vajaa 5-vuotias saa aikaan mustelmia, naarmuja ja ei ole itkukaan ollut kamalan kaukana muutamina kertoina kun voimat tuntuu välillä olevan suoraan sanottuna täysin loppuun kulutettu.
Nytkin omassa kropassani on mustelmia ja olkapääni on naarmuilla ja minkä takia? Sen vuoksi, etten suostu antamaan periksi huoneen siivouksen suhteen. Silmäänikin särkee kun Eemil onnistui täräyttämään silmäkulmaa nyrkillään ja kaiken tämän lopputulos oli jälleen kerran se, ettei poika kumminkaan siivonnut sitä huonettaan. Ei, koska kello oli tappelun jälkeen jo niin paljon, että oli aika siirtyä iltapalalle, iltatoimille ja nukkumaan. Eli jälleen kerran lapsi voitti tahtojen taistelumme ja näin ollen ensikerralla tahtojen taistelu tulee taas olemaan vaikeampi.
Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö Eemil saisi rangaistusta tuollaisesta käytöksestä, vaan poika kannetaan aina nurkkaan istumaan / seisomaan, ihan miten tahtoo nurkka-aikansa viettää ja poika laitetaan myös pyytämään anteeksi jos siitä on kyse. Kumminkaan tuo nurkkarangaistus ei näytä toimivan, vaan Eemil viettää nurkassa juuri sen ajan mitä poikaa pidetään siellä ja heti kun käännän selkäni, lapsi kirmaa pois nurkasta ja jälleen sama juttu alusta. Lopulta tämä nurkkaan vieminen menee lähes tulkoon aina siihen, että istun Eemilin kanssa nurkassa, pitämässä raivostunutta, hakkaavaa, purevaa, potkivaa ja raapivaa lasta väkisin sylissäni jotta saisin pojan rauhoittumaan ja istumaan rangaistuksensa loppuun. Ja istuuhan Eemil lopulta sen neljä minuuttia siellä nurkassa, mutta se työ minkä saa nähdä sen eteen, että poika kärsii rangaistuksensa loppuun saakka, se on se joka tuntuu välillä ylitsepääsemättömän uuvuttavalta. Eikä asiaa tosiaankaan helpota se, että Eemil on muutenkin voimakastahtoinen lapsi, joka tahtoo saada tahtonsa läpi tai joka laittaa kaikki muut kärsimään käytöksestään jos ei saa sitä tahtoansa läpi.
Suoraan sanottuna, kyllä, välillä olen äärimmäisen väsynyt tähän kaikkeen tappeluun uhmaikäiseni kanssa ja päälle laskee vielä satunnaiset huonosti nukutut yöt, uhmaikäänsä aloittelevan Veetin ja Niilon, joka kaipaa muuten vaan paljon huomiota, ei se itku ole oikeasti aina kaukana. Välillä olen jopa ajatellut, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin noiden lastenkasvatuksen kanssa kun uhmaikä onkin tuollaista?
Onnekseni minulla on kumminkin kavereita, joilla on myös uhmaikäisiä lapsia ja joiden lapset ovat kuulemma aivan samanlaisia uhmaiässä kuin meidän Eemil. Onnekseni myös netin mammapalstoilla suurin osa sanoo, että tuo on normaalia uhmaikää joka menee ohi. Onnekseni neuvolassakin hoetaan että tuo kuuluu normaaliin uhmaikään ja onnekseni uhmaikäisten lasten äidit jaksavat myös kannustaa tilanteen kanssa. En siis ole yksin tämän uhmaiän kanssa. Nämä asiat auttavat jaksamaan, samoin kuin se, että tämä on oikeasti taas vain kausi joka menee ohi.
Todellisuudessa en vaihtaisi päivääkään pois äitiydestä ja todellisuudessa Eemil osaa olla myös ihana, kiltti ja muita ajatteleva lapsi jonka kanssa on ilo viettää aikaa ja touhuta silloin kun poika on hyvällä tuulella. Ne hetket kun Eemil käyttäytyy kuin pieni enkeli, ne luovat uskoa siihen että kyllä poika oppii vielä käyttäytymään ja saan lapseni tottelemaan. Ehkä se huoneen siivouskaan ei lopulta ole oikeasti niin vakava asia.
Toivon tosiaan, että nyt kerrankin kun kerron avoimemmin siitä, kuinka kotiäitiys ei olekaan aina ihanaa, että jokainen kommentoija osaisi miettiä kommenttinsa sisältöä ennen sen lähetystä. Olisi myös ihana saada vertaistukea muiden uhmaikäisten vanhemmilta ja vaikkapa neuvoja, kuinka tuota uhmaa voisi hillitä.
Kun odotin Eemiliä, tiesin kyllä, että uhmaikä tulee joskus vastaan ja että jokaisella lapsella on joskus uhmaikä, joka voi vieläpä kestää kohtuullisen pitkäänkin. Enkä osannut aavistaa vielä Eemilin vauva-aikanakaan mitä olisi edessä, vaikka välillä vauvavuoden heräilyt ottivatkin koville, varsinkin kun Eemilin yöheräilyt saatiin loppumaan vasta kun poika oli 1v10kk vanha ja silloinkin ensikodin unikoulun avulla kun odotin lähes viimeisilläni Veetiä.
Uhmaiän alkupuolella, joskus silloin kun Eemil oli noin 3-vuotias, ajattelin että tällaistako se uhmaikä on, kiukuttelua ja huutoa? Sehän oli vielä ihan siedettävää ja vaikka välillä jaksaminen oli koetuksella, ei se uhmaikä tuntunut alkuunsakkaan niin pahalta kuin olisin voinut ehkä kuvitella.
Nyt on kumminkin toinen ääni kellossa, se uhmaikä ei olekaan enää mikään ihan siedättävä asia ja lapsen kehitysvaihe jonka voi noin vain kestää. Ei, vaan nykyisin on oikeasti hermot koetuksella ja välillä tekisi mieli juosta ulko-ovesta ulos huutamaan. Välillä on myös olo, että tekisi mieli lukita Eemil parvekkeelle ja itse kirmata sisälle, laittaa musiikit täysille ja vain odottaa että pojan raivo laantuu. Valitettavasti en kumminkaan voi tehdä kumpaakaan noista, vaan Eemilin raivoaminen on vain kestettävä ja on yritettävä kaikkensa, jotta sen uhmakohtauksen saa loppumaan.
On vain helpommin sanottu kuin tehty tuo kestäminen ja rauhoittelu. Uhmakohtauksen aiheutumiseen ei nimittäin tarvita nykyisin mitään kovinkaan ihmeellistä, vaan raivoamiseen riittää sellaisetkin pikkuasiat kuin esimerkiksi väärin voideltu leipä, juusto ja leikkele väärinpäin leivän päällä, väärä pehmolelu sängyllä, telkkarin kiinni laittaminen kun sitä on katsottu jo tarpeeksi, se että jompikumpi pikkuveljistä ottaa lelun jolla Eemil ei alunperin edes leikkinyt, maidon kaataminen väärän väriseen mukiin ja melkeinpä ihan kaikki mitä nyt ylipäänsä satutaan tekemään päivittäisissä rutiineissa. Pahimman uhmakohtauksen saa kumminkin aikaan se, että Eemiliä käsketään siivoamaan oma huoneensa.
Teinkin virheen silloin joskus kun siivosin itse Eemilin huoneen, jos poika ei sitä siivonnut kun minulla vain yksinkertaisesti meni hermot huoneen sotkuisuuteen. Näin Eemil oppi, että kun on tarpeeksi kauan siivoamatta omaa huonettaan, kyllä se äiti tulee sen siivoamaan. Olisi vain pitänyt uskoa sitä, kun J sanoi, että poika siivoaa itse huoneensa tai muuten huono on siivoamatta.
Nykyisin jo pelkkä vihjaus huoneen siivoamisesta saa Eemilistä esille raivoavan pikkuhirviön. Olen jo useamman kerran saanut kokea, kuinka noin pienessä lapsessa on voimaa kuin pienessä kylässä ja voin sanoa, että jo tuo vajaa 5-vuotias saa aikaan mustelmia, naarmuja ja ei ole itkukaan ollut kamalan kaukana muutamina kertoina kun voimat tuntuu välillä olevan suoraan sanottuna täysin loppuun kulutettu.
Nytkin omassa kropassani on mustelmia ja olkapääni on naarmuilla ja minkä takia? Sen vuoksi, etten suostu antamaan periksi huoneen siivouksen suhteen. Silmäänikin särkee kun Eemil onnistui täräyttämään silmäkulmaa nyrkillään ja kaiken tämän lopputulos oli jälleen kerran se, ettei poika kumminkaan siivonnut sitä huonettaan. Ei, koska kello oli tappelun jälkeen jo niin paljon, että oli aika siirtyä iltapalalle, iltatoimille ja nukkumaan. Eli jälleen kerran lapsi voitti tahtojen taistelumme ja näin ollen ensikerralla tahtojen taistelu tulee taas olemaan vaikeampi.
Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö Eemil saisi rangaistusta tuollaisesta käytöksestä, vaan poika kannetaan aina nurkkaan istumaan / seisomaan, ihan miten tahtoo nurkka-aikansa viettää ja poika laitetaan myös pyytämään anteeksi jos siitä on kyse. Kumminkaan tuo nurkkarangaistus ei näytä toimivan, vaan Eemil viettää nurkassa juuri sen ajan mitä poikaa pidetään siellä ja heti kun käännän selkäni, lapsi kirmaa pois nurkasta ja jälleen sama juttu alusta. Lopulta tämä nurkkaan vieminen menee lähes tulkoon aina siihen, että istun Eemilin kanssa nurkassa, pitämässä raivostunutta, hakkaavaa, purevaa, potkivaa ja raapivaa lasta väkisin sylissäni jotta saisin pojan rauhoittumaan ja istumaan rangaistuksensa loppuun. Ja istuuhan Eemil lopulta sen neljä minuuttia siellä nurkassa, mutta se työ minkä saa nähdä sen eteen, että poika kärsii rangaistuksensa loppuun saakka, se on se joka tuntuu välillä ylitsepääsemättömän uuvuttavalta. Eikä asiaa tosiaankaan helpota se, että Eemil on muutenkin voimakastahtoinen lapsi, joka tahtoo saada tahtonsa läpi tai joka laittaa kaikki muut kärsimään käytöksestään jos ei saa sitä tahtoansa läpi.
Suoraan sanottuna, kyllä, välillä olen äärimmäisen väsynyt tähän kaikkeen tappeluun uhmaikäiseni kanssa ja päälle laskee vielä satunnaiset huonosti nukutut yöt, uhmaikäänsä aloittelevan Veetin ja Niilon, joka kaipaa muuten vaan paljon huomiota, ei se itku ole oikeasti aina kaukana. Välillä olen jopa ajatellut, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin noiden lastenkasvatuksen kanssa kun uhmaikä onkin tuollaista?
Onnekseni minulla on kumminkin kavereita, joilla on myös uhmaikäisiä lapsia ja joiden lapset ovat kuulemma aivan samanlaisia uhmaiässä kuin meidän Eemil. Onnekseni myös netin mammapalstoilla suurin osa sanoo, että tuo on normaalia uhmaikää joka menee ohi. Onnekseni neuvolassakin hoetaan että tuo kuuluu normaaliin uhmaikään ja onnekseni uhmaikäisten lasten äidit jaksavat myös kannustaa tilanteen kanssa. En siis ole yksin tämän uhmaiän kanssa. Nämä asiat auttavat jaksamaan, samoin kuin se, että tämä on oikeasti taas vain kausi joka menee ohi.
Todellisuudessa en vaihtaisi päivääkään pois äitiydestä ja todellisuudessa Eemil osaa olla myös ihana, kiltti ja muita ajatteleva lapsi jonka kanssa on ilo viettää aikaa ja touhuta silloin kun poika on hyvällä tuulella. Ne hetket kun Eemil käyttäytyy kuin pieni enkeli, ne luovat uskoa siihen että kyllä poika oppii vielä käyttäytymään ja saan lapseni tottelemaan. Ehkä se huoneen siivouskaan ei lopulta ole oikeasti niin vakava asia.
Toivon tosiaan, että nyt kerrankin kun kerron avoimemmin siitä, kuinka kotiäitiys ei olekaan aina ihanaa, että jokainen kommentoija osaisi miettiä kommenttinsa sisältöä ennen sen lähetystä. Olisi myös ihana saada vertaistukea muiden uhmaikäisten vanhemmilta ja vaikkapa neuvoja, kuinka tuota uhmaa voisi hillitä.
![]() |
| Pojat tahtoivat ostaa mulle kukkia. |
![]() |
| Järjestettiin Eemilin kanssa osa pehmoleluista seinälle talteen. |
![]() |
| Eemil tahtoi auttaa vaunujen työntämisessä. |
keskiviikko 10. syyskuuta 2014
Kuivaksi opettelu.
Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa pääsääntöisesti vain muistutukseksi itselleni, jotta voin vaikkapa tarpeen tullen luntata täältä kun on Niilon aika opetella kuivaksi, mutta toki muutkin saavat katsoa neuvoja jos tuntevat että tästä kirjoituksesta jotain apua on.
Eemilhän oli alkuun päiväkuiva jo vähän päälle 1,5-vuotiaana kun poika oli ryhmäperhepäiväkodissa ja silloin poika oppi päiväkuivaksi hoidossa. Alkuun Eemil oli päiväkuiva vain hoidossa ollessaan, mutta pikku hiljaa kun uskaltauduin pitämään poikaa enemmän ilman vaippaa, alkoi päiväkuivuus onnistua myös kotioloissa. Tämä tapahtui joskus 2,5-vuoden iässä ja tarkoitti omaksi harmikseni lisää lattioiden pesu, sekä lisäpyykkiä kun vahingoilta ei vältytty alkuun kovinkaan montaa kertaa. Tästä huolimatta onnistuin kasaamaan hermoni ja Eemil saatiin päiväkuivaksi myös kotona sitkeän harjoittelun tuloksena. Kumminkin Eemilin päiväkuivuus taantui hetkeksi vähän päälle vuosi sitten kun muutimme ja poika käytti hetken aikaa vaippaa muuton jälkeen, kunnes totesin että nyt riittää ja nappasin tylysti vaipan pois. Vahinkoja sattui vain muutama ja sen jälkeen poika osasi olla täysin päiväkuiva jopa kaupoilla käydessämme, jolloin ollaan muutamaan otteeseen jouduttu juoksemaan kiireellä muunmuassa ruokakaupasta ulos etsimään vessaa.
Yökuivaksi Eemil oppi noin 3,5-vuotiaana, vähän tähän nykyiseen asuntoomme muuttamisen jälkeen kun totesin päiväkuivaksi oppimisen jälkeen, että nyt saa riittää vaipan pito yölläkin. Tällöinkin nappasin vaipan vain tylysti pois ja ohjeistin Eemiliä, että jos yöllä tulee hätä, mennään vessaan aivan kuin päivälläkin. Varauduin kumminkin siihen, että saan seuraavina öinä juosta vaihtamaan lakanoita ainakin tsiljoona kertaa ja senpä vuoksi olikin kohtuu suuri yllätys kun poika tosiaan ryhtyi yökuivaksi sen siliän tien. Okei, ihan rehellisesti sanottuna, kyllä Eemilillä on vieläkin käynyt yöllä vahinko muutamaan kertaan, mutta sellaista se on pienen lapsen kanssa ja en edes oleta että 4,5-vuotiaalla olisi täydellinen pidätyskyky tai että tuon ikäinen tajuaisi mennä yöllä oikeasti vessaan jos näkee esimerkiksi jännää unta tai vastaavaa. Ja onnekseni vahingoistakin selviää sillä, että heittää lakanat vaihtoon, kyseessä ei siis onneksi ole mikään vakava asia.
Veeti taasen vasta opettelee päiväkuivana oloa ja oikeastaan vasta vain kotioloissa. Vaippa otettiin Veetiltä pois heinäkuun lopulla, eli noin 1,5kuukautta sitten ja noin 2,5-vuoden iässä. Myöhemmin siis kuin Eemililtä alunperin, mutta aiemmin kuin mitä Eemil oli lopulta päiväkuiva. Osittain tätä kuivaksi harjoittelun aloittamista on hidastanut myös kommunikointiongelmat Veetin kanssa, mutta nyt kun poika on alkanut puhumaan enemmän, on helpompi ottaa selvää milloin hänellä on vessahätä. Luonnollisesti kuivaksi opettelu onkin siis myös huomattavasti helpompaa...
Miksi sitten Veeti harjoittelee päiväkuivuutta vain kotona eikä esimerkiksi ulkoillessa? Tämä ihan sen vuoksi, että Veeti osaa käydä itse vessassa silloin, jos poika on ilman kalsareita tai ilman vaippaa, mutta heti jos erehdyn laittamaan edes kalsarit jalkaan niin vahinko tapahtuu. Vielä on siis harjoiteltavaa, mutta pidän jo sitä edistysaskeleena että Veeti menee itse vessaan silloin kun on tarve.
Miksi emme sitten aloittaneet kuivaksi opettamista jo aiemmin? Koska itse olen sitä mieltä, että lapset kyllä ilmaisevat kun ovat valmiita oppimaan kuiviksi ja minulla ei henkilökohtaisesti ole mikään kiire hoputtaa lapsia siihen. En myöskään usko, että lapsi hengaisi koko loppuelämäänsä vaipassa, vaikka vaipattomuutta ei alettaisikaan harjoittelemaan heti vuoden iän jälkeen, taikka niinkuin joissain tapauksissa jo ennen yhden vuoden ikää. Eikä minulla suoraan sanottuna kestäisi hermotkaan sellaista hommaa, vaan koko perhe pääsee paljon helpommalla kun sitä aletaan harjoittelemaan silloin kun lapsi ilmaisee siihen halukkuutta, tai sitten kokeilemalla aina välillä olisiko lapsi jo valmis siihen. Ja meillä tämä taktiikka on toiminut erinomaisesti, vaikka toki ymmärrän niitäkin joilla on omat tapansa toimia. Onkin hyvä, että kaikilla on hieman erilaiset tavat, sillä en usko että kaikille edes sopisi toistensa tavat toimia eri asioissa.
Vaikka kirjoitankin tämän postauksen pääasiassa vain itseäni varten, niin toivon, että tämä avaa näkökantoja myös niille jotka ovat kovasti ihmetelleet sitä, miksi annan lasten pitää vaippaa vielä suhteellisen reippaasti yli 2-vuotiaana. Ja niille, jotka ovat olleet sitä mieltä että jotain on mennyt vikaan kun en ole "jaksanut" opettaa lapsia kuivaksi aiemmin. Olen nimittäin kuullut muutamilta tutuilta joiden lapset ovat oppineet kuiviksi jo todella paljon aiemmin, että se on vaan laiskuutta jos ei saa lasta oppimaan kuivaksi ihan viimeistään 2-vuoden ikään mennessä. En tiedä edes, lukevatko kyseiset ihmiset tätä blogiani, mutta jos lukevat, niin toivottavasti he ajattelevat sanojaan ensi kerralla hieman tarkemmin. En nimittäin tosiaankaan pidä itseäni laiskana, taikka saamattomana äitinä, vaan haluan ennemminkin ajatella, että etenen lapsentahtisesti niissä asioissa, joissa se tuntuu luontevalta ja fiksummalta.
Jossain vaiheessa olisi edessä Niilonkin kuivaksi opettaminen, mutta josko odottelen jälleen ihan rauhassa että poika itse osoittaa valmiutensa hommaan ja sitten otan vasta vaipan pois käytöstä. Nyt ollaan tyytyväisiä siihen että talossa on vain yksi vaippoja käyttävä, vaikkakin Veetikin käyttää vielä vaippaa sekä nukkuessaan, että ulkona.
Milloinkas teillä on luovuttu vaipoista? Tai milloin se on suunnitelmissa? Suunnitteletteko tuollaisia edes etukäteen?
Eemilhän oli alkuun päiväkuiva jo vähän päälle 1,5-vuotiaana kun poika oli ryhmäperhepäiväkodissa ja silloin poika oppi päiväkuivaksi hoidossa. Alkuun Eemil oli päiväkuiva vain hoidossa ollessaan, mutta pikku hiljaa kun uskaltauduin pitämään poikaa enemmän ilman vaippaa, alkoi päiväkuivuus onnistua myös kotioloissa. Tämä tapahtui joskus 2,5-vuoden iässä ja tarkoitti omaksi harmikseni lisää lattioiden pesu, sekä lisäpyykkiä kun vahingoilta ei vältytty alkuun kovinkaan montaa kertaa. Tästä huolimatta onnistuin kasaamaan hermoni ja Eemil saatiin päiväkuivaksi myös kotona sitkeän harjoittelun tuloksena. Kumminkin Eemilin päiväkuivuus taantui hetkeksi vähän päälle vuosi sitten kun muutimme ja poika käytti hetken aikaa vaippaa muuton jälkeen, kunnes totesin että nyt riittää ja nappasin tylysti vaipan pois. Vahinkoja sattui vain muutama ja sen jälkeen poika osasi olla täysin päiväkuiva jopa kaupoilla käydessämme, jolloin ollaan muutamaan otteeseen jouduttu juoksemaan kiireellä muunmuassa ruokakaupasta ulos etsimään vessaa.
Yökuivaksi Eemil oppi noin 3,5-vuotiaana, vähän tähän nykyiseen asuntoomme muuttamisen jälkeen kun totesin päiväkuivaksi oppimisen jälkeen, että nyt saa riittää vaipan pito yölläkin. Tällöinkin nappasin vaipan vain tylysti pois ja ohjeistin Eemiliä, että jos yöllä tulee hätä, mennään vessaan aivan kuin päivälläkin. Varauduin kumminkin siihen, että saan seuraavina öinä juosta vaihtamaan lakanoita ainakin tsiljoona kertaa ja senpä vuoksi olikin kohtuu suuri yllätys kun poika tosiaan ryhtyi yökuivaksi sen siliän tien. Okei, ihan rehellisesti sanottuna, kyllä Eemilillä on vieläkin käynyt yöllä vahinko muutamaan kertaan, mutta sellaista se on pienen lapsen kanssa ja en edes oleta että 4,5-vuotiaalla olisi täydellinen pidätyskyky tai että tuon ikäinen tajuaisi mennä yöllä oikeasti vessaan jos näkee esimerkiksi jännää unta tai vastaavaa. Ja onnekseni vahingoistakin selviää sillä, että heittää lakanat vaihtoon, kyseessä ei siis onneksi ole mikään vakava asia.
Veeti taasen vasta opettelee päiväkuivana oloa ja oikeastaan vasta vain kotioloissa. Vaippa otettiin Veetiltä pois heinäkuun lopulla, eli noin 1,5kuukautta sitten ja noin 2,5-vuoden iässä. Myöhemmin siis kuin Eemililtä alunperin, mutta aiemmin kuin mitä Eemil oli lopulta päiväkuiva. Osittain tätä kuivaksi harjoittelun aloittamista on hidastanut myös kommunikointiongelmat Veetin kanssa, mutta nyt kun poika on alkanut puhumaan enemmän, on helpompi ottaa selvää milloin hänellä on vessahätä. Luonnollisesti kuivaksi opettelu onkin siis myös huomattavasti helpompaa...
Miksi sitten Veeti harjoittelee päiväkuivuutta vain kotona eikä esimerkiksi ulkoillessa? Tämä ihan sen vuoksi, että Veeti osaa käydä itse vessassa silloin, jos poika on ilman kalsareita tai ilman vaippaa, mutta heti jos erehdyn laittamaan edes kalsarit jalkaan niin vahinko tapahtuu. Vielä on siis harjoiteltavaa, mutta pidän jo sitä edistysaskeleena että Veeti menee itse vessaan silloin kun on tarve.
Miksi emme sitten aloittaneet kuivaksi opettamista jo aiemmin? Koska itse olen sitä mieltä, että lapset kyllä ilmaisevat kun ovat valmiita oppimaan kuiviksi ja minulla ei henkilökohtaisesti ole mikään kiire hoputtaa lapsia siihen. En myöskään usko, että lapsi hengaisi koko loppuelämäänsä vaipassa, vaikka vaipattomuutta ei alettaisikaan harjoittelemaan heti vuoden iän jälkeen, taikka niinkuin joissain tapauksissa jo ennen yhden vuoden ikää. Eikä minulla suoraan sanottuna kestäisi hermotkaan sellaista hommaa, vaan koko perhe pääsee paljon helpommalla kun sitä aletaan harjoittelemaan silloin kun lapsi ilmaisee siihen halukkuutta, tai sitten kokeilemalla aina välillä olisiko lapsi jo valmis siihen. Ja meillä tämä taktiikka on toiminut erinomaisesti, vaikka toki ymmärrän niitäkin joilla on omat tapansa toimia. Onkin hyvä, että kaikilla on hieman erilaiset tavat, sillä en usko että kaikille edes sopisi toistensa tavat toimia eri asioissa.
Vaikka kirjoitankin tämän postauksen pääasiassa vain itseäni varten, niin toivon, että tämä avaa näkökantoja myös niille jotka ovat kovasti ihmetelleet sitä, miksi annan lasten pitää vaippaa vielä suhteellisen reippaasti yli 2-vuotiaana. Ja niille, jotka ovat olleet sitä mieltä että jotain on mennyt vikaan kun en ole "jaksanut" opettaa lapsia kuivaksi aiemmin. Olen nimittäin kuullut muutamilta tutuilta joiden lapset ovat oppineet kuiviksi jo todella paljon aiemmin, että se on vaan laiskuutta jos ei saa lasta oppimaan kuivaksi ihan viimeistään 2-vuoden ikään mennessä. En tiedä edes, lukevatko kyseiset ihmiset tätä blogiani, mutta jos lukevat, niin toivottavasti he ajattelevat sanojaan ensi kerralla hieman tarkemmin. En nimittäin tosiaankaan pidä itseäni laiskana, taikka saamattomana äitinä, vaan haluan ennemminkin ajatella, että etenen lapsentahtisesti niissä asioissa, joissa se tuntuu luontevalta ja fiksummalta.
Jossain vaiheessa olisi edessä Niilonkin kuivaksi opettaminen, mutta josko odottelen jälleen ihan rauhassa että poika itse osoittaa valmiutensa hommaan ja sitten otan vasta vaipan pois käytöstä. Nyt ollaan tyytyväisiä siihen että talossa on vain yksi vaippoja käyttävä, vaikkakin Veetikin käyttää vielä vaippaa sekä nukkuessaan, että ulkona.
Milloinkas teillä on luovuttu vaipoista? Tai milloin se on suunnitelmissa? Suunnitteletteko tuollaisia edes etukäteen?
perjantai 5. syyskuuta 2014
Lapset ja elektroniikka.
Joskus vannoin, ettei minun lapseni tule ikinä pelaamaan pelikonsoleilla, eikä käyttämään kännykkää ennen kuin ovat vähintäänkin 9-10-vuotiaita ja mieluiten vasta yläasteikäisinä... Miksi ihmeessä minun pitäisi antaa lasten pelata vaikkapa pleikkarilla kun ei ne lapset siitä mitään hyödy? Ja eipä se liian aikainen elektroniikan kanssa pelleily ainakaan hyvästä olisi. Niin, se oli silloin joskus ennen lapsia ja vielä Eemilin vauva-aikanakin ja oikeastaan vielä noin vuosi sitten. Se on siis ollut ja mennyt periaate monien muidenkin periaatteiden ohella.
Alkuun annoin Eemilin pelata kanssani samaan aikaan Zumbaa, sekä tanssipeliä, koska Eemil nautti siitä kun sai "tanssia" kanssani minun pelatessani. Seuraava askel olikin sitten se, että ostin pojille oman pelin Xbox Storesta, nimittäin Kinectille tarkoitetun Fantastic Pets nimisen pelin, jossa lapsi toimii itse ohjaimena ja ajattelin, etteihän se nyt olisi paha jos lapsi pelaa vähän kerrallaan kun pelissä joutuu liikkumaan ja miettimään, eikä pelaaminen ole pelkkää ruudun edessä tapittamista. Kyseinen peli saavuttikin sekä Eemilin, että Veetin osalta suuren suosion ja edelleen pojat tahtovat pelata joko "lemmikkipeliä" taikka tanssipeliä aina silloin tällöin, mutta seuraava askel pelaamisessa olikin sitten että menin ostamaan pojille Smurffipelin Xboxille ja Raymanin....
Oikeastaan tuon Raymanin ostin itselleni, mutta rehellisesti sanottuna pojat sitä pelasivat enemmän valvonnassani kuin minä itse. No, Smurffipeli ja Rayman eivät erikoisemmin kiinnostaneet, joten tuonne ne jäivät hyllyyn pölyyntymään ja pojat jatkoivat pelaamista silloin tällöin samalla tutulla ja turvallisella lemmikkipelillä, sekä tanssipelillä ja Zumballa kanssani "kaksinpelinä". Todellisuudessahan pojat eivät edes ymmärrä että tanssipelissä ja Zumbassa pitäisi tehdä jotain tiettyjä juttuja saadakseen pisteitä, vaan enemmänkin näiden pelien pelaaminen on yhteistä hauskanpitoa satunnaisesti muunmuassa Niilon päiväuniaikaan kun Niilo ei pääse häiritsemään pelaamista.
Jottei periaatteeni olisi kumminkaan tuhoutunut näin vähällä määrällä, menin ostamaan Eemilille eräänä kauniina päivänä Lego Movie elokuvaan perustuvan playstation 3 pelin. Ja ennen kuin kukaan kerkeää tulla sanomaan, kyllä, tiedän pelin olevan K-7 ja kyllä, Eemil täyttää helmikuussa vasta 5-vuotta mutta poika ei pelaa peliä ikinä ilman minun vieressä istumista ja minun neuvojani. En siis koe tätä mitenkään lapsen turvallisuudentunnetta tai lapsuutta rohjuttavaksi tekijäksi, varsinkaan kun kävimme kyseisen elokuvan katsomassa ennakkonäytöksessäkin 3d:nä.
Periaatteenamme on ollut kyseisen pelin suhteen, että Eemil saa pelata pleikkarilla maksimissaan kahtena päivänä viikossa ja tällöin muutaman tunnin kerrallaan. Kyseisen pelin tallennuskohdat kun tuntuvat olevan äärimmäisen harvassa, ei Eemil pääsisi ikinä pelissä eteenpäin jos peliaika olisi esimerkiksi maksimissaan 30min. Lisäksi ehtoina pelaamiselle on ollut se, että ennen pelaamista Eemil käyttäytyy koko päivän, siivoaa huoneensa ja pleikkaria ei pelata enää kello 17 jälkeen illalla, jottei peli vaikuta yöuniin.
Tämän lisäksi Eemil on myös nyt oppinut, että jos pleikkarin sulkemisesta tulee tappelu, vähenee pelikerrat joksikin aikaa, eli nämä sovitut asiat ovat saaneet Eemilin käyttäytymään edes hieman paremmin uhmaiän ohella kun poika saa tykkäämänsä palkkion hyvästä käytöksestä.
(Välihuomautuksena, koska kyseinen Lego Movie peli on jo pelattu kertaalleen läpi, sorruimme tänään J:n kanssa ostamaan Eemilille Lego Batman pelin, katsotaan saako se yhtä suuren menestyksen pojan silmissä kuin edellinen peli...)
Miksi sitten ostin Eemilille Lego-pelin? Tai mistä idea pelin ostamiseen edes syntyi? Siitä, että kaverini vei Eemilin oman kaverinsa lapsen synttäreille, jossa poika sai kokeilla Lego peliä ja jossa kipinä pelaamiseen syntyi. Tämän jälkeen Eemil kinusi joka ikinen kerta kaupassa peliosaston ohi kuljettaessa omaa Lego-peliä ja lopulta annoin periksi kun poika oli käyttäytynyt koko päivän huomattavasti tavallista paremmin. Suoraan voisi siis sanoa, että ensimäinen pleikkaripelin ostaminen oli täysin hetken mielijohde...
Mistä sain idean tästä aiheesta kirjoittamiseen? Olen antanut Veetin nyt pelata muutamia kertoja kännykälläni yksinkertaisia lasten pelejä esimerkiksi pidemmillä bussimatkoilla, jotta olen saanut Veetin pidettyä hereillä bussimatkan ajan ja tänään kun matkustimme Jumboon, mulkoili eräs nainen lapsensa kanssa minua äärimmäisen vihaisesti ja halveksuvasti koko bussimatkan ajan kun annoin Veetin pelata sylissäni kännykälläni. Vielä bussista jäädessäänkin tämä kyseinen rouva mulkoili olkansa yli minua ja Veetiä. Rupesinkin miettimään, että onko se nyt niin kamalaa jos lapsi pelaa jonkun aikaa bussissa kännykällä, varsinkin kun peli on Lego Duplo peli joka ei mitenkään päin ole melkein 3-vuotiaalle sopimaton peli? Eihän tämä rouva tietenkään tiennyt, mitä Veeti pelaa sillä kännykällä, mutta jos ilmeestä näkee kuinka rouva halveksuu toimintaani, olisiko hän voinut avata suunsa ja kysäistä asiasta?
Lisämietittävää elektroonikka + lapset yhdistelmästä aiheuttaa se, että pikkumiehemme Eemil on alkanut harjoittelemaan yksin pihalla olemista ja koska asumme kuudennessa kerroksessa, josta kyllä on näköyhteys leikkipaikallemme, mutta josta ääneni ei kantaudu kovinkaan hyvin pihalla leikkivän lapsen korviin, olen alkanut harkitsemaan kännykän ostamista Eemilille. Kyllä, tiedän ettei vajaa 5-vuotias oikeasti todennäköisesti tarvitsisi kännykkää yhtikäs mihinkään, mutta olen miettinyt, että helpottaisiko se Eemilin ulkoilua kun saisin pojan tarvittaessa puhelimella kiinni ja tulemaan esimerkiksi kotiin syömään? Lisäksi uskaltaisin päästää Eemilin paljon vapaammin ja useammin ulos, kun tietäisin että saisin pojan tarvittaessa kiinni.
Tämä kännykänkin hankinta on tosiaan ihan vasta mietintäasteella ja jos kännykän hankimme Eemilille, tulee se olemaan joku markkinoiden halvin, sekä yksinkertaisin puhelin johon ei saa pelejä ja jolla voi vastata puheluihin, ei muuta. Lisäksi liittymä tulisi olemaan sellainen jossa olisi estot kaikkiin muihin numeroihin, paitsi minulle ja J:lle. Näin ollen Eemilkin saisi minut ja J:n kiinni tarpeen tullen, vaikka poika ei tulekaan vielä olemaan varsinaisesti yksin, mutta joskushan se yksin ulkoilun harjoittelu pitää aloittaa kunnolla ja joskushan pojan pitää opetella olemaan yksin lyhyitä aikoja kotona (esimerkiksi vuoden päästä jonkun roskien vienti reissun ajan tai vastaavaa) ja tällöin se puhelin tulee kumminkin tarpeeseen. Siksi voisinkin kuvitella, että puhelimen käyttöäkin tulisi harjoitella jo valmiiksi, jottei se tulisi täytenä shokkina silloin.
Mitäs mieltä te lukijat olette yhdistelmästä lapset ja elektroniikka?
Alkuun annoin Eemilin pelata kanssani samaan aikaan Zumbaa, sekä tanssipeliä, koska Eemil nautti siitä kun sai "tanssia" kanssani minun pelatessani. Seuraava askel olikin sitten se, että ostin pojille oman pelin Xbox Storesta, nimittäin Kinectille tarkoitetun Fantastic Pets nimisen pelin, jossa lapsi toimii itse ohjaimena ja ajattelin, etteihän se nyt olisi paha jos lapsi pelaa vähän kerrallaan kun pelissä joutuu liikkumaan ja miettimään, eikä pelaaminen ole pelkkää ruudun edessä tapittamista. Kyseinen peli saavuttikin sekä Eemilin, että Veetin osalta suuren suosion ja edelleen pojat tahtovat pelata joko "lemmikkipeliä" taikka tanssipeliä aina silloin tällöin, mutta seuraava askel pelaamisessa olikin sitten että menin ostamaan pojille Smurffipelin Xboxille ja Raymanin....
Oikeastaan tuon Raymanin ostin itselleni, mutta rehellisesti sanottuna pojat sitä pelasivat enemmän valvonnassani kuin minä itse. No, Smurffipeli ja Rayman eivät erikoisemmin kiinnostaneet, joten tuonne ne jäivät hyllyyn pölyyntymään ja pojat jatkoivat pelaamista silloin tällöin samalla tutulla ja turvallisella lemmikkipelillä, sekä tanssipelillä ja Zumballa kanssani "kaksinpelinä". Todellisuudessahan pojat eivät edes ymmärrä että tanssipelissä ja Zumbassa pitäisi tehdä jotain tiettyjä juttuja saadakseen pisteitä, vaan enemmänkin näiden pelien pelaaminen on yhteistä hauskanpitoa satunnaisesti muunmuassa Niilon päiväuniaikaan kun Niilo ei pääse häiritsemään pelaamista.
Jottei periaatteeni olisi kumminkaan tuhoutunut näin vähällä määrällä, menin ostamaan Eemilille eräänä kauniina päivänä Lego Movie elokuvaan perustuvan playstation 3 pelin. Ja ennen kuin kukaan kerkeää tulla sanomaan, kyllä, tiedän pelin olevan K-7 ja kyllä, Eemil täyttää helmikuussa vasta 5-vuotta mutta poika ei pelaa peliä ikinä ilman minun vieressä istumista ja minun neuvojani. En siis koe tätä mitenkään lapsen turvallisuudentunnetta tai lapsuutta rohjuttavaksi tekijäksi, varsinkaan kun kävimme kyseisen elokuvan katsomassa ennakkonäytöksessäkin 3d:nä.
Periaatteenamme on ollut kyseisen pelin suhteen, että Eemil saa pelata pleikkarilla maksimissaan kahtena päivänä viikossa ja tällöin muutaman tunnin kerrallaan. Kyseisen pelin tallennuskohdat kun tuntuvat olevan äärimmäisen harvassa, ei Eemil pääsisi ikinä pelissä eteenpäin jos peliaika olisi esimerkiksi maksimissaan 30min. Lisäksi ehtoina pelaamiselle on ollut se, että ennen pelaamista Eemil käyttäytyy koko päivän, siivoaa huoneensa ja pleikkaria ei pelata enää kello 17 jälkeen illalla, jottei peli vaikuta yöuniin.
Tämän lisäksi Eemil on myös nyt oppinut, että jos pleikkarin sulkemisesta tulee tappelu, vähenee pelikerrat joksikin aikaa, eli nämä sovitut asiat ovat saaneet Eemilin käyttäytymään edes hieman paremmin uhmaiän ohella kun poika saa tykkäämänsä palkkion hyvästä käytöksestä.
(Välihuomautuksena, koska kyseinen Lego Movie peli on jo pelattu kertaalleen läpi, sorruimme tänään J:n kanssa ostamaan Eemilille Lego Batman pelin, katsotaan saako se yhtä suuren menestyksen pojan silmissä kuin edellinen peli...)
Miksi sitten ostin Eemilille Lego-pelin? Tai mistä idea pelin ostamiseen edes syntyi? Siitä, että kaverini vei Eemilin oman kaverinsa lapsen synttäreille, jossa poika sai kokeilla Lego peliä ja jossa kipinä pelaamiseen syntyi. Tämän jälkeen Eemil kinusi joka ikinen kerta kaupassa peliosaston ohi kuljettaessa omaa Lego-peliä ja lopulta annoin periksi kun poika oli käyttäytynyt koko päivän huomattavasti tavallista paremmin. Suoraan voisi siis sanoa, että ensimäinen pleikkaripelin ostaminen oli täysin hetken mielijohde...
Mistä sain idean tästä aiheesta kirjoittamiseen? Olen antanut Veetin nyt pelata muutamia kertoja kännykälläni yksinkertaisia lasten pelejä esimerkiksi pidemmillä bussimatkoilla, jotta olen saanut Veetin pidettyä hereillä bussimatkan ajan ja tänään kun matkustimme Jumboon, mulkoili eräs nainen lapsensa kanssa minua äärimmäisen vihaisesti ja halveksuvasti koko bussimatkan ajan kun annoin Veetin pelata sylissäni kännykälläni. Vielä bussista jäädessäänkin tämä kyseinen rouva mulkoili olkansa yli minua ja Veetiä. Rupesinkin miettimään, että onko se nyt niin kamalaa jos lapsi pelaa jonkun aikaa bussissa kännykällä, varsinkin kun peli on Lego Duplo peli joka ei mitenkään päin ole melkein 3-vuotiaalle sopimaton peli? Eihän tämä rouva tietenkään tiennyt, mitä Veeti pelaa sillä kännykällä, mutta jos ilmeestä näkee kuinka rouva halveksuu toimintaani, olisiko hän voinut avata suunsa ja kysäistä asiasta?
Lisämietittävää elektroonikka + lapset yhdistelmästä aiheuttaa se, että pikkumiehemme Eemil on alkanut harjoittelemaan yksin pihalla olemista ja koska asumme kuudennessa kerroksessa, josta kyllä on näköyhteys leikkipaikallemme, mutta josta ääneni ei kantaudu kovinkaan hyvin pihalla leikkivän lapsen korviin, olen alkanut harkitsemaan kännykän ostamista Eemilille. Kyllä, tiedän ettei vajaa 5-vuotias oikeasti todennäköisesti tarvitsisi kännykkää yhtikäs mihinkään, mutta olen miettinyt, että helpottaisiko se Eemilin ulkoilua kun saisin pojan tarvittaessa puhelimella kiinni ja tulemaan esimerkiksi kotiin syömään? Lisäksi uskaltaisin päästää Eemilin paljon vapaammin ja useammin ulos, kun tietäisin että saisin pojan tarvittaessa kiinni.
Tämä kännykänkin hankinta on tosiaan ihan vasta mietintäasteella ja jos kännykän hankimme Eemilille, tulee se olemaan joku markkinoiden halvin, sekä yksinkertaisin puhelin johon ei saa pelejä ja jolla voi vastata puheluihin, ei muuta. Lisäksi liittymä tulisi olemaan sellainen jossa olisi estot kaikkiin muihin numeroihin, paitsi minulle ja J:lle. Näin ollen Eemilkin saisi minut ja J:n kiinni tarpeen tullen, vaikka poika ei tulekaan vielä olemaan varsinaisesti yksin, mutta joskushan se yksin ulkoilun harjoittelu pitää aloittaa kunnolla ja joskushan pojan pitää opetella olemaan yksin lyhyitä aikoja kotona (esimerkiksi vuoden päästä jonkun roskien vienti reissun ajan tai vastaavaa) ja tällöin se puhelin tulee kumminkin tarpeeseen. Siksi voisinkin kuvitella, että puhelimen käyttöäkin tulisi harjoitella jo valmiiksi, jottei se tulisi täytenä shokkina silloin.
Mitäs mieltä te lukijat olette yhdistelmästä lapset ja elektroniikka?
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Talvivaate pohdintaa.
Nyt kun ilmat ovat pikkuhiljaa alkaneet viilenemään, olen alkanut pohtia talvivaatteita. Veetille ja Niilolle pitäisi löytyä varastosta sopivat talvivaatteet sillä niitä on jo muutamaa kokoa kertynyt Eemilin jäljiltä, mutta Eemilille olisikin sitten talvivaatteet hankittavana...
Olen jo muutamia nettikauppoja selannut ja löytänytkin aivan ihania talvivaatteita, mutta valitettavasti en ole miljonääri ja sen vuoksi näiden talvivaatteiden osto on jäänyt. Olen jo kumminkin niin kauan himoinnut Molo Kidsin Rainbow haalaria, että voi olla, että anelen sukulaisilta josko joku tahtoisi osallistua kyseisen puvun ostoon vaikkapa minun synttäri-/joululahjana ja saisin sen hankittua Eemilille. Toisaalta, poika itse ei vaikuttanut järin innostuneelta kun näytin hänelle kyseisen haalarin, vaan poika tykkäsi enemmän Racoonin Alvin tähti haalarin tyyppisistä haalareista kun katseltiin yhdessä talvivaatteita...
Sen lisäksi, että pitäisi löytää miellyttävä kuosi, joka miellyttäisi sekä minua, että Eemiliä niin tahtoisin vaatteen olevan kivalla kuosilla, mielellään myös värikäs, kestävä (jotta puku kestäisi mielellään myös pikkuveljille) ja vieläpä inhimillisen hintainen. Toki tiedän, että laatu maksaa ja jos tahdon talvivaatteet jotka ovat kaikkien kriteerieni mukaiset, saan siitä maksaa, mutta jotenkin nuo talvivaatteet vain tuntuvat ihan älyttömän hintaisilta. Onnekseni Eemilin vaatteet periytyvät lähes poikkeuksetta Niilolle, sekä Veetille joten sinällään niihin voi satsata, mutta koska en tunne noita merkkejä pahemmin, en tiedä mikä merkki on sellainen josta kannattaa maksaa enemmän. Olen nimittäin myös kuullut kokemuksia, joiden perusteella kallis hinta ei takaa kestävyyttä, joten olen aivan pihalla kaikesta...
Sorruin jopa selaamaan Ebaytä, josko sieltä löytyisi kriteerejäni vastaavat talvivaatteet Eemilille sillä ilmeisesti aika moni on alkanut tilaamaan sillä onhan siellä osa tuotteista ihan tosi paljon halvempia kuin Suomessa. Hieman vaan mietityttää nuo kokoasiat, eli miten koot vastaavat ilmoitettuja, samoin toimitusaika ja vastaavat jutut. Onneksi tässä on vielä jonkin verran aikaa talveen, joten kerkeän miettimään ihan rauhassa...
Ja jottei mietittävää olisi valmiiksi liikaa talvivaatteiden suhteen, en ole vielä edes täysin varma, tahdonko Eemilille haalarin vaiko takki + housu yhdistelmän. Eemil itse toivoisi haalaria, mutta kun muistelen viime vuoden tappelua haalarin päälle pukemisesta, niin se ei oikein houkuttele toista vuotta putkeen. Lisäksi takki olisi helpompi riisua esimerkiksi kaupassa, mutta toisaalta taas haalari olisi helpompi Eemilin itse pukea. Ehkä pitää mennä ihan johonkin liikkeeseen Eemilin kanssa yhdessä tutkailemaan tarjontaa, josko poika sitten osaisi päättää kumman tahtoo ja josko saisin itsekin hieman selvyyttä valinnan tekoon.
Joko te lukijat olette hankkineet talvivaatteet? Mitkä kriteerit teillä oli tai on talvivaatteiden hankinnalle? Ja kaikki vinkit talvivaatteiden hankintaan otetaan toki vastaan, sillä tunnen itseni edelleen ihan aloittelijaksi tämän homman suhteen...
Olen jo muutamia nettikauppoja selannut ja löytänytkin aivan ihania talvivaatteita, mutta valitettavasti en ole miljonääri ja sen vuoksi näiden talvivaatteiden osto on jäänyt. Olen jo kumminkin niin kauan himoinnut Molo Kidsin Rainbow haalaria, että voi olla, että anelen sukulaisilta josko joku tahtoisi osallistua kyseisen puvun ostoon vaikkapa minun synttäri-/joululahjana ja saisin sen hankittua Eemilille. Toisaalta, poika itse ei vaikuttanut järin innostuneelta kun näytin hänelle kyseisen haalarin, vaan poika tykkäsi enemmän Racoonin Alvin tähti haalarin tyyppisistä haalareista kun katseltiin yhdessä talvivaatteita...
Sen lisäksi, että pitäisi löytää miellyttävä kuosi, joka miellyttäisi sekä minua, että Eemiliä niin tahtoisin vaatteen olevan kivalla kuosilla, mielellään myös värikäs, kestävä (jotta puku kestäisi mielellään myös pikkuveljille) ja vieläpä inhimillisen hintainen. Toki tiedän, että laatu maksaa ja jos tahdon talvivaatteet jotka ovat kaikkien kriteerieni mukaiset, saan siitä maksaa, mutta jotenkin nuo talvivaatteet vain tuntuvat ihan älyttömän hintaisilta. Onnekseni Eemilin vaatteet periytyvät lähes poikkeuksetta Niilolle, sekä Veetille joten sinällään niihin voi satsata, mutta koska en tunne noita merkkejä pahemmin, en tiedä mikä merkki on sellainen josta kannattaa maksaa enemmän. Olen nimittäin myös kuullut kokemuksia, joiden perusteella kallis hinta ei takaa kestävyyttä, joten olen aivan pihalla kaikesta...
Sorruin jopa selaamaan Ebaytä, josko sieltä löytyisi kriteerejäni vastaavat talvivaatteet Eemilille sillä ilmeisesti aika moni on alkanut tilaamaan sillä onhan siellä osa tuotteista ihan tosi paljon halvempia kuin Suomessa. Hieman vaan mietityttää nuo kokoasiat, eli miten koot vastaavat ilmoitettuja, samoin toimitusaika ja vastaavat jutut. Onneksi tässä on vielä jonkin verran aikaa talveen, joten kerkeän miettimään ihan rauhassa...
Ja jottei mietittävää olisi valmiiksi liikaa talvivaatteiden suhteen, en ole vielä edes täysin varma, tahdonko Eemilille haalarin vaiko takki + housu yhdistelmän. Eemil itse toivoisi haalaria, mutta kun muistelen viime vuoden tappelua haalarin päälle pukemisesta, niin se ei oikein houkuttele toista vuotta putkeen. Lisäksi takki olisi helpompi riisua esimerkiksi kaupassa, mutta toisaalta taas haalari olisi helpompi Eemilin itse pukea. Ehkä pitää mennä ihan johonkin liikkeeseen Eemilin kanssa yhdessä tutkailemaan tarjontaa, josko poika sitten osaisi päättää kumman tahtoo ja josko saisin itsekin hieman selvyyttä valinnan tekoon.
Joko te lukijat olette hankkineet talvivaatteet? Mitkä kriteerit teillä oli tai on talvivaatteiden hankinnalle? Ja kaikki vinkit talvivaatteiden hankintaan otetaan toki vastaan, sillä tunnen itseni edelleen ihan aloittelijaksi tämän homman suhteen...
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Tervetuloa kiipeilykausi.
Nyt se sitten alkoi, nimittäin kiipeilykausi Niilolla. Onhan herra jo aiemminkin kiipeillyt itse sohvalle, sängylle ja muualle mihin on ollut helppo, sekä suhteellisen turvallinen kiivetä, mutta nyt pikkumies sitten kiipeää ihan kaikkialle. Kiipeiltystä on nyt jo kerennyt tulla muutamia vaaratilanteita eteen ja tuntuu kuin silmät saisi olla selässäkin, jotta kerkeäisin valvomaan Niilon apinointeja joka hetki...
Nyt Niilo on nimittäin alkanut kiipeilemään keittiöntuolien kautta keittiönpöydälle jos keittiön ovi unohtuu sekunniksikin auki, lisäksi pikkumies kiipeää syöttötuoliinsa seisomaan, vaunuihin taiteilemaan ja eräs aamu havahduin siihen etten löytänyt Niiloa mistään vaikka huuto kuului. Hetken etsiskeltyäni tajusin, että Eemil oli unohtanut vessanöpöntön auki ja siellä Niilo seisoi wc-pöntössä kun ei päässyt enää omin avuin ylös. Onneksi poika ei ollut jäänyt jumiin ja Niilo pääsikin pesun kautta takaisin jatkamaan leikkejään, mutta ainakin Eemil oppi miksi vessanpöntön kansi suljetaan aina vessassa käynnin jälkeen...
Tiedän, että kiipeileminen on yksi monista kausista, jotka kestävät oman aikansa ja sitten innostus siihen lakkaa vähitellen kun lapsi kasvaa, mutta on se silti ärsyttävää kun saa koko ajan olla nostamassa lasta alas kaikkialta ja samalla kieltämässä. Ja aiheuttaahan tuo kiipeily muutamia sydämentykytyksiäkin aina silloin tällöin kun kiipeilypaikka on tarpeeksi ylhäällä ja silti sinne on mukamas pakko päästä. Tänään pikkumies myös kerkesi yllättämään ja kiipeämään omatoimisesta alas syöttötuolistaan sillä välin kun käänsin selkäni kahvinkeittämistä varten. Tuo poika on siis vähän turhankin nopea kiipeämään joka paikkaan ja alas sieltä. Onneksi kumminkin alastulokin onnistuu jo ainakin jotenkuten ja alas tullessa ei ole vielä tapahtunut haavereita, toisin kuin kiipeillessä jos poika pelleilee esimerkiksi tuolilla ja tuoli kaatuu.
Onneksi lapset ovat kumminkin kestävää tekoa ja ihan pienestä ei satu pahasti. Lisäksi voin onnekseni todeta, että kuhmut, sekä mustelmat ja pienet haavatkin kuuluvat pikkulapsiperheisiin ja niiltä ei voi välttyä ellei kääri lastaan pumpuliin ja juokse perässä 24/7 lapsen hereillä ollessa. Vielä kun joskus oppisin olemaan panikoimatta jokaisesta pienestä kuhmusta tai pikkuhaaverista.
Harmikseni en vain yhtään muista kauan Eemilillä ja Veetillä kesti lopettaa tuo joka paikkaan kiipeäminen, mutta sen muistan että se loppuu aikanaan, ainakin osittain. Kiipeileehän Eemil ja Veetikin nimittäin edelleen mitä idiootimpiin paikkoihin ja esimerkiksi Veeti rakastaa levittää vaatteet vaatekaapista lattialle ja sen jälkeen kiivetä pötköttämään vaatekaapin hyllylle. Yhdessä vaiheessa Veetiä saikin olla koko ajan pelastamassa kaapista kun poika ei osannutkaan enää tulla omatoimisesti pois sieltä... Seuraavaksi pojat varmaan aloittavatkin sitten jo puihin kiipeämisen pihalla, jota isommat jo harjoittelevatkin kovasti jos lähistöllä sattuu olemaan puu jota pitkin pääsee kipuamaan edes vähän ylemmäs.
Toivonkin, että Niilon kiipeilykausi päättyy pian tai että poika saisi edes hieman järkeä, sekä itsesuojeluvaistoa päähänsä jotta pahimmilta haavereilta säästyttäisiin...
Kiipeileekö muiden lapset paljonkin? Milloin kiipeily alkoi ja kauanko kiipeilykautta kesti?
Nyt Niilo on nimittäin alkanut kiipeilemään keittiöntuolien kautta keittiönpöydälle jos keittiön ovi unohtuu sekunniksikin auki, lisäksi pikkumies kiipeää syöttötuoliinsa seisomaan, vaunuihin taiteilemaan ja eräs aamu havahduin siihen etten löytänyt Niiloa mistään vaikka huuto kuului. Hetken etsiskeltyäni tajusin, että Eemil oli unohtanut vessanöpöntön auki ja siellä Niilo seisoi wc-pöntössä kun ei päässyt enää omin avuin ylös. Onneksi poika ei ollut jäänyt jumiin ja Niilo pääsikin pesun kautta takaisin jatkamaan leikkejään, mutta ainakin Eemil oppi miksi vessanpöntön kansi suljetaan aina vessassa käynnin jälkeen...
Tiedän, että kiipeileminen on yksi monista kausista, jotka kestävät oman aikansa ja sitten innostus siihen lakkaa vähitellen kun lapsi kasvaa, mutta on se silti ärsyttävää kun saa koko ajan olla nostamassa lasta alas kaikkialta ja samalla kieltämässä. Ja aiheuttaahan tuo kiipeily muutamia sydämentykytyksiäkin aina silloin tällöin kun kiipeilypaikka on tarpeeksi ylhäällä ja silti sinne on mukamas pakko päästä. Tänään pikkumies myös kerkesi yllättämään ja kiipeämään omatoimisesta alas syöttötuolistaan sillä välin kun käänsin selkäni kahvinkeittämistä varten. Tuo poika on siis vähän turhankin nopea kiipeämään joka paikkaan ja alas sieltä. Onneksi kumminkin alastulokin onnistuu jo ainakin jotenkuten ja alas tullessa ei ole vielä tapahtunut haavereita, toisin kuin kiipeillessä jos poika pelleilee esimerkiksi tuolilla ja tuoli kaatuu.
Onneksi lapset ovat kumminkin kestävää tekoa ja ihan pienestä ei satu pahasti. Lisäksi voin onnekseni todeta, että kuhmut, sekä mustelmat ja pienet haavatkin kuuluvat pikkulapsiperheisiin ja niiltä ei voi välttyä ellei kääri lastaan pumpuliin ja juokse perässä 24/7 lapsen hereillä ollessa. Vielä kun joskus oppisin olemaan panikoimatta jokaisesta pienestä kuhmusta tai pikkuhaaverista.
Harmikseni en vain yhtään muista kauan Eemilillä ja Veetillä kesti lopettaa tuo joka paikkaan kiipeäminen, mutta sen muistan että se loppuu aikanaan, ainakin osittain. Kiipeileehän Eemil ja Veetikin nimittäin edelleen mitä idiootimpiin paikkoihin ja esimerkiksi Veeti rakastaa levittää vaatteet vaatekaapista lattialle ja sen jälkeen kiivetä pötköttämään vaatekaapin hyllylle. Yhdessä vaiheessa Veetiä saikin olla koko ajan pelastamassa kaapista kun poika ei osannutkaan enää tulla omatoimisesti pois sieltä... Seuraavaksi pojat varmaan aloittavatkin sitten jo puihin kiipeämisen pihalla, jota isommat jo harjoittelevatkin kovasti jos lähistöllä sattuu olemaan puu jota pitkin pääsee kipuamaan edes vähän ylemmäs.
Toivonkin, että Niilon kiipeilykausi päättyy pian tai että poika saisi edes hieman järkeä, sekä itsesuojeluvaistoa päähänsä jotta pahimmilta haavereilta säästyttäisiin...
Kiipeileekö muiden lapset paljonkin? Milloin kiipeily alkoi ja kauanko kiipeilykautta kesti?
perjantai 1. elokuuta 2014
Niilon 1-vuotis synttärit.
Pahoittelen jo valmiiksi kuvaoksennusta, sillä meillä oli Niilon synttäreillä kaverini kuvaamassa ja luonnollisesti kuviakin tuli otettua tsiljoona kun se kuvaaja en kerrankin ollut minä. Kuvista siis kiitos kaverilleni Sinnalle! Alkupään kuvat otettu Sinnan puhelimella, loppupäässä järkkärillä sillä järkkäri saapui paikalle vasta hieman synttäreiden alkamisen jälkeen.
Heräsin siis Niilon synttäriaamuna mielettömän aikaisin, niin kuin joka kerta kun on tiedossa jotkut järjestämäni juhlat, sillä stressaan juhlia ihan älyttömästi. Onneksi kuvaamassakin ollut kaverini lupautui tulemaan jo aikaisin avukseni sillä hommaa oli ja J:n huomio meni lähes kokonaan lasten paimentamiseen jotta sain itse tehtyä edes jotakin.
Olin edellisenä iltana saanut älynväläyksen tehdä vadelmista hyytelöä aamupalaksi ja hyytelöä pojat sitten saivatkin.
Isommat pojat tykkäsivät hyytelöstä ja olisivat halunneet lisääkin, harmi vaan etten ollut tehnyt kuin pienen hyytelön ja aamupalaksihan tuo sopi enemmän kuin hyvin kun en ollut lisännyt hyytelöön yhtään sokeria, eli siinä oli ainoastaan vadelmia, niiden keitinvesi, sekä liivate. Niilo taasen ei ollut ihan samaa mieltä tästä makuelämyksestä, vaan ilme oli lähes koko ajan tyyliä: "Mitä hittoa sä mulle tyrkytät?" Lopulta puolet hyytelöstä löytyikin siis lattialta...
Koska pojat kävivät aamupalan jälkeen aivan ylikierroksilla, päätimme laittaa pojat hetkeksi kylpyyn ja sen jälkeen he saisivat leikkiä samalla kun me aikuiset järjestettäisiin synttäreitä kuntoon. Asunnossamme oli meinaan jo heti aamusta kuuma kuin saunassa ja itsenikin olisi tehnyt mieli loikata poikien vannaan viilentäytymään.
Suihkun jälkeen pojat saivatkin heilua vaippasillaan ja varsinkin Niilolla oli kivaa kun poika leikki minulta ja J:ltä lahjaksi saamallaan merirosvolaivalla. Harmi vaan, että Eemil ja Veetikin olisivat tahtoneet leikkiä samalla laivalla ja lopulta pojat saivat noin viiden sekunnin välein riidan aikaiseksi. No, eipä siinä voinut muuta kuin laittaa laiva jäähylle ja pojat leikkimään muita leikkejä...
Kellon viisarit tuntuivat liikkuvan hieman liian nopeasti eteenpäin ja pian alkoikin olla melkein kiire koristella kakku, pukea pojat, laittaa pöytä ja tehdä kaikki viimeiset hommat. Luulin, että tarjottavaa olisi ollut jotenkin tosi vähän, mutta lopulta sitä tarjottavaa oli kumminkin aivan liikaa ja pakkasimmekin osan tarjottavista vieraiden mukaan. Tarjottavana meillä oli:
*Neljiä erilaisia keksejä
*Valkosipuli- ja yrttipatonkia
*Coctailpiirakoita ja munavoita
*Limua, kahvia, teetä
*Kolmen suklaan juustokakkua koristeltuna mansikoilla (Kinuskikissan ohjeella tehtyä)
*Täytekakku
Melkein samantien kun olin saanut kaiken valmiiksi, alkoi vieraita saapua paikalle ja oma stressinikin alkoi pikku hiljaa hieman hellittämään. Niilo sai ihan kivasti lahjoja ja ihana kun minua oltiin kuunneltu lahjatoiveissa, ettei ainakaan mitään turhaa krääsää miljoonaa kiloa. Niilo sai lahjaksi vaatteita, rahaa ja potkupyörän, ei siis mitään turhaa. Potkupyörä on itseasiassa ollut ihan hitti meidän taloudessa, kaikki pojat tahtoisivat nimittäin ajaa sillä koko ajan ja tappelukin saadaan vähän väliä aikaiseksi. Niilokin osaa muuten ajaa yllättävän hyvin potkupyörällään, vaikka luulin allkuun ettei poika tulisi pysymään sillä pystyssä...
Sitten olikin aika korkata kakku. Niiloa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kynttälän puhallus ja poika olisikin halunnut vain tunkea kätensä kakkuun. Lopulta jouduin itse puhaltamaan kynttilän sammuksiin ja Niilo sai omalle laitaselleen kakkua. Osa kakusta meni kumminkin vaatteille ja lattialle, eli se määrä mikä lopulta päätyi suuhun saakka on hieman arvoitus... Täytekakku oli vielä jääkaapissa piilossa, sillä se oli pikkusiskoni tilaama ja samalla synttärilahja Niilolle, joten oltiin sovittu että se otetaan esiin vasta kun siskonikin on päässyt töistä ja synttäripaikalle.
Vihdoin siskonikin pääsi paikalle ja saimme ottaa varsinaisen synttärikakun esille. Kakku oli ihan mielettömän hieno ja sen lisäksi kakku vielä maistuikin älyttömän hyvälle. Ei jää siis epäilystäkään, mistä seuraavatkin synttärikakut tilataan jatkossa.
Pikku hiljaa synttärisankaria alkoi kumminkin väsyttämään, isommat pojat alkoivat käymään ylikierroksilla, juustokakku alkoi lässähtämään kuumuudesta ja vieraat alkoivat lähteä koteihinsa. Kun kaikki muut vieraat olivat lähteneet, tulivat vielä Niilon kummitäti ja -setä käymään tyttärensä kanssa.
Lopulta päivä päättyi niin, että meidän pojat lähtivät kaverilleni yökylään ja minä, sekä J lähdettiin viettämään iltaa viimeisenä käymään tulleiden Niilon kummien kanssa. Kaiken kaikkiaan synttärit menivät hyvin ja oli ihana päästä viettämään pitkästä aikaa iltaa J:n kanssa kahdestaan. Tämä kaverini Sinna, joka valokuvasi, auttoi ja otti pojat yökylään, otti Niilosta myös 1-vuotis kuvat luonaan kun pojat olivat siellä. 1-vuotiskuvat esittelen kumminkin myöhemmin jottei tämä postaus veny kilometrin mittaiseksi...
Heräsin siis Niilon synttäriaamuna mielettömän aikaisin, niin kuin joka kerta kun on tiedossa jotkut järjestämäni juhlat, sillä stressaan juhlia ihan älyttömästi. Onneksi kuvaamassakin ollut kaverini lupautui tulemaan jo aikaisin avukseni sillä hommaa oli ja J:n huomio meni lähes kokonaan lasten paimentamiseen jotta sain itse tehtyä edes jotakin.
Olin edellisenä iltana saanut älynväläyksen tehdä vadelmista hyytelöä aamupalaksi ja hyytelöä pojat sitten saivatkin.
Isommat pojat tykkäsivät hyytelöstä ja olisivat halunneet lisääkin, harmi vaan etten ollut tehnyt kuin pienen hyytelön ja aamupalaksihan tuo sopi enemmän kuin hyvin kun en ollut lisännyt hyytelöön yhtään sokeria, eli siinä oli ainoastaan vadelmia, niiden keitinvesi, sekä liivate. Niilo taasen ei ollut ihan samaa mieltä tästä makuelämyksestä, vaan ilme oli lähes koko ajan tyyliä: "Mitä hittoa sä mulle tyrkytät?" Lopulta puolet hyytelöstä löytyikin siis lattialta...
Koska pojat kävivät aamupalan jälkeen aivan ylikierroksilla, päätimme laittaa pojat hetkeksi kylpyyn ja sen jälkeen he saisivat leikkiä samalla kun me aikuiset järjestettäisiin synttäreitä kuntoon. Asunnossamme oli meinaan jo heti aamusta kuuma kuin saunassa ja itsenikin olisi tehnyt mieli loikata poikien vannaan viilentäytymään.
Suihkun jälkeen pojat saivatkin heilua vaippasillaan ja varsinkin Niilolla oli kivaa kun poika leikki minulta ja J:ltä lahjaksi saamallaan merirosvolaivalla. Harmi vaan, että Eemil ja Veetikin olisivat tahtoneet leikkiä samalla laivalla ja lopulta pojat saivat noin viiden sekunnin välein riidan aikaiseksi. No, eipä siinä voinut muuta kuin laittaa laiva jäähylle ja pojat leikkimään muita leikkejä...
Kellon viisarit tuntuivat liikkuvan hieman liian nopeasti eteenpäin ja pian alkoikin olla melkein kiire koristella kakku, pukea pojat, laittaa pöytä ja tehdä kaikki viimeiset hommat. Luulin, että tarjottavaa olisi ollut jotenkin tosi vähän, mutta lopulta sitä tarjottavaa oli kumminkin aivan liikaa ja pakkasimmekin osan tarjottavista vieraiden mukaan. Tarjottavana meillä oli:
*Neljiä erilaisia keksejä
*Valkosipuli- ja yrttipatonkia
*Coctailpiirakoita ja munavoita
*Limua, kahvia, teetä
*Kolmen suklaan juustokakkua koristeltuna mansikoilla (Kinuskikissan ohjeella tehtyä)
*Täytekakku
Melkein samantien kun olin saanut kaiken valmiiksi, alkoi vieraita saapua paikalle ja oma stressinikin alkoi pikku hiljaa hieman hellittämään. Niilo sai ihan kivasti lahjoja ja ihana kun minua oltiin kuunneltu lahjatoiveissa, ettei ainakaan mitään turhaa krääsää miljoonaa kiloa. Niilo sai lahjaksi vaatteita, rahaa ja potkupyörän, ei siis mitään turhaa. Potkupyörä on itseasiassa ollut ihan hitti meidän taloudessa, kaikki pojat tahtoisivat nimittäin ajaa sillä koko ajan ja tappelukin saadaan vähän väliä aikaiseksi. Niilokin osaa muuten ajaa yllättävän hyvin potkupyörällään, vaikka luulin allkuun ettei poika tulisi pysymään sillä pystyssä...
Sitten olikin aika korkata kakku. Niiloa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa kynttälän puhallus ja poika olisikin halunnut vain tunkea kätensä kakkuun. Lopulta jouduin itse puhaltamaan kynttilän sammuksiin ja Niilo sai omalle laitaselleen kakkua. Osa kakusta meni kumminkin vaatteille ja lattialle, eli se määrä mikä lopulta päätyi suuhun saakka on hieman arvoitus... Täytekakku oli vielä jääkaapissa piilossa, sillä se oli pikkusiskoni tilaama ja samalla synttärilahja Niilolle, joten oltiin sovittu että se otetaan esiin vasta kun siskonikin on päässyt töistä ja synttäripaikalle.
Vihdoin siskonikin pääsi paikalle ja saimme ottaa varsinaisen synttärikakun esille. Kakku oli ihan mielettömän hieno ja sen lisäksi kakku vielä maistuikin älyttömän hyvälle. Ei jää siis epäilystäkään, mistä seuraavatkin synttärikakut tilataan jatkossa.
Pikku hiljaa synttärisankaria alkoi kumminkin väsyttämään, isommat pojat alkoivat käymään ylikierroksilla, juustokakku alkoi lässähtämään kuumuudesta ja vieraat alkoivat lähteä koteihinsa. Kun kaikki muut vieraat olivat lähteneet, tulivat vielä Niilon kummitäti ja -setä käymään tyttärensä kanssa.
Lopulta päivä päättyi niin, että meidän pojat lähtivät kaverilleni yökylään ja minä, sekä J lähdettiin viettämään iltaa viimeisenä käymään tulleiden Niilon kummien kanssa. Kaiken kaikkiaan synttärit menivät hyvin ja oli ihana päästä viettämään pitkästä aikaa iltaa J:n kanssa kahdestaan. Tämä kaverini Sinna, joka valokuvasi, auttoi ja otti pojat yökylään, otti Niilosta myös 1-vuotis kuvat luonaan kun pojat olivat siellä. 1-vuotiskuvat esittelen kumminkin myöhemmin jottei tämä postaus veny kilometrin mittaiseksi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


