Lapset ja elektroniikka.

Joskus vannoin, ettei minun lapseni tule ikinä pelaamaan pelikonsoleilla, eikä käyttämään kännykkää ennen kuin ovat vähintäänkin 9-10-vuotiaita ja mieluiten vasta yläasteikäisinä... Miksi ihmeessä minun pitäisi antaa lasten pelata vaikkapa pleikkarilla kun ei ne lapset siitä mitään hyödy? Ja eipä se liian aikainen elektroniikan kanssa pelleily ainakaan hyvästä olisi. Niin, se oli silloin joskus ennen lapsia ja vielä Eemilin vauva-aikanakin ja oikeastaan vielä noin vuosi sitten. Se on siis ollut ja mennyt periaate monien muidenkin periaatteiden ohella.

Alkuun annoin Eemilin pelata kanssani samaan aikaan Zumbaa, sekä tanssipeliä, koska Eemil nautti siitä kun sai "tanssia" kanssani minun pelatessani. Seuraava askel olikin sitten se, että ostin pojille oman pelin Xbox Storesta, nimittäin Kinectille tarkoitetun Fantastic Pets nimisen pelin, jossa lapsi toimii itse ohjaimena ja ajattelin, etteihän se nyt olisi paha jos lapsi pelaa vähän kerrallaan kun pelissä joutuu liikkumaan ja miettimään, eikä pelaaminen ole pelkkää ruudun edessä tapittamista. Kyseinen peli saavuttikin sekä Eemilin, että Veetin osalta suuren suosion ja edelleen pojat tahtovat pelata joko "lemmikkipeliä" taikka tanssipeliä aina silloin tällöin, mutta seuraava askel pelaamisessa olikin sitten että menin ostamaan pojille Smurffipelin Xboxille ja Raymanin....
Oikeastaan tuon Raymanin ostin itselleni, mutta rehellisesti sanottuna pojat sitä pelasivat enemmän valvonnassani kuin minä itse. No, Smurffipeli ja Rayman eivät erikoisemmin kiinnostaneet, joten tuonne ne jäivät hyllyyn pölyyntymään ja pojat jatkoivat pelaamista silloin tällöin samalla tutulla ja turvallisella lemmikkipelillä, sekä tanssipelillä ja Zumballa kanssani "kaksinpelinä". Todellisuudessahan pojat eivät edes ymmärrä että tanssipelissä ja Zumbassa pitäisi tehdä jotain tiettyjä juttuja saadakseen pisteitä, vaan enemmänkin näiden pelien pelaaminen on yhteistä hauskanpitoa satunnaisesti muunmuassa Niilon päiväuniaikaan kun Niilo ei pääse häiritsemään pelaamista.

Jottei periaatteeni olisi kumminkaan tuhoutunut näin vähällä määrällä, menin ostamaan Eemilille eräänä kauniina päivänä Lego Movie elokuvaan perustuvan playstation 3 pelin. Ja ennen kuin kukaan kerkeää tulla sanomaan, kyllä, tiedän pelin olevan K-7 ja kyllä, Eemil täyttää helmikuussa vasta 5-vuotta mutta poika ei pelaa peliä ikinä ilman minun vieressä istumista ja minun neuvojani. En siis koe tätä mitenkään lapsen turvallisuudentunnetta tai lapsuutta rohjuttavaksi tekijäksi, varsinkaan kun kävimme kyseisen elokuvan katsomassa ennakkonäytöksessäkin 3d:nä.
Periaatteenamme on ollut kyseisen pelin suhteen, että Eemil saa pelata pleikkarilla maksimissaan kahtena päivänä viikossa ja tällöin muutaman tunnin kerrallaan. Kyseisen pelin tallennuskohdat kun tuntuvat olevan äärimmäisen harvassa, ei Eemil pääsisi ikinä pelissä eteenpäin jos peliaika olisi esimerkiksi maksimissaan 30min. Lisäksi ehtoina pelaamiselle on ollut se, että ennen pelaamista Eemil käyttäytyy koko päivän, siivoaa huoneensa ja pleikkaria ei pelata enää kello 17 jälkeen illalla, jottei peli vaikuta yöuniin.
Tämän lisäksi Eemil on myös nyt oppinut, että jos pleikkarin sulkemisesta tulee tappelu, vähenee pelikerrat joksikin aikaa, eli nämä sovitut asiat ovat saaneet Eemilin käyttäytymään edes hieman paremmin uhmaiän ohella kun poika saa tykkäämänsä palkkion hyvästä käytöksestä.

(Välihuomautuksena, koska kyseinen Lego Movie peli on jo pelattu kertaalleen läpi, sorruimme tänään J:n kanssa ostamaan Eemilille Lego Batman pelin, katsotaan saako se yhtä suuren menestyksen pojan silmissä kuin edellinen peli...)

Miksi sitten ostin Eemilille Lego-pelin? Tai mistä idea pelin ostamiseen edes syntyi? Siitä, että kaverini vei Eemilin oman kaverinsa lapsen synttäreille, jossa poika sai kokeilla Lego peliä ja jossa kipinä pelaamiseen syntyi. Tämän jälkeen Eemil kinusi joka ikinen kerta kaupassa peliosaston ohi kuljettaessa omaa Lego-peliä ja lopulta annoin periksi kun poika oli käyttäytynyt koko päivän huomattavasti tavallista paremmin. Suoraan voisi siis sanoa, että ensimäinen pleikkaripelin ostaminen oli täysin hetken mielijohde...

Mistä sain idean tästä aiheesta kirjoittamiseen? Olen antanut Veetin nyt pelata muutamia kertoja kännykälläni yksinkertaisia lasten pelejä esimerkiksi pidemmillä bussimatkoilla, jotta olen saanut Veetin pidettyä hereillä bussimatkan ajan ja tänään kun matkustimme Jumboon, mulkoili eräs nainen lapsensa kanssa minua äärimmäisen vihaisesti ja halveksuvasti koko bussimatkan ajan kun annoin Veetin pelata sylissäni kännykälläni. Vielä bussista jäädessäänkin tämä kyseinen rouva mulkoili olkansa yli minua ja Veetiä. Rupesinkin miettimään, että onko se nyt niin kamalaa jos lapsi pelaa jonkun aikaa bussissa kännykällä, varsinkin kun peli on Lego Duplo peli joka ei mitenkään päin ole melkein 3-vuotiaalle sopimaton peli? Eihän tämä rouva tietenkään tiennyt, mitä Veeti pelaa sillä kännykällä, mutta jos ilmeestä näkee kuinka rouva halveksuu toimintaani, olisiko hän voinut avata suunsa ja kysäistä asiasta?

Lisämietittävää elektroonikka + lapset yhdistelmästä aiheuttaa se, että pikkumiehemme Eemil on alkanut harjoittelemaan yksin pihalla olemista ja koska asumme kuudennessa kerroksessa, josta kyllä on näköyhteys leikkipaikallemme, mutta josta ääneni ei kantaudu kovinkaan hyvin pihalla leikkivän lapsen korviin, olen alkanut harkitsemaan kännykän ostamista Eemilille. Kyllä, tiedän ettei vajaa 5-vuotias oikeasti todennäköisesti tarvitsisi kännykkää yhtikäs mihinkään, mutta olen miettinyt, että helpottaisiko se Eemilin ulkoilua kun saisin pojan tarvittaessa puhelimella kiinni ja tulemaan esimerkiksi kotiin syömään? Lisäksi uskaltaisin päästää Eemilin paljon vapaammin ja useammin ulos, kun tietäisin että saisin pojan tarvittaessa kiinni.
Tämä kännykänkin hankinta on tosiaan ihan vasta mietintäasteella ja jos kännykän hankimme Eemilille, tulee se olemaan joku markkinoiden halvin, sekä yksinkertaisin puhelin johon ei saa pelejä ja jolla voi vastata puheluihin, ei muuta. Lisäksi liittymä tulisi olemaan sellainen jossa olisi estot kaikkiin muihin numeroihin, paitsi minulle ja J:lle. Näin ollen Eemilkin saisi minut ja J:n kiinni tarpeen tullen, vaikka poika ei tulekaan vielä olemaan varsinaisesti yksin, mutta joskushan se yksin ulkoilun harjoittelu pitää aloittaa kunnolla ja joskushan pojan pitää opetella olemaan yksin lyhyitä aikoja kotona (esimerkiksi vuoden päästä jonkun roskien vienti reissun ajan tai vastaavaa) ja tällöin se puhelin tulee kumminkin tarpeeseen. Siksi voisinkin kuvitella, että puhelimen käyttöäkin tulisi harjoitella jo valmiiksi, jottei se tulisi täytenä shokkina silloin.

Mitäs mieltä te lukijat olette yhdistelmästä lapset ja elektroniikka?