#lurjusteko

Mom is the new black blogista löysin kirjoitushaasteen josta riittää ainakin minulla kirjoitettavaa vaikka muille jakaa... Tarkoituksena on siis kirjoittaa jostain lurjusmaisesta tempusta mitä lapsi on tehnyt ja meillähän tuollaisia tempauksia tehdään vähän väliä...

Nyt kirjoitan kumminkin muutamasta tempauksesta joilla Veeti on tarkoittanut vain hyvää, mutta joiden jälkeen en ole tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa...
Veetihän on siis äärimmäisen kiinnostunut ruuanlaitosta ja olemme J:n kanssa yrittäneet kannustaa poikaa parhaamme mukaan jotta kiinnostus ruuanlaittoon säilyisi. Aina nuo Veetin kokkailut eivät kumminkaan ilahduta meitä vanhempia.

Tapaus 1. Teimme tortilloja päivälliseksi eräänä kauniina päivänä ja Veeti auttoi tapansa mukaan muunmuassa kaatamalla tortillamausteet ja veden jauhelihan joukkoon. Kaikki oli lähes valmista ja jätimme jauhelihan vetäytymään hetkeksi kun kävimme J:n kanssa tupakalla. Takaisin keittiöön tultuamme Veeti juoksi äkkiä pöydän alle piiloon ja alkuun emme keksineet syytä tähän, mutta hetken päästä tajusimmekin sen. Veeti oli ajatellut auttaa ja oli kipannut lähes täyden öljypullon jauhelihan sekaan... Sekä minä, että J jähmetyimme hetkeksi paikoillemme, ennen kuin tajusimme reagoida. J meni pitämään Veetille puhuttelua, ettei kyseisellä tavalla saisi tehdä ja itse kaivoin siivilän esille, jonka avulla siivilöin öljyt pois. Onneksi tortillajauheliha pysyi kumminkin vielä syömäkelpoisena, vaikkakin pienenä makuvivahteena oli huomattavissa selkeä öljyisyys. Lasten kumminkin kiukutellessa jo nälkäänsä, ei ollut enää vaihtoehtoa, että oltaisiin haettu uudet jauhelihat kaupasta ja valmistettu ne, tai että oltaisiin syöty pelkkiä kasviksia tortillan sisällä, sillä ne pelkät kasvikset eivät olisi riittäneet viemään kaikkien nälkää...

Tapaus 2. Olin ajatellut tekeväni pojille iltapalaksi pikkupizzoja, koska niiden valmistus oli äärimmäisen helppoa (tungetaan pizzat uuniin, annetaan olla ja iltapala on valmis) ja tiesin niiden maistuvan pojille sen verran hyvin, että ainakin nälkä lähtisi yöksi. No, pizzat valmistuivat ja nappasin ne ulos uunista. Laitoin pizzat hellan päälle jotta ne jäähtyisivät ja lähdin tupakalle. Luulin laittaneeni keittiön oven lukkoon ja varmaan laitoinkin, mutta ilmeisesti avain jäi oveen tai sitten Veeti onnistui kiipeilemällä saamaan sen avainnaulasta. Tullessani takaisin parvekkeelta sisälle, haistoin palaneen ja säikähdin. Juoksin äkkiä keittiöön ja mitä huomaankaan, Veeti oli vääntänyt hellan täysille ja siinä se pellin leivinpaperi jo savusi hyvää vauhtia. En ole ikinä säikähtänyt niin paljoa kuin tällä kerralla ja nappasinkin pellin vaihdilla pois hellalta, suljin hellan ja istuin hengittämään. Kaikeksi onneksemme pelliltä kärtsäsi vain kolme pikkupizzaa pohjasta, eikä mitään pahempaa kerennyt tapahtua. Lisäksi ainakin opin, että keittiössäkin tulee olla palohälytin sillä tuo meidän eteisen hälytin ei reagoinut tuohon savuun millään tavalla... Lisäksi nykyisin keittiön avain kulkee mukanani jos en voi nähdä, ettei kukaan mene keittiöön.

Tapaus 3. Oli aamu, hyvin aikainen aamu. Havahduin kumminkin unestani kun kuulin jonkun epämääräisen kolahduksen keittiöstä ja hetken aikaa kuunneltuani tajusin, että piru, siellä on joku pojista hereillä! Veeti olikin tosiaan herännyt ja kipittänyt sen verran hiljaa huoneestaan ulos ja keittiöön, etten ollut tajunnut pojan heräävän. Tavallisesti kun Veeti huutaa täysiä "MÄ HERÄSIN!" ja siihen ei voi olla kukaan heräämättä, mutta tällä kertaa Veetillä olikin ajatuksena yllättää äiti tekemällä aamupalaa. Yllätys ei vain ollut niin iloinen kun keittiön lattialle oli heitelty kuusi kappaletta kananmunia, kun poika oli kuulemma halunnut tehdä kananmunia aamupalaksi. Tai kun kahvinkeittimen jokaiseen aukkoon oli survottu kahvinpuruja, sekä sokeria ja kahvinkeitin oli isketty päälle. Mukavasti oli sokerit sulaneet kahvinkeittimen pannun sisäpuolelle... Eikä sitä kahvinkeittimen siivoamista voinut muutenkaan sanoa mitenkään kovin rauhoittavaksi kokemukseksi, varsinkaan kun yleensä aamuisin tuntuu etten pääse millään käyntiin ilman kahvia. Onneksi Veeti lupasi, ettei enää kokkaile aamupalaa omin toimineen, ei ainakaan ennen kuin tietää mitä tekee ja onneksi poika auttoi lattian pesemisessä...

Onhan se kiva, että lapsi on kiinnostunut ruuanlaitosta, mutta välillä tuo poika voisi olla kokkailemattakin. Nyt harjoitellaankin siis yhdessä enemmän sitä, miten ruokaa oikein laitetaan ja mitä ei saa tehdä. Kai muillakin on lapset välillä lurjuksia, vaikka eivät tarkoittaisikaan pahaa? Käykää ihmeessä vastaamassa tuohon haasteeseen, sillä itsekin lukisin mielelläni tällaisia tarinoita muiltakin.