Kun kotiäitiys ei olekaan aina kivaa.

Hieman olen arkaillut tästä aiheesta kirjoittamista, koska suoraan sanottuna pelkään kukkahattutätien reaktioita aiheeseen... Koska kumminkin varmaan kaikki äidit tietävät, ettei se kotiäitiys ole aina ruusuilla tanssimista, niin kaipa niitä hermoja riistäviäkin puolia voi hieman valottaa.

Kun odotin Eemiliä, tiesin kyllä, että uhmaikä tulee joskus vastaan ja että jokaisella lapsella on joskus uhmaikä, joka voi vieläpä kestää kohtuullisen pitkäänkin. Enkä osannut aavistaa vielä Eemilin vauva-aikanakaan mitä olisi edessä, vaikka välillä vauvavuoden heräilyt ottivatkin koville, varsinkin kun Eemilin yöheräilyt saatiin loppumaan vasta kun poika oli 1v10kk vanha ja silloinkin ensikodin unikoulun avulla kun odotin lähes viimeisilläni Veetiä.
Uhmaiän alkupuolella, joskus silloin kun Eemil oli noin 3-vuotias, ajattelin että tällaistako se uhmaikä on, kiukuttelua ja huutoa? Sehän oli vielä ihan siedettävää ja vaikka välillä jaksaminen oli koetuksella, ei se uhmaikä tuntunut alkuunsakkaan niin pahalta kuin olisin voinut ehkä kuvitella.

Nyt on kumminkin toinen ääni kellossa, se uhmaikä ei olekaan enää mikään ihan siedättävä asia ja lapsen kehitysvaihe jonka voi noin vain kestää. Ei, vaan nykyisin on oikeasti hermot koetuksella ja välillä tekisi mieli juosta ulko-ovesta ulos huutamaan. Välillä on myös olo, että tekisi mieli lukita Eemil parvekkeelle ja itse kirmata sisälle, laittaa musiikit täysille ja vain odottaa että pojan raivo laantuu. Valitettavasti en kumminkaan voi tehdä kumpaakaan noista, vaan Eemilin raivoaminen on vain kestettävä ja on yritettävä kaikkensa, jotta sen uhmakohtauksen saa loppumaan.

On vain helpommin sanottu kuin tehty tuo kestäminen ja rauhoittelu. Uhmakohtauksen aiheutumiseen ei nimittäin tarvita nykyisin mitään kovinkaan ihmeellistä, vaan raivoamiseen riittää sellaisetkin pikkuasiat kuin esimerkiksi väärin voideltu leipä, juusto ja leikkele väärinpäin leivän päällä, väärä pehmolelu sängyllä, telkkarin kiinni laittaminen kun sitä on katsottu jo tarpeeksi, se että jompikumpi pikkuveljistä ottaa lelun jolla Eemil ei alunperin edes leikkinyt, maidon kaataminen väärän väriseen mukiin ja melkeinpä ihan kaikki mitä nyt ylipäänsä satutaan tekemään päivittäisissä rutiineissa. Pahimman uhmakohtauksen saa kumminkin aikaan se, että Eemiliä käsketään siivoamaan oma huoneensa.

Teinkin virheen silloin joskus kun siivosin itse Eemilin huoneen, jos poika ei sitä siivonnut kun minulla vain yksinkertaisesti meni hermot huoneen sotkuisuuteen. Näin Eemil oppi, että kun on tarpeeksi kauan siivoamatta omaa huonettaan, kyllä se äiti tulee sen siivoamaan. Olisi vain pitänyt uskoa sitä, kun J sanoi, että poika siivoaa itse huoneensa tai muuten huono on siivoamatta.
Nykyisin jo pelkkä vihjaus huoneen siivoamisesta saa Eemilistä esille raivoavan pikkuhirviön. Olen jo useamman kerran saanut kokea, kuinka noin pienessä lapsessa on voimaa kuin pienessä kylässä ja voin sanoa, että jo tuo vajaa 5-vuotias saa aikaan mustelmia, naarmuja ja ei ole itkukaan ollut kamalan kaukana muutamina kertoina kun voimat tuntuu välillä olevan suoraan sanottuna täysin loppuun kulutettu.
Nytkin omassa kropassani on mustelmia ja olkapääni on naarmuilla ja minkä takia? Sen vuoksi, etten suostu antamaan periksi huoneen siivouksen suhteen. Silmäänikin särkee kun Eemil onnistui täräyttämään silmäkulmaa nyrkillään ja kaiken tämän lopputulos oli jälleen kerran se, ettei poika kumminkaan siivonnut sitä huonettaan. Ei, koska kello oli tappelun jälkeen jo niin paljon, että oli aika siirtyä iltapalalle, iltatoimille ja nukkumaan. Eli jälleen kerran lapsi voitti tahtojen taistelumme ja näin ollen ensikerralla tahtojen taistelu tulee taas olemaan vaikeampi.

Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö Eemil saisi rangaistusta tuollaisesta käytöksestä, vaan poika kannetaan aina nurkkaan istumaan / seisomaan, ihan miten tahtoo nurkka-aikansa viettää ja poika laitetaan myös pyytämään anteeksi jos siitä on kyse. Kumminkaan tuo nurkkarangaistus ei näytä toimivan, vaan Eemil viettää nurkassa juuri sen ajan mitä poikaa pidetään siellä ja heti kun käännän selkäni, lapsi kirmaa pois nurkasta ja jälleen sama juttu alusta. Lopulta tämä nurkkaan vieminen menee lähes tulkoon aina siihen, että istun Eemilin kanssa nurkassa, pitämässä raivostunutta, hakkaavaa, purevaa, potkivaa ja raapivaa lasta väkisin sylissäni jotta saisin pojan rauhoittumaan ja istumaan rangaistuksensa loppuun. Ja istuuhan Eemil lopulta sen neljä minuuttia siellä nurkassa, mutta se työ minkä saa nähdä sen eteen, että poika kärsii rangaistuksensa loppuun saakka, se on se joka tuntuu välillä ylitsepääsemättömän uuvuttavalta. Eikä asiaa tosiaankaan helpota se, että Eemil on muutenkin voimakastahtoinen lapsi, joka tahtoo saada tahtonsa läpi tai joka laittaa kaikki muut kärsimään käytöksestään jos ei saa sitä tahtoansa läpi.

Suoraan sanottuna, kyllä, välillä olen äärimmäisen väsynyt tähän kaikkeen tappeluun uhmaikäiseni kanssa ja päälle laskee vielä satunnaiset huonosti nukutut yöt, uhmaikäänsä aloittelevan Veetin ja Niilon, joka kaipaa muuten vaan paljon huomiota, ei se itku ole oikeasti aina kaukana. Välillä olen jopa ajatellut, että mitä ihmettä olen tehnyt väärin noiden lastenkasvatuksen kanssa kun uhmaikä onkin tuollaista?
Onnekseni minulla on kumminkin kavereita, joilla on myös uhmaikäisiä lapsia ja joiden lapset ovat kuulemma aivan samanlaisia uhmaiässä kuin meidän Eemil. Onnekseni myös netin mammapalstoilla suurin osa sanoo, että tuo on normaalia uhmaikää joka menee ohi. Onnekseni neuvolassakin hoetaan että tuo kuuluu normaaliin uhmaikään ja onnekseni uhmaikäisten lasten äidit jaksavat myös kannustaa tilanteen kanssa. En siis ole yksin tämän uhmaiän kanssa. Nämä asiat auttavat jaksamaan, samoin kuin se, että tämä on oikeasti taas vain kausi joka menee ohi.

Todellisuudessa en vaihtaisi päivääkään pois äitiydestä ja todellisuudessa Eemil osaa olla myös ihana, kiltti ja muita ajatteleva lapsi jonka kanssa on ilo viettää aikaa ja touhuta silloin kun poika on hyvällä tuulella. Ne hetket kun Eemil käyttäytyy kuin pieni enkeli, ne luovat uskoa siihen että kyllä poika oppii vielä käyttäytymään ja saan lapseni tottelemaan. Ehkä se huoneen siivouskaan ei lopulta ole oikeasti niin vakava asia.

Toivon tosiaan, että nyt kerrankin kun kerron avoimemmin siitä, kuinka kotiäitiys ei olekaan aina ihanaa, että jokainen kommentoija osaisi miettiä kommenttinsa sisältöä ennen sen lähetystä. Olisi myös ihana saada vertaistukea muiden uhmaikäisten vanhemmilta ja vaikkapa neuvoja, kuinka tuota uhmaa voisi hillitä.

Pojat tahtoivat ostaa mulle kukkia.

Järjestettiin Eemilin kanssa osa pehmoleluista seinälle talteen.

Eemil tahtoi auttaa vaunujen työntämisessä.