Alkuun isommilla pojilla oli omat huoneensa ja alkuun homma toimikin ihan kohtuullisen hyvin. Jossain vaiheessa minulla ja J:llä meni kumminkin hermot, kun kumpikaan ei enää suostunut siivoamaan omia sotkujaan ja molemat syyttelivät vain toisiaan huoneidensa sotkuista. Tuli siis aika lausua uhkaus, että jos huoneet eivät siistiydy, siirtyvät pojat samaan huoneeseen nukkumaan. No eihän ne huoneet mitään siistiytyneet, ihan turhaan edes toivoin sellaista, mutta uhkaus tuli toteutettua ja vielä saman päivän aikana molemat isommista pojista siirtyi samaan huoneeseen nukkumaan.
Heti ovesta sisään astuessaan näkee molempien poikien sängyt. Eemilillä on pienempi sänky ja Veetin sänky on oikeastaan parivuodesohva. Nyt joku varmaan miettii, että miksi ihmeessä yksi lapsistamme nukkuu sohvalla? Alunperin tuon sohvan ei pitänytkään olla edes mikään pidempiaikainen ratkaisu, vaan täysin väliaikainen. Kun tuo sohva meni Veetin sängyksi, siirtyi Veetin sänky Niilolle kun minulla ja J:llä meni hermot siihen, että sängyn pohjasäleikkö tiputettiin useamman kerran päivässä ja säleikkö meni tämän pelleilyn ansiosta jopa osittain rikki. Uusi sänky laitettiin siis hankintalistalle, mutta kävikin niin että Veeti itseasiassa tykästyi tuohon tuplaleveään sänkyynsä. Nyt Veeti ei kuulemma enää tahdo tavallista sänkyä, vaikka uusi sänky kylläkin on edelleen hankintalistalla, ei vain niin kiireisenä.
Sängyt eivät muuten kuvasta poiketen yleensä ole pedattuja, sillä Eemil valtaa oman sänkynsä pehmoleluilla ja Veeti taasen kirjoilla. Joten jos ei siis halua aamuisin kuluttaa aikaa täysin hukkaan ensin sänkyjä tyhjentämällä, on helpompi jättää sängyt vain petaamatta.
Ovelta kun katsoo oikealle näkee pienen kirjahyllyn, sekä seinässä olevan hyllykön jossa roikkuu pehmoleluja. Pehmolelut eivät nimittäin tosiaankaan kaikki mahdu Eemilin sängynaluslaatikoihin, joten ollaan nosteltu osa pehmoleluista ylös "piiloon" vuorotellen. Yleensä Eemil kumminkin tahtoo unilelunsa juurikin tuolta hyllyltä, sillä jos minä nostan pehmolelut hyllyyn, tulee sinne ne kaikkein tärkeimmät ja muistorikkaimmat pehmolelut. Kuvanotto hetkellä hyllyssä taitaa kumminkin olla ihan Eemilin valitsemat pehmot.
Tässä vielä sama hyllykombo edestä päin kuvattuna. Kirjahyllyn päällä ei kylläkään ole normaalisti tuollaista pinoa sekalaista tavaraa, vaan nuo odottelivat hyllyn päällä että pääsevät myytävien tavaroiden pinoon. Vielä kun jaksaisin ne myytävät oikeasti kuvatakin myyntiin...
Veetin sängyn puoleisella seinällä on seinähylly, jossa on hieman sekalaista tavaraa niinkuin esimerkiksi Eemilin tarhakuva, Eemilin vauvakirja, joku puinen lelu, kaksi taulua ja ikivanhat Disneyn kirjat, joita haluaisin varjella mahdollisimman pitkään rikki menemiseltä. Kaksi kirjoista on nimittäin jo valmiiksi hieman kärsineitä ja siksi en haluaisi niiden menevän rikki enempää. Olen nimittäin itsekin lukenut kyseistä kirjasarjaa lapsena.
Myös tässä huoneessa on se huono puoli mitä inhoan. Vaatekaapit osuvat juuri huoneen oven taakse ja yleensä ovet pääsevätkin kolisemaan kun esimerkiksi Eemil on hakemassa vaatteitaan ja Veetillä olisi jotakin asiaa veljelleen. Tässä huoneessa säilytetään siis Eemilin vaatteita, sillä tuntui kaikkein luonnollisimmalta jättää pojan vaatteet tähän huoneeseen vaikka molemat isommat pojat siirtyivätkin nukkumaan sinne yhdessä. Tankokaapin ovi oli kolissut alas mystisesti risteilymme aikana ja nyt tankokaappi onkin siis toistaiseksi tyylikkäästi ilman ovea siihen saakka, kunnes huoltoyhtiö tulee sen joskus korjaamaan. (Tässä taas nähdään kuinka hyödyllisiä vuokrankorotukset ovat kun asunto hajoaa käsiin ja mitään vastinetta ei tunnuta saavan vuokrankorotuksille...)
Tässä olikin siis poikien nukkumahuone. Seuraavaksi olisi vuorossa leikkimishuone.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
maanantai 24. marraskuuta 2014
Onko joulupukki olemassa?
Kohta alkaa joulukuu ja varmasti lähes jokaisessa lapsiperheessä alkaa olla ajankohtainen asia joulupukista, sekä tontuista kertominen. Tai ainakin jonkinlaiset puheet joululahjoista, sekä siitä että niitä saavat vain kiltit lapset ja joululahjatoiveitakin alkaa varmaan tulemaan lapsilta. Itselläni on aina ollut hieman ristiriitaiset tunteet joulupukista ja tontuista kertomista kohtaan sillä en periaatteessa tahtoisi huijata lapsia uskomaan joulupukkiin, mutta toisaalta taas joulupukkisatu on lapsuuteen kuuluva asia.
Muistan kumminkin edelleen elävästi sen kun ala-asteella ollessani eräs luokallani oleva poika uskoi palavasti joulupukin olemassaoloon vielä kuudennella luokallakin ja siitähän luokan kiusaajat saivat lisää virtaa kiusata kyseistä poikaa. Lisäksi poika myös pettyi erittäin pahasti kun hän vihdoin tajusi, että joulupukkia ei tosiaan ole olemassa ja että hänen vanhempansa ovat valehdelleet hänelle noinkin pitkän ajan. Itse en siis tahtoisi joutua kyseisenlaiseen tilanteeseen ja vaikka joulupukista kertominen onkin kiva tapa saada joulun tunnelmaa lapsille, pitäisi silti vanhempien miettiä sitä, missä vaiheessa on aika paljastaa totuus joulupukista.
Meidän perheen jouluun kuuluu joulupukista kertominen, mutta missään vaiheessa en ole väittänyt lapsille että jossain olisi paikka jossa tontut tekisivät lahjat ja joulupukki jakaisi lahjat sitten jouluaattona. En vain pidä kyseisen tarinan kertomista jotenkin luonnollisena. Joulupukki esiintyy pikemminkin sivulauseissa niinkuin esimerkiksi "Haluaisiko joulupukki antaa lahjoja noin tuhmasti käyttäytyvälle lapselle?" ja lapsemme juttelevat sujuvasti joulupukista kanssamme. Kumminkin meidän pojat tietävät, että lahjat tulevat vanhemmilta, kummeilta, sekä sukulaisilta ja viime jouluna isommat pojat saivat jopa valita kaupasta yhdet lahjat itselleen saamillaan joululahjarahoilla vaikkakin hieman joulun jälkeen.
Viime joulu oli myös ensimäinen joulu kun meillä vieraili joulupukki, tai oikeastaan pikkuveljeni pukeutuneena joulupukiksi ja isommat pojat arvasivat kuka asun sisällä piileskeli. Kumminkin joulupukin vierailu tuntui tärkeältä pojille ja en näe periaatteessa yhtään syytä, miksei joulupukki kävisi tänäkin vuonna jos jonkun tutun saisin siihen hommaan houkuteltua. Ylihinnoiteltua vierasta joulupukkia en meille kumminkaan aio palkata, sillä olen kuullut sen verran monta kauhukertomusta niistä huonommista palkatuista joulupukeista.
En yhtään tiedä mihin saakka joulupukki seikkailee jutuissa luontevasti, mutta heti kun kyseisestä jouluhahmosta kertominen ei tunnu enää luontevalta, joulupukkijutut jätetään kokonaan pois. Sama koskee myös sitä, jos poikia ei huvita enää kuunnella joulupukista. Aion kumminkin selittää pojille, että kun he jossain vaiheessa menevät kouluun tai tarhaan, arvostaisin sitä jos he eivät pilaisi muiden mahdollisesti joulupukkiin uskovien lasten intoa tai uskomusta. Joulupukki on kumminkin jokaiselle siihen uskovalle lapselle iso asia, vaikka se ei olekaan totta.
Mitenkäs teidän perheissä, kerrotaanko teillä lapsille joulupukista ja odotatteko että lapset itse tajuavat, ettei joulupukkia ole olemassa vai aiotteko itse kertoa asian oikean laidan jossain vaiheessa?
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Miten meillä menee?
Ajattelin tähän väliin tehdä ihan tavallisen kuulumispostauksen, jossa kerron hieman miten poikien kehitys on edennyt ja ylipäänsä miten meillä menee tällä hetkellä.
Yleisesti koko perheellä menee ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. J on töissä ja itse mökkihöperöidyn kotona lasten kanssa, varsinkin kun oltiin koko perhe jonkinasteisessa flunssakierteessä vielä vähän aikaa sitten. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin olisi yksinhuoltaja kun J tekee niin paljon töitä, mutta jonkunhan se raha on tienattava meidänkin perheessä ja luojan kiitos miehekkeellä on vapaapäiviä edes silloin tällöin (keskimäärin noin kymmenen kappaletta kuukaudessa) ja työpäivinä J kerkeää huonoimmillaankin viettämään noin tunnin tai kaksi koko perheen kanssa. Pakko siis sanoa, että nostan hattua yksinhuoltajille, itse varmaan tulisin hulluksi jos ei olisi miestä auttamassa lasten kanssa ja kunnioitankin niitä, jotka jaksavat päivästä toiseen yksin lapsen tai lasten kanssa ilman apua.
Muuten siis elämä rullaa samaa tahtia kuin aiemminkin, paitsi että kolmesta eri asunnosta ollaan nyt laitettu hakemukset josko joku niistä tärppäisi ja päästäisiin muuttamaan halvempaan asuntoon. Toivotaan, että tärppää sillä ensi vuoden vuokrakorotus ilmoituskin tuli jo ja niinhän se vuokra nousee sen verran, että aika tiukilla saisi elää ensi vuoden jotta olisi varaa vuokra maksaa.
Eemilin kuulumisia sen verran, että poika oppii uusia asioita äärimmäisen nopeasti ja ilman, että niitä tarvitsee edes varsinaisesti opettaa. Oman nimensäkin Eemil oppi kirjoittamaan yksi päivä, eikä siihen vaadittu kuin muutama esimerkkikirjoituskerta. Muutenkin poika on ollut lähiaikoina äärimmäisen kiinnostunut numeroista, sekä kirjaimista ja niitä ollaankin harjoiteltu aina silloin tällöin kun Eemil itse on osoittanut kiinnostusta niihin.
Uhmaikä taasen pahenee koko ajan ja tuntuu, että kohta olen varmaan ihan pulassa tuon lapsen kanssa kun teini-ikä koittaa joskus. Jos käytös nimittäin pahenee tätä vauhtia, niin on suloinen, sekä kiltisti käyttäytyvä esikoiseni kohta vain muisto. Eemil nimittäin heittelee tavaroita, hakkaa ikkunoita, huutaa, haukkuu, läpsii, tönii ja tekee kaikkensa jotta menettäisin hermoni ja antaisin lopulta periksi. Jo aikaisemmassa postauksessa uhmaiästä kerroin näitä samoja asioita, mutta nyt käytös tuntuu vain pahenevan päivä päivältä ja varsinkin silloin kun J on töissä, on käytös aivan mahdotonta. Isiä sen sijaan totellaan lähes poikkeuksetta ja vaikka J:llekin uhmataan, niin ei uhmaaminen ole läheskään niin pahaa kuin minua kohtaan. Voiko tuo uhmaaminen sitten johtua esimerkiksi siitä, että Eemil olisi kyllästynyt äidin kuunteluun ja siihen että viettää äitinsä kaikki päivät, vai sitten siitä että olen antanut liian helposti periksi, en voi tietää. Nyt olen kumminkin vähitellen alkanut ryhdistäytymään ja alkamaan olemaan johdonmukaisempi kielloissa, sekä jäähyissä vaikka se tuntuukin hankalalta. Välillä onkin hyviä päiviä kun Eemil tottelee ja omat hermoni eivät ole niin koetuksella, mutta varsinkin kun olin kipeä, oli hermot tosi koetuksella kun Eemil vaistosi, että nyt ei jaksa.
Nyt on kumminkin enää pari kuukautta Eemilin 5-vuotis neuvolaan, eli siihen saakka katsellaan käytöstä ja jos ei meno rauhoitu, niin kysellään neuvolassa lisäohjeita.
Veetin kuulumisiakin hieman. Eli Veeti on pikkuhiljaa alkanut olemaan iloisempi, sekä pirteämpi lapsi ja ilmeisesti ensimäinen uhmakausi alkaa vähitellen rauhoittumaan. Uhmakohtauksia on edelleen ja silloin tällöin on hetkiä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, mutta pääpainoisesti Veetistä on kuoriutumassa oikein herkkä, mutta iloinen lapsi joka rakastaa huomiota, pussailua ja halailua. Poika onkin siis vähän väliä pyytämässä halipusuja tai kömpimässä kainaloon ja pakko myöntää että vastapainona Eemilin uhmaamiselle on kiva välillä kölliä Veetin kanssa sohvalla katsomassa telkkaria kun Eemil vaikkapa leikkii hetken rauhallisesti Niilon kanssa.
Veetillä on myös selkeästi kasvanut oman rauhan ja tilan merkitys, sillä poika saattaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa esimerkiksi lukemaan ja silloin ei kenenkään kannata mennä häiritsemään. Tämä poika haluaa nimittäin keskittyä juurikin esimerkiksi lukemiseen ihan rauhassa ja jos joku kehtaa häiritä niin tuloksena on eläimellinen huuto sekä itku. Onneksi Veeti on alkanut myös oppimaan, että nukkumahuoneessa saa levätä rauhassa jos siltä tuntuu.
Veeti on myös selkeästi erittäin kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja kiinnostavien asioiden kohdalla samat asiat kysytään sataan kertaan ja sekään ei riitä. Esimerkiksi isoista autoista kertovaa kovasta pahvista tehtyä kirjaa on luettu vaikka kuinka monta kertaa ja eläinkirjatkin ovat tällä hetkellä kovassa huudossa, heti My Little Ponyjen jälkeen. My Little Ponyt ovat siis tällä hetkellä suuri ihastuksen aihe Veetille ja vaikka se välillä hieman häiritsee itseäni (siinä vaiheessa alkoi viimeistään häiritsemään kun opin muistamaan My Little Pony elokuvan ulkoa) niin senkus tykkää. Kiva vain että pojalla on joku kiinnostuksen kohde. Tykkäähän Eemilkin edelleen Hello Kittystä, vaikka ei enää niin fanaattisesti kuin vähän aikaa sitten.
Kuivaksi opettelu ei ole edennyt oikeastaan yhtään. Poikaa pidetään ilman vaippaa 99% päivästä ja yleensä vaippa laitetaan vain ulos mennessä ja nukkumaan mentäessä, mutta siitä huolimatta Veeti ei tunnu oppivan asiaa. Eikä Veetiä oikeastaan vaikuta edes kiinnostavan, varsinkaan jos poika keskittyy johonkin asiaan oikein kovasti niin vessassa käymistä ei muista ja muistutuksia ei kuunnella. Elätellään kumminkin toivoa, josko jossain vaiheessa alkaisi tapahtua edistystäkin, varsinkin kun nyt Veeti on pari päivää ollut kuivana kun olen lähes kirjaimellisesti kantanut pojan vessaan vähän väliä (koputtaa puuta). Mutta eipä meillä varsinaisesti mikään kiirekään ole, Veeti oppii kun on sen aika ja kun poika on siihen valmis.
Niilo taasen kasvaa kovaa vauhtia ja oppii kaikkea uutta ihan koko ajan. Tämän hetken huippujuttu on kumminkin siivoaminen. Imuri varastetaan joka käänteessä imuroivalta henkilöltä (eli yleensä minulta) ja tiskirättiä ollaan hakemassa koko ajan tiskipöydältä pöytien, sekä seinien pyyhkimistä varten. On Niilo osoittanut mielenkiintoa jopa tiskaamista, sekä pyykin pesua kohtaan, mutta niihin askareisiin en uskalla pojan antaa osallistua ihan vielä. Vaikka tuo siivoushulluus tuntuukin välillä hieman ärsyttävältä kun aina Niilon avuntarjoukset eivät auta millään tapaa, mutta toisaalta yritän nauttia vielä kun lapsi nauttii siivoamisesta.
Varsinaista uhmaikää ei ole vielä havaittavissa, mutta marttyyri-itkuja kylläkin. Niilo saa nimittäin hyvin usein kamalan hepulin jos kaikki ei mene pikkumiehen tahdon mukaan, mutta onneksi pettymys lievenee yleensä hyvin pian ja Niilo katoaa muihin touhuihin. Muuten Niilon kehityksessä tai oppimisessa ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään uutta, vaan kaikki menee pikkumiehen kehityksessä samaa tahtia kuin ennenkin.
Puhetta ei vielä tule, jos ei lasketa niitä kertoja kun olen ollut melko varma, että olen kuullut "äiti" tai "ei". En kumminkaan menisi vannomaan että kyseessä olisi oikeita sanoja, vaikka tässä iässä ne voivat jo hyvin olla niitäkin, eikä vain äidin epätoivoisia kuuloharhoja.
Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, saa toki kysyä jos jäi jotain kysyttävää.
Yleisesti koko perheellä menee ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. J on töissä ja itse mökkihöperöidyn kotona lasten kanssa, varsinkin kun oltiin koko perhe jonkinasteisessa flunssakierteessä vielä vähän aikaa sitten. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin olisi yksinhuoltaja kun J tekee niin paljon töitä, mutta jonkunhan se raha on tienattava meidänkin perheessä ja luojan kiitos miehekkeellä on vapaapäiviä edes silloin tällöin (keskimäärin noin kymmenen kappaletta kuukaudessa) ja työpäivinä J kerkeää huonoimmillaankin viettämään noin tunnin tai kaksi koko perheen kanssa. Pakko siis sanoa, että nostan hattua yksinhuoltajille, itse varmaan tulisin hulluksi jos ei olisi miestä auttamassa lasten kanssa ja kunnioitankin niitä, jotka jaksavat päivästä toiseen yksin lapsen tai lasten kanssa ilman apua.
Muuten siis elämä rullaa samaa tahtia kuin aiemminkin, paitsi että kolmesta eri asunnosta ollaan nyt laitettu hakemukset josko joku niistä tärppäisi ja päästäisiin muuttamaan halvempaan asuntoon. Toivotaan, että tärppää sillä ensi vuoden vuokrakorotus ilmoituskin tuli jo ja niinhän se vuokra nousee sen verran, että aika tiukilla saisi elää ensi vuoden jotta olisi varaa vuokra maksaa.
Eemilin kuulumisia sen verran, että poika oppii uusia asioita äärimmäisen nopeasti ja ilman, että niitä tarvitsee edes varsinaisesti opettaa. Oman nimensäkin Eemil oppi kirjoittamaan yksi päivä, eikä siihen vaadittu kuin muutama esimerkkikirjoituskerta. Muutenkin poika on ollut lähiaikoina äärimmäisen kiinnostunut numeroista, sekä kirjaimista ja niitä ollaankin harjoiteltu aina silloin tällöin kun Eemil itse on osoittanut kiinnostusta niihin.
Uhmaikä taasen pahenee koko ajan ja tuntuu, että kohta olen varmaan ihan pulassa tuon lapsen kanssa kun teini-ikä koittaa joskus. Jos käytös nimittäin pahenee tätä vauhtia, niin on suloinen, sekä kiltisti käyttäytyvä esikoiseni kohta vain muisto. Eemil nimittäin heittelee tavaroita, hakkaa ikkunoita, huutaa, haukkuu, läpsii, tönii ja tekee kaikkensa jotta menettäisin hermoni ja antaisin lopulta periksi. Jo aikaisemmassa postauksessa uhmaiästä kerroin näitä samoja asioita, mutta nyt käytös tuntuu vain pahenevan päivä päivältä ja varsinkin silloin kun J on töissä, on käytös aivan mahdotonta. Isiä sen sijaan totellaan lähes poikkeuksetta ja vaikka J:llekin uhmataan, niin ei uhmaaminen ole läheskään niin pahaa kuin minua kohtaan. Voiko tuo uhmaaminen sitten johtua esimerkiksi siitä, että Eemil olisi kyllästynyt äidin kuunteluun ja siihen että viettää äitinsä kaikki päivät, vai sitten siitä että olen antanut liian helposti periksi, en voi tietää. Nyt olen kumminkin vähitellen alkanut ryhdistäytymään ja alkamaan olemaan johdonmukaisempi kielloissa, sekä jäähyissä vaikka se tuntuukin hankalalta. Välillä onkin hyviä päiviä kun Eemil tottelee ja omat hermoni eivät ole niin koetuksella, mutta varsinkin kun olin kipeä, oli hermot tosi koetuksella kun Eemil vaistosi, että nyt ei jaksa.
Nyt on kumminkin enää pari kuukautta Eemilin 5-vuotis neuvolaan, eli siihen saakka katsellaan käytöstä ja jos ei meno rauhoitu, niin kysellään neuvolassa lisäohjeita.
Veetin kuulumisiakin hieman. Eli Veeti on pikkuhiljaa alkanut olemaan iloisempi, sekä pirteämpi lapsi ja ilmeisesti ensimäinen uhmakausi alkaa vähitellen rauhoittumaan. Uhmakohtauksia on edelleen ja silloin tällöin on hetkiä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, mutta pääpainoisesti Veetistä on kuoriutumassa oikein herkkä, mutta iloinen lapsi joka rakastaa huomiota, pussailua ja halailua. Poika onkin siis vähän väliä pyytämässä halipusuja tai kömpimässä kainaloon ja pakko myöntää että vastapainona Eemilin uhmaamiselle on kiva välillä kölliä Veetin kanssa sohvalla katsomassa telkkaria kun Eemil vaikkapa leikkii hetken rauhallisesti Niilon kanssa.
Veetillä on myös selkeästi kasvanut oman rauhan ja tilan merkitys, sillä poika saattaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa esimerkiksi lukemaan ja silloin ei kenenkään kannata mennä häiritsemään. Tämä poika haluaa nimittäin keskittyä juurikin esimerkiksi lukemiseen ihan rauhassa ja jos joku kehtaa häiritä niin tuloksena on eläimellinen huuto sekä itku. Onneksi Veeti on alkanut myös oppimaan, että nukkumahuoneessa saa levätä rauhassa jos siltä tuntuu.
Veeti on myös selkeästi erittäin kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja kiinnostavien asioiden kohdalla samat asiat kysytään sataan kertaan ja sekään ei riitä. Esimerkiksi isoista autoista kertovaa kovasta pahvista tehtyä kirjaa on luettu vaikka kuinka monta kertaa ja eläinkirjatkin ovat tällä hetkellä kovassa huudossa, heti My Little Ponyjen jälkeen. My Little Ponyt ovat siis tällä hetkellä suuri ihastuksen aihe Veetille ja vaikka se välillä hieman häiritsee itseäni (siinä vaiheessa alkoi viimeistään häiritsemään kun opin muistamaan My Little Pony elokuvan ulkoa) niin senkus tykkää. Kiva vain että pojalla on joku kiinnostuksen kohde. Tykkäähän Eemilkin edelleen Hello Kittystä, vaikka ei enää niin fanaattisesti kuin vähän aikaa sitten.
Kuivaksi opettelu ei ole edennyt oikeastaan yhtään. Poikaa pidetään ilman vaippaa 99% päivästä ja yleensä vaippa laitetaan vain ulos mennessä ja nukkumaan mentäessä, mutta siitä huolimatta Veeti ei tunnu oppivan asiaa. Eikä Veetiä oikeastaan vaikuta edes kiinnostavan, varsinkaan jos poika keskittyy johonkin asiaan oikein kovasti niin vessassa käymistä ei muista ja muistutuksia ei kuunnella. Elätellään kumminkin toivoa, josko jossain vaiheessa alkaisi tapahtua edistystäkin, varsinkin kun nyt Veeti on pari päivää ollut kuivana kun olen lähes kirjaimellisesti kantanut pojan vessaan vähän väliä (koputtaa puuta). Mutta eipä meillä varsinaisesti mikään kiirekään ole, Veeti oppii kun on sen aika ja kun poika on siihen valmis.
Niilo taasen kasvaa kovaa vauhtia ja oppii kaikkea uutta ihan koko ajan. Tämän hetken huippujuttu on kumminkin siivoaminen. Imuri varastetaan joka käänteessä imuroivalta henkilöltä (eli yleensä minulta) ja tiskirättiä ollaan hakemassa koko ajan tiskipöydältä pöytien, sekä seinien pyyhkimistä varten. On Niilo osoittanut mielenkiintoa jopa tiskaamista, sekä pyykin pesua kohtaan, mutta niihin askareisiin en uskalla pojan antaa osallistua ihan vielä. Vaikka tuo siivoushulluus tuntuukin välillä hieman ärsyttävältä kun aina Niilon avuntarjoukset eivät auta millään tapaa, mutta toisaalta yritän nauttia vielä kun lapsi nauttii siivoamisesta.
Varsinaista uhmaikää ei ole vielä havaittavissa, mutta marttyyri-itkuja kylläkin. Niilo saa nimittäin hyvin usein kamalan hepulin jos kaikki ei mene pikkumiehen tahdon mukaan, mutta onneksi pettymys lievenee yleensä hyvin pian ja Niilo katoaa muihin touhuihin. Muuten Niilon kehityksessä tai oppimisessa ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään uutta, vaan kaikki menee pikkumiehen kehityksessä samaa tahtia kuin ennenkin.
Puhetta ei vielä tule, jos ei lasketa niitä kertoja kun olen ollut melko varma, että olen kuullut "äiti" tai "ei". En kumminkaan menisi vannomaan että kyseessä olisi oikeita sanoja, vaikka tässä iässä ne voivat jo hyvin olla niitäkin, eikä vain äidin epätoivoisia kuuloharhoja.
Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, saa toki kysyä jos jäi jotain kysyttävää.
tiistai 18. marraskuuta 2014
Ruotsin laivalla.
Pahoittelut, saatte lomaterveiset vain kuvina, sillä kirjoitin tekstin jo kahteen kertaan, mutta ensimäisellä kerralla Niilo poisti tekstin ja toisella kerralla Blogger kadotti tekstin johonkin julkaisun jälkeen. En jaksa valitettavasti näpytellä samaa tekstiä kolmatta kertaa, joten toivottavasti kuvat kertovat enemmän kuin sanat.
torstai 13. marraskuuta 2014
Miniloma!
Infoan jo nyt etukäteen, että blogissa on huomisesta alkaen miniloma sillä lähdemme lauantaina Ruotsin risteilylle koko perhe ja laivalta käsin tuskin pääsen blogia päivittämään. Kyseessähän ei siis ole kuvan mukainen laiva, vaan ihan Viking Linen perus risteilyalus, mutta eipä sattunut oikeanlaista laivaa löytymään kuvavarastoistani.
Huomenna todennäköisesti panikoin ympäri asuntoa miettien mitä tarvitaan mukaan ja paluu laivalta on maanantaiaamuna. Riippuen matkan traumatisoivuus asteesta, tulen mahdollisimman pian raportoimaan siitä, kuinka meidän perheen ensimäinen ulkomaanmatka sujui ja itseni tuntien on kuvia luvassa enemmän kuin laki sallii.
Hyvää viikonloppua siis lukijoille jo etukäteen ja toivottakaa onnea, ettei pojat aiheuta turhan montaa harmaata hiusta minulle, J:lle tai muille laivan matkustajille!
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Kotiruoka paras ruoka?
Luin viiden tähden hetkiä blogia jossa pohdittiin kotiruokaa ja sitä, onko ne einekset loppujen lopuksi niin paha asia kuin puhutaan? Itse en suoraan sanottuna ollut edes aikaisemmin luonut kovinkaan montaa ajatusta sille, että syömmeköhän liian usein eineksiä ja nyt kun aloin miettimään tarkemmin, niin loppujen lopuksi syömme valmisruokaa tai oikeastaan niin sanottua puolivalmista ruokaa aika useinkin. Puolivalmiilla tarkoitan esimerkiksi näitä patapusseja, joiden sekaan paistetaan liha ja nakataan joukkoon vesi, sekä patapussin sisältö, annetaan kiehua ja hetken päästä ruoka onkin valmista. Pizzatkin tehdään kotona valmiisiin pizzapohjiin ja nakkeja taikka makkaroitakin syömme aina välillä. Tortillojakaan en ollut laskenut niin sanottuihin eineksiin ennen kuin aloin tarkemmin miettimään ja tulin siihen tulokseen, että ovathan nekin omalla tavallaan puolivalmiita eineksiä ja pikaruokaa.
Kumminkin kun mietin asiaa tarkemmin niin en ole tosiaankaan ole ikinä pitänyt itseäni minään pullantuoksuisena kotiäitinä ja oikeastaan olenkin keittiössä aika lailla peukalo keskellä kämmentä persoona. Tykkään kyllä ehdottomasti tehdä ruokaa ja tykkään kokeilla erilaisia reseptejä, mutta eri asia onkin sitten se, kuinka usein kokeiluni onnistuvat. Jos ikinä erehtyisin hakemaan minkäänlaiseen tositv-ohjelmaan joka käsittelee ruuan laittoa taikka ruuan terveellisyyttä niin voisin kuvitella kuinka kaikki keskustelupalstat täyttyisivät kauhisteluista ruuanlaitto taidoistani taikka siitä ruuasta mitä syömme. Tämä onkin syy, miksi J tekee lähes poikkeuksetta meillä ruuat vapaapäivinään ja miksi J on yleensä meillä se joka leipoo kaiken esimerkiksi lasten syntymäpäiviä varten. Omat bravuurini keittiössä ovatkin nimittäin jauhelihakastike ja pasta, sekä pannukakku. Noilla kahdella ei kovinkaan pitkälle pötkitä ja lähes aina kun erehdyn kokeilemaan jotakin uutta, on poikien reaktio tyyliä "Hyi, en syö." Toisin kuin J:n tekemistä ruuista pojat tykkäävät vaikka tarjolla olisi ohiammuttua jänistä.
Okei, pakko myöntää, olen vähitellen yrittänyt ryhdistäytyä ruuan laiton suhteen ja jopa yrittänyt vähentää noita valmisruokia ruokavaliossamme, mutta silti voin myöntää että niitä tulee syötyä viikoittain. En kumminkaan osaa tuntea asiasta huonoa omaatuntoa sillä aina välillä on vain kiire saada se ruoka pöytään ja silloin ei todellakaan aleta loihtimaan mitään gourmetruokaa, vaikkei kotiruuasta sellaista saa taiottua hyvällä tahdollakaan. Vaikka joskus vannoinkin, että minähän en lapsilleni valmisruokaa syötä, niin jouduin perumaan sanani tuossa asiassa ja käymme me aina välillä jopa McDonaldissakin tai vaikka pizzalla, enkä osaa pitää sitäkään super huonona asiana, sillä pojatkin nauttivat kun välillä on jotain heidän toivomaansa ruokana ja onhan se kiva käydä välillä vaikkapa juurikin hampurilaisilla kunhan nuo roskaruokala käynnit pysyvät kohtuuden rajoissa.
Rehellisesti sanottuna tiedän myös että olisihan se kotiruoka oikeasti monta kertaa parempaa ruokaa lapsille kuin esimerkiksi kalapuikot ja ranskalaiset, mutta itse pidän silti tärkeimpänä sitä että lapsilla on jokapäivä kaksi lämmintä ruokaa. Lisäksi vaikka joskus nuo molemmat sattuisivatkin olemaan jotain helpompaa ruokaa, niin en tahdo ottaa stressiä asiasta. Ei ruoka ole mielestäni asia josta tulisi stressata niin pitkään aikaan kun sitä ruokaa kumminkin on pöydässä.
Ymmärrän kumminkin, että he jotka jaksavat tehdä päivittäin kotiruokaa ja jotka eivät valehtelematta ikinä sorru eineksiin ovat ylpeitä asiasta, mutta sitä en ymmärrä miksi muunmuassa mammapalstoilla tunnutaan lynkkaavan samantien jokainen joka erehtyy myöntämään syöttävänsä välillä eineksiä? Miksei jokainen voisi olla vain tyytyväinen siihen omaan toimintaansa ja antaa muiden syöttää lapsilleen sitä mitä syöttävät, kunhan lapsi saa ruokaa? Sama asia on lasten soseissa, tuntuu olevan ikuisuuskysymys että kuka syöttää kaupan soseita ja kuka tekee itse kaikki alusta loppuun? Eikö tässäkin asiassa ole tärkeintä, että se lapsi saa ruokaa jos äitiä vaikkapa sattuu väsyttämään eikä aikaa tai jaksamusta ole superäidin leikkimiseen?
Ehkä itsekin saan vielä joskus aikaa siihen, että tekisin joka ikinen päivä lapsille sen kaksi lämmintä ruokaa, joista molemat olisivat kotiruokaa. Ainakin se on tavoitteeni ja tavoitteena olisi myös yrittää lähiaikoina, tai viimeistään ensi vuoden alussa tehdä taas aina kuukauden ruokalistat kerrallaan ja oikeasti suunnitella niitä ruokia etukäteen. Näin teinkin joskus ja ruokien terveellisyys, sekä monipuolisuus olikin aivan toista luokkaa silloin kuin nyt, enkä oikeastaan edes tiedä miksi luovuin tästä tavasta. Loppujen lopuksi lapset kumminkin oppivat ruokailutottumuksensa lapsuusaikanaan ja itse en tahdo ainakaan opettaa lapsiani syömään pelkkiä eineksiä, vaan tahdon että pojat oppivat tekemään itsekin monipuolista ruokaa ja mieluiten mahdollisimman nuorina. Onneksi pojat ovatkin osoittaneet jo suurta mielenkiintoa ruuanlaittoon ja varsinkin isommilla pojilla on jo sen verran järjeäkin päässä, että heidät voi ottaa mukaan ruuanlaittoon.
Mitenkäs teidän perheissänne? Teettekö pelkkää kotiruokaa, vai sorrutteko joskus eineksiin? Omat lempireseptinnekin saa toki jakaa, josko löytäisin niiden joukosta jotain uutta kokeiltavaa, joka jäisi meidän perheen ruokalistoihin pysyvästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)