keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Lastenpäivystysreissu.

Kuvat eivät liity mitenkään postaukseen, muuten kuin kuvien malli oli tämän kertaisen sydänkohtauksen aiheuttaja.
Eilinen päivä alkoi aivan normaalisti ja mitään normaalista poikkeavaa ei ollut havaittavissa. Aamulla siivosin ja pojat leikkivät, syötiin ja katseltiin telkkaria. Kaverikin tuli jossain vaiheessa käymään. Kaverini viihtyi meillä useamman tunnin ja pojatkin selkeästi nauttivan vieraasti, sillä pojat esiintyivät aivan niin kuin aina vieraiden käydessä. Juorusimme kaverini kanssa ja vaihdoimme uusimmat kuulumiset ja pian kello olikin jo melkein niin paljon, että alkaisi olemaan poikien iltapala-aika. Koska ei kumminkaan ollut ihan iltapala-aika ja Niilo alkoi kiukkuilemaan väsymystään, päätin antaa pojalle pienen kipollisen mustaherukka-vanilja soijajugurttia.

Mikään varsinainen tarvehan meidän perheellä ei ole soijajugurtin syömiseen, mutta olin ajatellut ostaa sitä kokeiluun kun se kerran tarjouksessa oli ja hyvin näytti kaikille pojille maistuvan, samoin kuin itsellenikin. Niilo söikin kupin vauhdilla ja paineli leikkimään vielä hetkeksi veljiensä kanssa. Kaverinikin alkoi suunnittelemaan lähtöään kun hänen oma kaverinsa oli luvannut kyydin kotiin. Hetken päästä Niilo kumminkin tuli takaisin olohuoneeseen leikkimästä ja ensimäisenä kiinnitin huomiota siihen, että pojan naama oli kirkkaan punainen. Ensimäinen reaktioni oli, että mitä ihmettä veljet ovat tehneet Niilolle, kunnes kaverini totesi että punoitus näytti allergiselta reaktiolta. Nostinkin pojan sohvalle pötköttämään ja aloin tutkailla naamaa tarkemmin jolloin huomasin naamassa pieniä vesikellon näköisiä näppylöitä, melkein kuin nokkosrokkoa.
Hetken aikaa kerkesin panikoimaan, kunnes tulin järkiini ja soitin terveysneuvontaan, jossa kehoitettiin lähtemään päivystykseen. Olihan reaktio kumminkin tullut naaman alueelle ja oli ensimäinen laatuaan, joten olisi hyvä tarkastaa ettei reaktio muuttuisi vakavammaksi. Onneksi kaverini kyyti ei ollut vielä saapunut ja sama kyyti lupasi heittää minut ja Niilonkin samalla päivystykseen. Onneksi J:lläkin oli vapaailta joten hän pystyi jäämään isompien kanssa kotiin.


Pääsimmekin päivystykseen melko nopeasti, eikä Niilon kuntokaan onneksi mennyt huonommaksi matkalla. Ilmoittauduimme, saimme Niilolle kutinaa helpottavaa allergialääkettä ja istahdimme odottamaan.
Ennen meidän paikalle saapumista oli odotustilassa kaksi perhettä ja yksi oli lääkärin vastaanotolla. Kerkesinkin jo ajattelemaan, että luojan kiitos siellä ei ehkä menisi kovinkaan pitkään. Kuinka väärässä voikaan kumminkin ihminen olla? Perheitä saapui päivystykseen koko ajan lisää ja ennen meitä paikalla olleet kävivät lääkärillä useammankin kerran. Jopa nämä meidän jälkeenkin tulleet pääsivät lääkärin vastaanotolle suhteellisen monta kertaa, kun taas meitä ei kutsuttu sisälle. Meni tunti odotellessa ja Niilo alkoi pikkuhiljaa olla kiukkuinen väsymyksen vuoksi, olihan sillä hetkellä nukkumaanmeno aika normaalisti ja iltapalakin oli jäänyt väliin. Laitoin kumminkin pojalle maidon pulloon ja toivoin, että pian olisi meidän vuoro. Odotus tuntui tuskalliselta kun Niilo alkoi muuttumaan hetki hetkeltä kiukkuisemmalta ja maitokaan ei enää kelvannut. Lisäksi, vaikka nokkosrokkoa oli ilmestynyt selkään ja olkapäihinkin, oli koko reaktio jo helpottanut ja jäljellä oli enää pelkkää naaman punoitusta.
Odotimme edelleen ja vihdoin hieman ennen yhdeksää illalla, oli meidän vuoromme mennä lääkärille. Vastahan olimmekin kaksi tuntia odotelleet...


Ihan ensin lääkäri tutki iho-oireet ja kuunteli keuhkot. Keuhkoissa ei kuulunut mitään normaalista poikkeavaa ja iho-oireitakaan ei tosiaan ollut enää pahemmin havaittavissa. Lääkäri kertoi ettei kyseessä välttämättä ollut allerginenreaktio, vaan pienikin virus kehossa voisi aiheittaa yliherkkyyden jollekin tietylle ruoka-aineelle. Siksipä lääkäri halusikin katsoa myös korvat ja korvatulehdushan toisesta korvasta löytyi ja silmätulehdus toisesta silmästä. Kumpaakaan poika ei ollut oireillut millään tapaa ja silmän punoituksen epäilin itse johtuneen siitä kun poika hieroi väsymyksen vuoksi silmiään.

Saimme kumminkin reseptit sekä silmätippoihin, että antibiootteihin ja varmuuden vuoksi reseptin vielä allergialääkkeisiinkin, jotka jätimme kumminkin tänään noutamatta sillä lääkäri sanoi ettei niitä tarvitse hakea jos iho-oireet eivät jatku.

Nyt onkin sitten kaksi lääkekuuria samaan aikaan ja toivotaan, että sekä korva-, että silmätulehdus paranee pian. Ei meinaan tunnu tosiaankaan Niilon lempihommalta tuo silmätippojen laitto ja pojan kanssa saakin tapella ihan kunnolla että tipat saa paikalleen.

Tälläista siis tällä kertaa, nyt jääkin soijavalmisteet toistaiseksi pois meidän ruokavaliosta ja toivotaan etten saa vähään aikaan uutta sydänkohtausta...

maanantai 27. lokakuuta 2014

1? 2? 3? 4? Sopiva lapsiluku?

Järkyttävä tappoflunssa on hieman vienyt voimia ja se on valitettavasti näkynyt blogissakin hiljaisuutena. Flunssa jatkuu edelleen vaikka on kestänyt jo yli viikon, joten toivotaan että flunssa jatkaa pian matkaansa.
Eemil ja Veeti viime vuoden toukokuussa painimassa.
Sopiva lapsiluku on asia, josta kaikilla on omat mielipiteensä ja joillekin juuri sopiva lapsiluku on yksi, joillekin kaksi, joillekin kokonainen suurperhe ja joillekin sopiva lapsiluku on nolla. Sopiva lapsiluku on siis jokaisen oma ja henkilökohtainen asia ja voisin väittää, että sopivasta lapsiluvusta on täysin turha lähteä väittelemään yhtikäs kenenkään kanssa.

Eemil parin päivän ikäisenä.
Alunperinhän aluettuani seurustelemaan J:n kanssa olin sitä mieltä, että en tahdo yhtään lasta ainakaan kymmeneen vuoteen ja hupsista, kuinkas sitten kävikään? Eemil ilmoittikin tulostaan ja silloin ajattelin, että kyllä se yksi on juuri meille sopiva lapsiluku. Yhden lapsen kanssa oli äärimmäisen helppoa kun ei ollut kuin yksi lapsi vaatimassa huomiota ja vain yksi lapsi jonka tarpeisiin tuli vastata. Yhden lapsen kanssa kaikki tuntui sujuvan kuin luonnostaan ja ajatuksissa ei tosiaankaan ollut toista lasta pitkiin aikoihin. Olisihan toinen lapsi kumminkin voinut olla äärimmäisen hankala tapaus ja vaikka koliikkilapsi, tuntui siis sopivimmalta tyytyä yhteen lapseen ja kasvattaa Eemil kunnon kansalaiseksi.

Eemil ja Veeti jouluaattona 2011
Jälleen kerran suunnitelmat hieman muuttuivat ja kun Eemil oli vähän päälle vuoden, ilmoitteli pikkuveli tulostaan. Aborttia en kumminkaan edes harkinnut sillä olen sitä mieltä, että jos seksiä harrastaa, ottaa tietoisen riskin lapsesta käytti ehkäisyä tai ei. Niinpä alkoi jälleen raskausaika ja raskaus sujuikin yllättävän hyvin siihen nähden, että jaloissa oli pyörimässä vilkas taapero. Veeti syntyikin hieman ennen jouluaattoa ja vauvan, sekä taaperon kanssa elo sujui yllättävän hyvin. En ollut ollenkaan ajatellut, kuinka helppoa voisi olla kahden lapsen äitinä olo. Toisaalta taasen, oli ehkä hyvä varautua kaikkein pahimpaan koska jos olisi tullut jotain ongelmia, olisin voinut ajatella varautuneeni niihin.
Heti kun Veeti oppi hieman liikkumaan ja kommunikoimaan, alkoi poikien yhteiselo sujua entistä paremmin. Pojat nimittäin leikkivät nätisti ja vaikka Eemilin suunnalta oli välillä lievää mustasukkaisuutta havaittavissa, ei sekään mennyt missään vaiheessa överiksi. Tässä vaiheessa kaksi lasta tuntui siltä, että se olisi juuri se meille sopiva lapsiluku.
Nykyisinkin pojat tappelevat vähän väliä, mutta silti osaavat myös halailla ja suukotella toisiaan, sekä leikkiä nätisti keskenään. On myös ihana huomata välillä, kuinka nyt kun pojat nukkuvat samassa huoneessa, saattaa jutustelua kuulua vielä pitkäänkin nukkumaanmenon jälkeen ja että pojat jopa vuorotellen "lukevat" toisilleen satuja. Alkuun ajattelin, että hitto nukkuisivat kunnolla, mutta kaipa tuo vain vahvistaa veljessidettä entisestään.


Kaikki muruset yhdessä koossa.
Vaikka lapsiluku tuntui aivan täydelliseltä kahdella lapsella, tuli jälleen ilmi, että kolmas lapsi olikin tulossa. Tällöin Niilo ilmoitteli tulostaan. Alkuun olin luonnollisesti niin sanotusti kauhuissani, miten ihmeessä muka pärjäisimme kolmen pienellä ikäerolla olevan lapsen kanssa ja hieman enemmän aiheutti kauhua se, kun saimme tietää kolmannenkin lapsen olevan poika. Mitä sitten kun lapset olisivat kaikki suht samaan aikaan teini-iässä? Mitä sitten kun uhmaikä iskisi kaikille suunnilleen samoihin aikoihin?
Raskausaika tuntui muutamaan otteeseen hankalalta kun Eemilin uhmaikä aloitteli näyttäytymistään kunnolla ja ei Veetikään aina ihan kaikkein parhaimmalla tavalla käyttäytynyt. Selvisin kumminkin tästä ajasta hengissä ja selvisin hengissä jopa Niilon ensimäisestä vuodesta. Mustasukkaisuutta on aina silloin tällöin ilmennyt joka pojalla, mutta aina ollaan saatu kaikki sujumaan ja vaikka kaikki kolme poikaa tappelevatkin aina silloin tällöin, niin siitä huolimatta he saavat aina sovituksi ja leikit jatkuvat nätisti riidan jälkeen. Uskoisin, että tämä kolmikko tulee ajan saatossa olemaan varsinainen tehokolmikko ja uskoisin poikien pysyvän läheisinä pienen ikäeronsa johdosta.

Isommat pojat rannalla
 Tällä kertaa en kumminkaan meinaa sanoa enää, ettei yhtää lasta meille enää ikinä. Onhan se jo huomattu, että tuo asia ei pidä, varsinkaan jos sen ääneen sanoo. En myöskään osaa enää sanoa, mikä on juuri meille se sopiva lapsiluku, sen näyttää vain aika. Voisin kuvitella, että kyllä sen jostain huomaa sitten kun lapsiluku on lopullisesti täynnä. En tiedä, tuleeko meille neljättä lasta, joten sitä on turha lähteä kyselemään, sen näyttää vain aika.
Olen kumminkin tehnyt päätöksen, että vaikka kovinkaan moni ei sulata edes tätä meidän kolmen lapsen perhettä ja läheskään kaikki eivät pidä meitä ihan täysijärkisinä, en aio enää kuunnella tuollaisia mielipiteitä. Jos meidän lapsiluvussamme on jonkun mielestä jotakin vikaa, pitäkööt sen omana tietonaan, se lapsiluku kun edelleenkin on jokaisen oma, henkilökohtainen päätös.
Lisäksi olen tullut siihen tulokseen, että niin kauan kun itse hoidamme omat lapsemme J:n kanssa, emmekä esimerkiksi pahemmin pyydä keneltäkään mitään apua, saamme hankkia vaikka kymmenen lasta, ilman että sen tulisi ketään häiritä. Omapa on elämämme ja omat ovat lapsemme. Kaikki muut voivat sitten hankkia sen verran lapsia mikä heistä tuntuu sopivalta määrältä.

Ylpeä isoveli.
 Oletteko te lukijat "päättäneet" sopivaa lapsimäärää? Miten tulitte tulokseen, että lapsimäärä on täynnä jos se on jo täyttynyt?


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Vainoharhaisuutta(ko?)

Kuvia en valitettavasti saa lisättyä, koska Bloggerilla on jotain minua vastaan ja joka kerta kun yritän kuvia lisätä, tökkää koko netti ja tekstikin katoaa.

Olen täällä blogissa aina silloin tällöin kertonut Veetin kehityksestä ja muunmuassa siitä, kuinka Veetin puheenkehitys tuli jäljessä. Neuvolassa Veetin puheenkehityksestä todettiin, että kyseessä on kielellisen kehityksen viivästymä, mutta sen tarkempia diagnooseja ei tehty. Nyt poika on kumminkin alkanut puhumaan, vaikkakin vielä suhteellisen epäselvästi, mutta puhuu kumminkin niin että tärkeimmät asiat tulee selväksi. Olen muistaakseni myös kertonut täällä, kuinka Veeti alkoi oppimaan vähitellen kuivaksi ja kuinka poika olikin päiväkuiva yhdessä vaiheessa ja vaippaa tarvittiin vain päivällä. Nyt kumminkin kun puhe on alkanut sujumaan paremmin, on kuivana olo taantunut, eli vahinkoja sattuu melkein koko ajan ja koska ei vaippaa laiteta enää ihan periaatteesta kuin yöllä, saa vahinkoja siivota vähän väliä. Suoraan sanottuna Veetiä ei kiinnosta vessassa käynti enää lähes ollenkaan.

Pojalla on myös ilmennyt uusia piirteitä, joiden vuoksi olen alkanut epäilemään, että josko kaikki ei sittenkään ole ihan kunnossa. Nyt arvonkin, olenko vain vainoharhainen vai en, eli pidetäänkö minua täysin sekopäänä jos soitan neuvolaan ja ilmoitan haluavani Veetille ylimääräisen neuvola-ajan jossa keskustella käytöksestä.

Miksi sitten epäilen ettei kaikki olisi kunnossa? Ihan ensin tuo puheenkehityksen viivästyminen, mutta toisaalta, kaikki lapsethan ovat yksilöitä ja puhe kehittyy jokaisella hieman eri tahtiin. Sitten tuo kuivaksi opettelun taantuminen, mutta kuulemma sekin voi vielä olla ihan normaalia.
Mitä en sitten pidä enää normaalina käytöksenä? Sitä, että nykyisin jos Veeti hämmentyy jotain asiaa, tai joku asia tuntuu selkeästi stressaavan poikaa, alkaa hän räpyttelemään silmiään äärimmäisen nopeasti ja silmien räpyttely näyttää siinä vaiheessa melkein pakko-oireelta. Sitä, että Veeti stressaantuu kaikista isoista muutoksista erittäin paljon ja käytös muuttuu muutoksien jälkeen agressiiviseksi, sekä hankalaksi ja muutoksista palautuminen vie aikansa. Tällaisia muutoksia pojan elämässä ovat olleet muunmuassa minun hetkellinen töissä käyminen ja lapsenvahdin palkkaaminen, J:n töihin paluu ja töiden muuttuminen vuorotyöksi, jolloin työajat eivät ole satunnaiset, muuttomme ja oikeastaan aika moni muukin asia, joka saattaisi kenestä tahansa muusta täysin normaalilta.
Lisäksi Veetistä tulee äärimmäisen agressiivinen lapsi, ilman että tarvitsee tapahtua edes mitään erikoista. Agressiivisen käytöksen laukaisee kaikkein useiten se, ettei joku asia mene niin kuin Veeti haluaa, tai se, ettei joku ymmärrä mitä poika yrittää selittää. Saatika se, että Veetistä on tullut erittäin yliherkkä äänille, eli jo pelkkä imurin käynnistäminen samassa huoneessa pojan kanssa saa Veetistä hysteerisen ja varsinkin se, kun Niilo kiljuu innoissaan saa Veetin kiljumaan hysteerisenä korviaan pidellen "LOPETA, LOPETA..."

Toisaalta, oireet viittavat muunmuassa aistiyliherkkyyteen ja siitä ääniyliherkkyyteen ja tuo on suhteellisen helppo saada kuriin kotikonsteilla, tai ainakin sellaisen kuvan sain asiaa Googlettamalla. Toisaalta taas, se asia joka minut saa tämän suhteen kaikkein vainoharhaisimmaksi, on se, että suurin osa ääniyliherkkyys / aistiyliherkkyys teksteistä johtaa aspergerin syndroomaan ja se onkin suurin syy miksi haluan että Veeti tutkitaan. Osa noista oireista sopisi meinaan aspergerin syndroomaan, mutta toisaalta taas osa kyseisen syndrooman oireista puuttuu. Eräs kaverinikin totesi, että Veeti käyttäytyy täysin samalla tavalla kuin hän pienempänä ja tämä kaveri sairastaa itsekin aspergerin syndroomaa, mutta sen lievintä muotoa.

En kumminkaan ole ihan varma, tahdonko niin sanotusti Veetille mitään diagnoosia, vaikka syytä olisikin, tai vaikka poika sairastaisikin jotain syndroomaa. Kyseessä olisi kumminkin sama poika kuin tähänkin saakka ja en tiedä aiheuttaisiko jonkinlainen diagnoosi jotain ennakkoluuloja Veetiä kohtaan ja se nyt olisi viimeinen asia, mitä tahtoisin. Toisaalta taasen, jos kyseessä olisi tosiaan jonkinlainen syndrooma, saisimme ehkä sen hoitoon jonkinlaisia aputoimia tai ohjeita, miten toimia ja helpottaa Veetin elämää.

Onneksi Veetillä on kumminkin jo joulukuussa 3-vuotisneuvola, jossa voin viimeistään puhua huolestani ja epäilyistäni. Ehkä saamme siellä jotain selvyyttä, tai ainakin saan ehkä neuvolantädiltä jotain tietoa siihen, olenko vain turhan vainoharhainen asian suhteen. Viimeistään ensi viikolla pitäisi varata aika neuvolaan ja katsotaan, saammeko ajan vaikka hieman aikaisemmaksi kuin joulukuulle, onneksi kyseessä ei ole kumminkaan mitään akuuttia ja näin ollen ei tarvitse panikoida, vaikka neuvola-aika menisikin lähemmäs oikeaa synttäripäivää.

 Jos teidän lukijoiden lapsilla on ollut samantyyppistä käytöstä, kertokaa ihmeessä onko se loppunut ajan kanssa tai onko lapsellanne todettu jotain diagnoosia? Vai kuulostanko teidän mielestänne ihan vainoharhaiselta hullulta?

torstai 9. lokakuuta 2014

#lurjusteko

Mom is the new black blogista löysin kirjoitushaasteen josta riittää ainakin minulla kirjoitettavaa vaikka muille jakaa... Tarkoituksena on siis kirjoittaa jostain lurjusmaisesta tempusta mitä lapsi on tehnyt ja meillähän tuollaisia tempauksia tehdään vähän väliä...

Nyt kirjoitan kumminkin muutamasta tempauksesta joilla Veeti on tarkoittanut vain hyvää, mutta joiden jälkeen en ole tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa...
Veetihän on siis äärimmäisen kiinnostunut ruuanlaitosta ja olemme J:n kanssa yrittäneet kannustaa poikaa parhaamme mukaan jotta kiinnostus ruuanlaittoon säilyisi. Aina nuo Veetin kokkailut eivät kumminkaan ilahduta meitä vanhempia.

Tapaus 1. Teimme tortilloja päivälliseksi eräänä kauniina päivänä ja Veeti auttoi tapansa mukaan muunmuassa kaatamalla tortillamausteet ja veden jauhelihan joukkoon. Kaikki oli lähes valmista ja jätimme jauhelihan vetäytymään hetkeksi kun kävimme J:n kanssa tupakalla. Takaisin keittiöön tultuamme Veeti juoksi äkkiä pöydän alle piiloon ja alkuun emme keksineet syytä tähän, mutta hetken päästä tajusimmekin sen. Veeti oli ajatellut auttaa ja oli kipannut lähes täyden öljypullon jauhelihan sekaan... Sekä minä, että J jähmetyimme hetkeksi paikoillemme, ennen kuin tajusimme reagoida. J meni pitämään Veetille puhuttelua, ettei kyseisellä tavalla saisi tehdä ja itse kaivoin siivilän esille, jonka avulla siivilöin öljyt pois. Onneksi tortillajauheliha pysyi kumminkin vielä syömäkelpoisena, vaikkakin pienenä makuvivahteena oli huomattavissa selkeä öljyisyys. Lasten kumminkin kiukutellessa jo nälkäänsä, ei ollut enää vaihtoehtoa, että oltaisiin haettu uudet jauhelihat kaupasta ja valmistettu ne, tai että oltaisiin syöty pelkkiä kasviksia tortillan sisällä, sillä ne pelkät kasvikset eivät olisi riittäneet viemään kaikkien nälkää...

Tapaus 2. Olin ajatellut tekeväni pojille iltapalaksi pikkupizzoja, koska niiden valmistus oli äärimmäisen helppoa (tungetaan pizzat uuniin, annetaan olla ja iltapala on valmis) ja tiesin niiden maistuvan pojille sen verran hyvin, että ainakin nälkä lähtisi yöksi. No, pizzat valmistuivat ja nappasin ne ulos uunista. Laitoin pizzat hellan päälle jotta ne jäähtyisivät ja lähdin tupakalle. Luulin laittaneeni keittiön oven lukkoon ja varmaan laitoinkin, mutta ilmeisesti avain jäi oveen tai sitten Veeti onnistui kiipeilemällä saamaan sen avainnaulasta. Tullessani takaisin parvekkeelta sisälle, haistoin palaneen ja säikähdin. Juoksin äkkiä keittiöön ja mitä huomaankaan, Veeti oli vääntänyt hellan täysille ja siinä se pellin leivinpaperi jo savusi hyvää vauhtia. En ole ikinä säikähtänyt niin paljoa kuin tällä kerralla ja nappasinkin pellin vaihdilla pois hellalta, suljin hellan ja istuin hengittämään. Kaikeksi onneksemme pelliltä kärtsäsi vain kolme pikkupizzaa pohjasta, eikä mitään pahempaa kerennyt tapahtua. Lisäksi ainakin opin, että keittiössäkin tulee olla palohälytin sillä tuo meidän eteisen hälytin ei reagoinut tuohon savuun millään tavalla... Lisäksi nykyisin keittiön avain kulkee mukanani jos en voi nähdä, ettei kukaan mene keittiöön.

Tapaus 3. Oli aamu, hyvin aikainen aamu. Havahduin kumminkin unestani kun kuulin jonkun epämääräisen kolahduksen keittiöstä ja hetken aikaa kuunneltuani tajusin, että piru, siellä on joku pojista hereillä! Veeti olikin tosiaan herännyt ja kipittänyt sen verran hiljaa huoneestaan ulos ja keittiöön, etten ollut tajunnut pojan heräävän. Tavallisesti kun Veeti huutaa täysiä "MÄ HERÄSIN!" ja siihen ei voi olla kukaan heräämättä, mutta tällä kertaa Veetillä olikin ajatuksena yllättää äiti tekemällä aamupalaa. Yllätys ei vain ollut niin iloinen kun keittiön lattialle oli heitelty kuusi kappaletta kananmunia, kun poika oli kuulemma halunnut tehdä kananmunia aamupalaksi. Tai kun kahvinkeittimen jokaiseen aukkoon oli survottu kahvinpuruja, sekä sokeria ja kahvinkeitin oli isketty päälle. Mukavasti oli sokerit sulaneet kahvinkeittimen pannun sisäpuolelle... Eikä sitä kahvinkeittimen siivoamista voinut muutenkaan sanoa mitenkään kovin rauhoittavaksi kokemukseksi, varsinkaan kun yleensä aamuisin tuntuu etten pääse millään käyntiin ilman kahvia. Onneksi Veeti lupasi, ettei enää kokkaile aamupalaa omin toimineen, ei ainakaan ennen kuin tietää mitä tekee ja onneksi poika auttoi lattian pesemisessä...

Onhan se kiva, että lapsi on kiinnostunut ruuanlaitosta, mutta välillä tuo poika voisi olla kokkailemattakin. Nyt harjoitellaankin siis yhdessä enemmän sitä, miten ruokaa oikein laitetaan ja mitä ei saa tehdä. Kai muillakin on lapset välillä lurjuksia, vaikka eivät tarkoittaisikaan pahaa? Käykää ihmeessä vastaamassa tuohon haasteeseen, sillä itsekin lukisin mielelläni tällaisia tarinoita muiltakin.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Mä oon iso.

Nyt lähipäivinä olen vihdoin herännyt ihan oikeasti ajatukseen, että en todellakaan ole mikään pienikokoinen, vaan olen oikeasti suoraan sanottuna lihava. Ennen olen ajatellut, että no, "hieman ylipainoa, mitä se haittaa", mutta eilen kun katselin raskausmahakuviani, niin heräsin kunnolla ajatukseen että olen oikeasti isokokoinen. Tarkemmin sanottuna, olen isompi kuin esimerkiksi Eemiliä odottaessani raskauden puolivälissä, tai vielä Veetiäkään odottaessani raskauden puolivälissä. Painosta voin sanoa sen verran, että painan noin 20kg enemmän kuin ennen kuin aloin odottamaan Eemiliä ja se on oikeasti paljon. Tarkempaa lukua en kerro, koska se suoraan sanottuna hävettää, ehkä vielä joskus koittaa se päivä, että uskallan kertoa tarkan painoni, tai julkaista kuvia minusta, mutta se päivä ei ole vielä, nyt vasta totuttelen ajatukseen etten ole enää mikään laiha niinkuin silloin joskus olin.

Jotta kumminkin saisitte edes jotain käsitystä koostani, niin tässä muutamia kuvia raskausajoiltani.
Eemiliä odottaessa 19+2
Eemiliä odottaessa 26+5
Eemiliä odottaessa 41+0
Veetiä odottaessa 19+3
Veetiä odottaessa 33+3
Niiloa odottaessa 15+2
Niiloa odottaessa 20+0
Niiloa odottaessa 26+0
Niiloa odottaessa 33+0
Onhan noissa kuvissa huomattavissa, että maha on ollut jokaisen raskauden aikana isompi, kuin edellisen raskauden aikana ja kaipa se voi olla omalla tavallaan osasyy isoon mahaani ja roikkuvaan nahkaan, mutta ei se ole mikään syy olla painava, tai ainakaan selkeästi ylipainoinen. Nyt kun katson itseäni peilistä, tai pelkästä heijastuksesta, en yhtään ihmettele, että minua luullaan raskaana olevaksi, sillä näytän aivan siltä kuin olisin jo pidemmällä raskaana ja en yhtään myöskään ihmettele, että minulta kysellään satunnaisesti, että milloin saan vauvan, vaikka toisaalta, luulisi tuttujeni tietävän että he jo tietäisivät, jos olisin niin pitkällä raskaana, että se vaikuttaisi mahaani jo näinkin paljon.

Miksi sitten ylipaino on päässyt kertymään? Itse uskon siihen, että olen vain keksinyt loputtomia syitä sille, miksi herkuttelen liian usein ja miksi syön huonosti, sekä epäsäännöllisesti ja nyt alan pikkuhiljaa tajuamaan, että nuo tekosyyt ovat olleet suorastaan idioottimaisia ja jos en aio pian olla reilusti ylipainoinen, niin asialle pitäisi tehdä pikkuhiljaa jotain ja mielellään mahdollisimman pian...

Miksi en sitten jo tee jotain asialle? Koska ei ole ihan niin helppoa ruveta yhtäkkiä liikkumaan kun on tottunut olemaan sohvaperuna. Eikä myöskään ole helppoa olla herkuttelematta kun on niinsanottu sokeriaddikti, tai pikemminkin, olen tottunut herkuttelemaan iltaisin ihan jo vaikka sillä tekosyyllä, että olen jaksanut koko päivän lasten kanssa ja saan vihdoin palkita itseni raskaasta päivästä. Tajusin oikeastaan nuo omat huonot tekosyyni ja sokerin koukuttavuuden kunnolla vasta, kun kaverini kirjoitti niistä omassa blogissaan... Nyt pitäisikin siis kerätä ihan ensin itsekuria ja lopettaa ylenpalttinen herkuttelu, uskoisin että jo se vaikuttaisi positiivisesti painooni. Sitten pitäisi vielä löytää aikaa ja jaksamusta kuntoilulle, sekään kun ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Tuntuu nimittäin, että ainakin minulla olisi jaksamusta lähteä esimerkiksi lenkille, niin J on töissä ja suoraan sanottuna kuntoilusta ei tulisi yhtikäs mitään jos housunlahkeissa roikkuu parhaimmillaan kolme pientä poikaa ja kun J taas pääsee töistä, ovat pojat syöneet kaikki voimani ja kuntoilu tuntuu vieläkin huonommalta ajatukselta...

Yritinhän kuntoilun aloitusta jo kerran, ajattelin nimittäin että se olisi motivoinut kun kirjoittaisin blogiini siitä, mutta eihän se mitään auttanut kuin hetkeksi. Nyt siis ajattelinkin, että yritän ensin koota itseni, lopettaa itselleni valehtelemisen, sekä idioottien tekosyiden keksimisen ja mahdollisesti jopa löytää kuntoiluseuraa ja kirjoitan projektista, jos se onnistuu. Nyt en siis turhaan lupaile mitään kuntoilupostauksia tai muitakaan, vaan ensisijaisesti ajattelen tätä projektia siltä kantilta, että parannan omaa elämänlaatuani.

Nyt otetaankin siis kaikki ideat vastaan, miten raivata aikaa kuntoilulle kolmen pienen kanssa ja millä korvata alkuun iltainen herkuttelu, jotten pääsisi lipsumaan herkkujen vähentämisen suhteen? Kokonaan en toki aio herkkujen syöntiä lopettaa, mutta josko saisin vähennettyä niin sekin olisi jo puoli voittoa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Uutta kännykkää metsästämässä.

En ihan oikeasti ymmärrä, mikä ihme kaikkia puhelimiani vaivaa kun ne hajoavat käytössäni alta aikayksikön ja tähän mennessä olenkin uusinut puhelimeni noin puolen vuoden - vuoden välein ja tuo nykuinen Samsung Galaxy Trend+kin on hankittu vasta alkuvuodesta ja jo nyt se sekoilee niin paljon, että uuden puhelimen hankinta on selkeästi edessä.

Nykyinen puhelimeni siis saattaa sammua ihan yllättäen vaikka akku ei olisi lopussakaan ja kun yritän avata puhelinta uudelleen, pääsen aina pin-koodi kohtaan kunnes puhelin lähtee jälleen käynnistämään itseään uudelleen. Tätä saattaa tapahtua huonoimmillaan parikymmentä kertaa peräkkäin ja siinäs sitten odotellaan, että pääsee soittamaan esimerkiksi jotain tärkeää puhelua. Tämän lisäksi puhelimeni kuvagalleria on nyt päättänyt tehdä jotakin erittäin kummallista, sillä saan kyllä puhelimen kameralla kuvattua, mutta kun yritän mennä katsomaan kuvia, tai ladata niitä esimerkiksi tänne blogiini Blogger-sovelluksen kautta, lähettää niitä sähköpostiini tai vaikka ladata Facebookkiin niin kuvat muuttuvat tasaisen harmaiksi laatikoiksi, joista ei näe mitään valokuvaan viittaavaa. Aina silloin tällöin satunnaisesti saan kuvat toimimaan ja silloin onkin kiire lähettää niitä vaikka vain sähköpostiini, jotta saan kuvat talteen... Ja jottei vikoja suinkaan olisi liian vähän, niin akku kestää hyvällä tuurilla aamusta iltaan, mutta useimpina päivinä saan ladata akkua uudelleen jo kolme tuntia laturista pois ottamisen jälkeen. Tämähän onkin äärimmäisen näppärää kun akkua saa olla koko ajan lataamassa ja esimerkiksi ulkoillessamme ei yleensä ole toivoakaan, että minua saa puhelimitse kiinni jos ollaan ulkona yhtään "liian" kauan... Onhan noita vikoja muitakin ja suoraan sanottuna tekisi mieli heittää välillä tuo puhelin seinään, josko se vaikka siitä tokenisi.
Tehdasasetusten palautuskin on tuolle jo tehty, mutta eipä se auttanut ongelmiin kuin hetkeksi, nyt ne ongelmat ovat taas palanneet, joten enpä taida enää jaksaa edes yrittää että tuo puhelin tulisi kuntoon millään keinolla. Ei nimittäin ole ainoa tuon merkkinen puhelin jonka tiedän temppuilevan...

Nyt onkin siis mietinnässä, että millaisen puhelimen tahdon ja että mikä puhelin kestäisi käytössäni. Tahtoisin puhelimen, jossa olisi edes kohtuullinen kamera, jotta voisin kuvata kuvia tänne blogiin enemmän, ilman että tarvitsisi kantaa kameraa joka paikkaan mukaan, tahdon että puhelimeen saa ainakin Bloggerin sovelluksen ja hintakin saisi olla kohtuu edullinen, sillä budjetti puhelimen ostamiseen ei ole järin suuri, kun pelkään puhelimen muutenkin hajoavan yhtä nopeasti kuin edellisetkin. Akun kestokin olisi kiva, jos se olisi enemmän kuin pari tuntia putkeen ja jos oikein alkaa vielä latelemaan kriteerejä, niin Samsungia en enää tahdo, enkä Android järjestelmää ylipäänsä. Lumiaa olen miettinyt, mutta ääh. En ymmärrä elektroniikasta yhtikäs mitään, joten kriteerini puhelimelleni ovat varmaan aivan liioittelua ja kysyisinkin, josko teillä lukijoilla olisi suosituksia uudeksi puhelimeksi?