Miten meillä menee?

Ajattelin tähän väliin tehdä ihan tavallisen kuulumispostauksen, jossa kerron hieman miten poikien kehitys on edennyt ja ylipäänsä miten meillä menee tällä hetkellä.

Yleisesti koko perheellä menee ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. J on töissä ja itse mökkihöperöidyn kotona lasten kanssa, varsinkin kun oltiin koko perhe jonkinasteisessa flunssakierteessä vielä vähän aikaa sitten. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin olisi yksinhuoltaja kun J tekee niin paljon töitä, mutta jonkunhan se raha on tienattava meidänkin perheessä ja luojan kiitos miehekkeellä on vapaapäiviä edes silloin tällöin (keskimäärin noin kymmenen kappaletta kuukaudessa) ja työpäivinä J kerkeää huonoimmillaankin viettämään noin tunnin tai kaksi koko perheen kanssa. Pakko siis sanoa, että nostan hattua yksinhuoltajille, itse varmaan tulisin hulluksi jos ei olisi miestä auttamassa lasten kanssa ja kunnioitankin niitä, jotka jaksavat päivästä toiseen yksin lapsen tai lasten kanssa ilman apua.
Muuten siis elämä rullaa samaa tahtia kuin aiemminkin, paitsi että kolmesta eri asunnosta ollaan nyt laitettu hakemukset josko joku niistä tärppäisi ja päästäisiin muuttamaan halvempaan asuntoon. Toivotaan, että tärppää sillä ensi vuoden vuokrakorotus ilmoituskin tuli jo ja niinhän se vuokra nousee sen verran, että aika tiukilla saisi elää ensi vuoden jotta olisi varaa vuokra maksaa.

Eemilin kuulumisia sen verran, että poika oppii uusia asioita äärimmäisen nopeasti ja ilman, että niitä tarvitsee edes varsinaisesti opettaa. Oman nimensäkin Eemil oppi kirjoittamaan yksi päivä, eikä siihen vaadittu kuin muutama esimerkkikirjoituskerta. Muutenkin poika on ollut lähiaikoina äärimmäisen kiinnostunut numeroista, sekä kirjaimista ja niitä ollaankin harjoiteltu aina silloin tällöin kun Eemil itse on osoittanut kiinnostusta niihin.
Uhmaikä taasen pahenee koko ajan ja tuntuu, että kohta olen varmaan ihan pulassa tuon lapsen kanssa kun teini-ikä koittaa joskus. Jos käytös nimittäin pahenee tätä vauhtia, niin on suloinen, sekä kiltisti käyttäytyvä esikoiseni kohta vain muisto. Eemil nimittäin heittelee tavaroita, hakkaa ikkunoita, huutaa, haukkuu, läpsii, tönii ja tekee kaikkensa jotta menettäisin hermoni ja antaisin lopulta periksi. Jo aikaisemmassa postauksessa uhmaiästä kerroin näitä samoja asioita, mutta nyt käytös tuntuu vain pahenevan päivä päivältä ja varsinkin silloin kun J on töissä, on käytös aivan mahdotonta. Isiä sen sijaan totellaan lähes poikkeuksetta ja vaikka J:llekin uhmataan, niin ei uhmaaminen ole läheskään niin pahaa kuin minua kohtaan. Voiko tuo uhmaaminen sitten johtua esimerkiksi siitä, että Eemil olisi kyllästynyt äidin kuunteluun ja siihen että viettää äitinsä kaikki päivät, vai sitten siitä että olen antanut liian helposti periksi, en voi tietää. Nyt olen kumminkin vähitellen alkanut ryhdistäytymään ja alkamaan olemaan johdonmukaisempi kielloissa, sekä jäähyissä vaikka se tuntuukin hankalalta. Välillä onkin hyviä päiviä kun Eemil tottelee ja omat hermoni eivät ole niin koetuksella, mutta varsinkin kun olin kipeä, oli hermot tosi koetuksella kun Eemil vaistosi, että nyt ei jaksa.
Nyt on kumminkin enää pari kuukautta Eemilin 5-vuotis neuvolaan, eli siihen saakka katsellaan käytöstä ja jos ei meno rauhoitu, niin kysellään neuvolassa lisäohjeita.

Veetin kuulumisiakin hieman. Eli Veeti on pikkuhiljaa alkanut olemaan iloisempi, sekä pirteämpi lapsi ja ilmeisesti ensimäinen uhmakausi alkaa vähitellen rauhoittumaan. Uhmakohtauksia on edelleen ja silloin tällöin on hetkiä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, mutta pääpainoisesti Veetistä on kuoriutumassa oikein herkkä, mutta iloinen lapsi joka rakastaa huomiota, pussailua ja halailua. Poika onkin siis vähän väliä pyytämässä halipusuja tai kömpimässä kainaloon ja pakko myöntää että vastapainona Eemilin uhmaamiselle on kiva välillä kölliä Veetin kanssa sohvalla katsomassa telkkaria kun Eemil vaikkapa leikkii hetken rauhallisesti Niilon kanssa.
Veetillä on myös selkeästi kasvanut oman rauhan ja tilan merkitys, sillä poika saattaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa esimerkiksi lukemaan ja silloin ei kenenkään kannata mennä häiritsemään. Tämä poika haluaa nimittäin keskittyä juurikin esimerkiksi lukemiseen ihan rauhassa ja jos joku kehtaa häiritä niin tuloksena on eläimellinen huuto sekä itku. Onneksi Veeti on alkanut myös oppimaan, että nukkumahuoneessa saa levätä rauhassa jos siltä tuntuu.

Veeti on myös selkeästi erittäin kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja kiinnostavien asioiden kohdalla samat asiat kysytään sataan kertaan ja sekään ei riitä. Esimerkiksi isoista autoista kertovaa kovasta pahvista tehtyä kirjaa on luettu vaikka kuinka monta kertaa ja eläinkirjatkin ovat tällä hetkellä kovassa huudossa, heti My Little Ponyjen jälkeen. My Little Ponyt ovat siis tällä hetkellä suuri ihastuksen aihe Veetille ja vaikka se välillä hieman häiritsee itseäni (siinä vaiheessa alkoi viimeistään häiritsemään kun opin muistamaan My Little Pony elokuvan ulkoa) niin senkus tykkää. Kiva vain että pojalla on joku kiinnostuksen kohde. Tykkäähän Eemilkin edelleen Hello Kittystä, vaikka ei enää niin fanaattisesti kuin vähän aikaa sitten.
Kuivaksi opettelu ei ole edennyt oikeastaan yhtään. Poikaa pidetään ilman vaippaa 99% päivästä ja yleensä vaippa laitetaan vain ulos mennessä ja nukkumaan mentäessä, mutta siitä huolimatta Veeti ei tunnu oppivan asiaa. Eikä Veetiä oikeastaan vaikuta edes kiinnostavan, varsinkaan jos poika keskittyy johonkin asiaan oikein kovasti niin vessassa käymistä ei muista ja muistutuksia ei kuunnella. Elätellään kumminkin toivoa, josko jossain vaiheessa alkaisi tapahtua edistystäkin, varsinkin kun nyt Veeti on pari päivää ollut kuivana kun olen lähes kirjaimellisesti kantanut pojan vessaan vähän väliä (koputtaa puuta). Mutta eipä meillä varsinaisesti mikään kiirekään ole, Veeti oppii kun on sen aika ja kun poika on siihen valmis.

Niilo taasen kasvaa kovaa vauhtia ja oppii kaikkea uutta ihan koko ajan. Tämän hetken huippujuttu on kumminkin siivoaminen. Imuri varastetaan joka käänteessä imuroivalta henkilöltä (eli yleensä minulta) ja tiskirättiä ollaan hakemassa koko ajan tiskipöydältä pöytien, sekä seinien pyyhkimistä varten. On Niilo osoittanut mielenkiintoa jopa tiskaamista, sekä pyykin pesua kohtaan, mutta niihin askareisiin en uskalla pojan antaa osallistua ihan vielä. Vaikka tuo siivoushulluus tuntuukin välillä hieman ärsyttävältä kun aina Niilon avuntarjoukset eivät auta millään tapaa, mutta toisaalta yritän nauttia vielä kun lapsi nauttii siivoamisesta.
Varsinaista uhmaikää ei ole vielä havaittavissa, mutta marttyyri-itkuja kylläkin. Niilo saa nimittäin hyvin usein kamalan hepulin jos kaikki ei mene pikkumiehen tahdon mukaan, mutta onneksi pettymys lievenee yleensä hyvin pian ja Niilo katoaa muihin touhuihin. Muuten Niilon kehityksessä tai oppimisessa ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään uutta, vaan kaikki menee pikkumiehen kehityksessä samaa tahtia kuin ennenkin.
Puhetta ei vielä tule, jos ei lasketa niitä kertoja kun olen ollut melko varma, että olen kuullut "äiti" tai "ei". En kumminkaan menisi vannomaan että kyseessä olisi oikeita sanoja, vaikka tässä iässä ne voivat jo hyvin olla niitäkin, eikä vain äidin epätoivoisia kuuloharhoja.

Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, saa toki kysyä jos jäi jotain kysyttävää.

Tervetuloa kiipeilykausi.

Nyt se sitten alkoi, nimittäin kiipeilykausi Niilolla. Onhan herra jo aiemminkin kiipeillyt itse sohvalle, sängylle ja muualle mihin on ollut helppo, sekä suhteellisen turvallinen kiivetä, mutta nyt pikkumies sitten kiipeää ihan kaikkialle. Kiipeiltystä on nyt jo kerennyt tulla muutamia vaaratilanteita eteen ja tuntuu kuin silmät saisi olla selässäkin, jotta kerkeäisin valvomaan Niilon apinointeja joka hetki...
Nyt Niilo on nimittäin alkanut kiipeilemään keittiöntuolien kautta keittiönpöydälle jos keittiön ovi unohtuu sekunniksikin auki, lisäksi pikkumies kiipeää syöttötuoliinsa seisomaan, vaunuihin taiteilemaan ja eräs aamu havahduin siihen etten löytänyt Niiloa mistään vaikka huuto kuului. Hetken etsiskeltyäni tajusin, että Eemil oli unohtanut vessanöpöntön auki ja siellä Niilo seisoi wc-pöntössä kun ei päässyt enää omin avuin ylös. Onneksi poika ei ollut jäänyt jumiin ja Niilo pääsikin pesun kautta takaisin jatkamaan leikkejään, mutta ainakin Eemil oppi miksi vessanpöntön kansi suljetaan aina vessassa käynnin jälkeen...

Tiedän, että kiipeileminen on yksi monista kausista, jotka kestävät oman aikansa ja sitten innostus siihen lakkaa vähitellen kun lapsi kasvaa, mutta on se silti ärsyttävää kun saa koko ajan olla nostamassa lasta alas kaikkialta ja samalla kieltämässä. Ja aiheuttaahan tuo kiipeily muutamia sydämentykytyksiäkin aina silloin tällöin kun kiipeilypaikka on tarpeeksi ylhäällä ja silti sinne on mukamas pakko päästä. Tänään pikkumies myös kerkesi yllättämään ja kiipeämään omatoimisesta alas syöttötuolistaan sillä välin kun käänsin selkäni kahvinkeittämistä varten. Tuo poika on siis vähän turhankin nopea kiipeämään joka paikkaan ja alas sieltä. Onneksi kumminkin alastulokin onnistuu jo ainakin jotenkuten ja alas tullessa ei ole vielä tapahtunut haavereita, toisin kuin kiipeillessä jos poika pelleilee esimerkiksi tuolilla ja tuoli kaatuu.
Onneksi lapset ovat kumminkin kestävää tekoa ja ihan pienestä ei satu pahasti. Lisäksi voin onnekseni todeta, että kuhmut, sekä mustelmat ja pienet haavatkin kuuluvat pikkulapsiperheisiin ja niiltä ei voi välttyä ellei kääri lastaan pumpuliin ja juokse perässä 24/7 lapsen hereillä ollessa. Vielä kun joskus oppisin olemaan panikoimatta jokaisesta pienestä kuhmusta tai pikkuhaaverista.

Harmikseni en vain yhtään muista kauan Eemilillä ja Veetillä kesti lopettaa tuo joka paikkaan kiipeäminen, mutta sen muistan että se loppuu aikanaan, ainakin osittain. Kiipeileehän Eemil ja Veetikin nimittäin edelleen mitä idiootimpiin paikkoihin ja esimerkiksi Veeti rakastaa levittää vaatteet vaatekaapista lattialle ja sen jälkeen kiivetä pötköttämään vaatekaapin hyllylle. Yhdessä vaiheessa Veetiä saikin olla koko ajan pelastamassa kaapista kun poika ei osannutkaan enää tulla omatoimisesti pois sieltä... Seuraavaksi pojat varmaan aloittavatkin sitten jo puihin kiipeämisen pihalla, jota isommat jo harjoittelevatkin kovasti jos lähistöllä sattuu olemaan puu jota pitkin pääsee kipuamaan edes vähän ylemmäs.

Toivonkin, että Niilon kiipeilykausi päättyy pian tai että poika saisi edes hieman järkeä, sekä itsesuojeluvaistoa päähänsä jotta pahimmilta haavereilta säästyttäisiin...

Kiipeileekö muiden lapset paljonkin? Milloin kiipeily alkoi ja kauanko kiipeilykautta kesti?

Mistähän aloittaisi.

No nyt on ollut jo melkein luvattoman pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta jotenkin blogi on vain jäänyt taka-alalle. Ensin oli töitä niin paljon, ettei töiden jälkeen oikein jaksanut ajatella muuta kuin ajan viettämistä lasten kanssa ja kotitöitä, sitten kun oli vapaata, tahtoi tehdä jotakin muuta kuin viettää aikaa tietokoneella ja lapsetkin kaipasivat huomiota paljon enemmän kun tein enemmän töitä. Kun työtunnit vähenivät (kun eräs parin kuukauden tuuraus päättyi) alkoivatkin helteet ja kuka nyt helteillä tahtoisi istua koneella. Kun helteet sitten helpottivat hetkeksi, oli blogi jo osittain unohtunut ja iski ongelma "kehtaanko" enää palata blogini pariin ja onko täällä enää yhtään lukijaakin. Kerkesin jopa miettimään, tahdonko lisätä blogiin enää ollenkaan kuvia lapsista ja haluanko kirjoittaa blogia täysin kuvattomana, tai ainakin ilman lasten kuvia. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että niin kauan kun kuvat pysyvät asiallisina, pystyn julkaisemaan niitä ilman omantunnon tuskia, vaikka niitä tuskin tulisikaan ihan kamalasti täällä näkymäänkään. Nykyisin kun kuvaan melkein kaiken Instagramiin ja sieltä voi siis käydä vilkuilemassa perheemme kuulumisia kuvien muodossa. (Ja jos joku osaisi kertoa, miksi Instagram pissii osan kuvista, niin kuin nuo tuoreimmat jättämällä kuviin mustan viivan toiseen laitaan vaikka sitä ei näe kuvaa muokatessa, vaan se ilmestyy vasta kuvan julkaisun jälkeen, olisin enemmän kuin iloinen.)
Nyt en myöskään yritä lupailla aktiivisempaa päivittämistä, koska lupaamalla se ei ole onnistunut ennenkään. Katsotaan siis miten innostun taas kirjoittamisesta ja muiden ihmisten blogien seuraamisesta.

Mitäs perheemme elämässä onkaan siis kerennyt tapahtua tämän blogitauon aikana?

Poikien hoitojärjestelyt ja oma työtilanteeni. Alkuun töitä riitti ja riitti enemmän kuin jaksoin tehdäkkään ja J viihtyi kotona poikien kanssa. J:n hoitovapaalla oleminen toimikin siis enemmän kuin hyvin. Tein siis yhden pidemmän tuurauksen erääseen kauppaan ja samalla muutamia satunnaisia tuurausvuoroja eri kauppoihin. Hain myös järjestyksenvalvojakoulutukseen, jonne tosissani luulin pääseväni, sillä sain jo sähköpostinkin missä luvattiin lisäinfoa kurssien aikatauluista, sekä paikoista heinäkuussa ja ehdot kurssin maksuttomuudelle. No, ensin vähenivät vuorot niin ettei niillä vuoroilla todellakaan mitään perhettä elätettäisi ja aloin kyselemään josko pojat saisi päivähoitoon jotta J:kin voisi palata töihin ja tekisimme molemat töitä. Sitten kävi ilmi, ettemme saisi pojille päivähoitopaikkaa todennäköisesti kuin vasta joskus syksyllä, jos tahtoisimme kaikki lapset samaan hoitopaikkaan ja vieläpä vuoropäiväkotiin kun julkisilla liikkuvana ja töiden alkaessa aikaisimmillaan 6.00 ei oikein tavallinen päiväkoti käy.
Teinkin siis vuoroja niin paljon kun pystyin ja kuin niitä oli, lopulta J:n piti kumminkin palata takaisin työelämään jotta saadaan vuokra maksettua ja jotta perhe saa rahaa elämiseen. Se siitä minun työelämään paluusta sitten toistaiseksi, nyt hengaan taas kotiäitinä ja elättelen toivoa josko saisin lisävuoroja (sellaisia jotka käyvät minulle ajallisesti) ja saisin tehdä edes vähän töitä. Toisaalta, pojat viihtyvät kotona ja kyllähän siellä hoidossa kerkeää olla viimeistään koulussa. Eipä meillä ole mikään kiire laittaa poikia päivähoitoon kun virallisesti saan olla hoitovapaallakin vielä vajaa kaksi vuotta.

Niilon kasvu ja kehitys. Niilohan täytti jo vuoden viime kuussa, mihin ihmeeseen tämä aika menee? Ja mihin mun vauva on kadonnut? (Synttäreistä teen erillisen postauksen.) Poika kasvaa siis kovasti ja 1-vuotis neuvolakin oli jo hieman virallisten synttäreiden jälkeen. Tarkkoja mittoja en muista tähän hätään, mutta poika kasvaa ja kehittyy juuri sitä vauhtia kuin käyrien mukaan pitääkin ja kaikki oli erinomaisesti neuvolassa. Niilo on myös oppinut paljon viime postauksen jälkeen, herra nimittäin kävelee, juoksee ja kiipeilee erittäin sujuvasti, vaikka aina välillä saattaa käydä pieniä haavereita vielä. Lisäksi poika osaa jo sanoa "äiti" ja "ei", tai siis ainakin nuo ovat selkeästi tunnistettavissa olevat sanat. Hampaitakin poika on saanut monta suuhunsa ja luojan kiitos nyt on pieni tauko hampaiden teossa (koputtaa puuta).
Normaalimaitoon siirryimme huhtikuussa ja Niilo on syönyt täysin samaa ruokaa kanssamme noin huhtikuusta lähtien ja soseita ei ole siis sen jälkeen tähän talouteen ostettu. Normaalimaitoon siirtymisessä ei ollut mitään ongelmia ja se sujuikin yllättävän kivuttomasti, vaikka totutimmekin pojan normaalimaitoon sekoittamalla tuttipulloon heti alusta alkaen puolet tavallista maitoa ja puolet korviketta.
Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, vaikka osittain uskon heräilyn johtuvan myös tästä tuskallisesta helteestä. Toivommekin siis että helteet laantuisivat pian ja Niilo alkaisi nukkumaan kunnon yöunia. Huomenna poika siirtyykin omaan huoneeseen, sekä ns. isojen poikien sänkyyn joten unikoulutuskin alkaa huomenna kunnolla. Jospa päästäisiin samalla yöimetyksestäkin kokonaan eroon.

Veetin kasvu ja kehitys. Veeti ei puhu vieläkään kunnolla ja vaikka sanavarasto on kasvanut huomattavasti lähiaikoina, saa edelleen pohtia vähän väliä että mitähän asiaa pojalla onkaan. Kävimme (tai minä kävin) nyt alkukesästä puheterapian / Vantaan kaupungin järjestämällä kurssillakin, jossa käsiteltiin erilaisia apukeinoja lapsen puhumaan saamiseksi ja saimmekin sieltä erinomaisia vinkkejä. Nyt vain odotellaan kärsivällisesti, milloin poika suvaitsee alkaa puhumaan kunnolla, vaikka eipä sillä oikeasti mikään kiire olekaan.
Sen lisäksi, että puheenkehityksen viivästymä aiheuttaa hieman ongelmia, on Veeti alkanut reagoimaan äärimmäisen vahvasti kaikkeen muuttuvaan ja esimerkiksi J:n töihin paluu on saanut pojan reagoimaan erittäin voimakkaasti. Voi olla, että Veetin käytös menee osittain uhmaiän piikkiin ja osittain sen piikkiin, ettei poikaa aina ymmärretä, mutta valitettavasti varsinkin Niilo joutuu kärsimään tästä Veetin käytöksestä. Veeti on nimittäin keksinyt, ettei Niilo osaa vielä puolustaa itseään ja Veeti purkaakin siis turhautumisensa Niilon mätkimisellä. Yksikin päivä tulin pesukonetta täyttämästä kun huomasin Veetin lyövän Niilon päätä seinään. No, ei auttanut muu kuin viedä Veeti jäähylle nurkkaan, mutta siellä poika vain nauroi asialle. Selitin tietty pojalle mitä hän oli tehnyt väärin ja miksi joutui nurkkaan, mutta Veeti vain istui nurkassa jäähyllä nauraen. Heti jäähyltä päästyään Veeti meni ja löi Niiloa. Tämä sama toistuu useita kertoja päivässä ja luojan kiitos tuo pään seinään lyöminen jäi vain yhteen kertaan, mutta ei sekään tunnu kovin kivalta kun heti kun käännän selkäni, Veeti joko tönii Niiloa tai lyö Niiloa...
Olen jo puhunut neuvolaankin Veetin käytöksestä ja kuulemma pitää seurata väkivaltaisuutta jonkun aikaa ja jos se ei lopu, niin varata aika neuvolapsykologille. Pakkohan se aika on varata suht pian, ei tuollaista käytöstä nimittäin vain jaksa pidemmän päälle ja valitettavasti en omista silmiä selässäni, joten Veeti pääsee turhankin usein mätkimään Niiloa huomaamattani.

Eemilin kasvu ja kehitys. Eemil on vetänyt nyt ihan lähikuukausina jonkun kasvuspurtin ja lähes kaikki vaatteet ovat jääneet yhtäkkiä pieniksi. Lisäksi poika on alkanut kuvittelemaan, että hän olisi isompi kuin mitä on ja nyt meillä jankataan koko ajan "Millon voin mennä yksin ulos?", "Miksen voi mennä yksin ulos?", "Saanko pelata pleikkaria?", "En mene nukkumaan, olen jo iso!" ym. Enpä olisi ikinä arvannut että lapsista tulee mukamas isoja jo noin pieninä, vaikka välillä Eemil tuntuukin jo niin isolta lapselta. Pojasta on tullut myös äärimmäisen omatoiminen ja hän osaa esimerkiksi itse voidella leivät, ottaa juotavaa hanasta, sekä jääkaapista, käydä itse suihkussa, imuroida, mopata lattioita, auttaa Veetiä ja Niiloa pienissä jutuissa ym. Kamalaa ajatella, että vastahan Eemil syntyi ja nyt poika osaa jo vaikka mitä ja on vaikka kuinka iso, mutta silti kumminkin niin pieni...
Ettei kukaan kumminkaan kuvittelisi, että Eemil on pikkuenkeli, pakko kertoa että pojan uhmaikä on myös äärimmäisen hirveässä vaiheessa. Silloin kun Eemiliä nimittäin suututtaa, lentää tavarat päin, ovia paiskotaan, huudetaan "Mä en tykkää susta!", "Mee pois!", "Sä oot tyhmä!" ym. yhtä mukavia lausahduksia. Jos Eemilin yrittää laittaa jäähylle, laittaa poika kaikin tavoin vastaan, eli puree, potkii, lyö ja Eemilistä saa pitää ihan kunnon voimilla kiinni jotta lapsen saa rauhoittumaan ja siihenkin on mennyt parhaimmillaan melkein tunti että poika suostuu lopettamaan huutamisen ja rauhoittumaan. Ikinä en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut Eemilin ollessa vauva, kuinka paljon pojalla onkaan voimaa jo tässä vaiheessa.

Tämän hetkinen tilanne onkin siis suoraan sanottuna yhtä hullunmyllyä. Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain lukittautua vaatehuoneeseen huutamaan kun kaikki pojat kiukuttelee ja huutaa samaan aikaan. Yleensä kumminkin jaksan kohdata päivän haasteet ja lapsien ailahtelevat mielialat päivästä toiseen ja samalla vieläpä huolehtia taloudesta. Kumminkin välillä on olo, että kun joskus palaan täysipäiväiseen työelämään, niin miten ihmeessä pääni kestää sen? Ja miten ylipäänsä jaksan? Vaikka J auttaakin sen mitä pystyy ja kerkeää, niin karu tosiasia on, että kun miehen melkein jokainen työvuoro kestää 12h ja siihen päälle työmatkat, ei sitä yhteistä aikaa loppujen lopuksi jää mitenkään mielettömästi. Tai jäähän sitä, mutta ei J lopulta kerkeä kovinkaan paljon auttamaan lasten hoidossa tai kotitöissä, jolloin ne jäävät pääsääntöisesti minun vastuulleni.
Toisaalta, pääasiahan on, että koti ja lapset tulee hoidettua ja elämiseen riittää rahaa ja tässä tilanteessahan kaikki nuo täyttyvät.

Pakko kyllä kysyä, onko lukijani jo hylänneet, vai onko joku jaksanut odotella paluutani blogimaailmaan?

Hellurei.

Hui kun on pitkä aika siitä kun viimeksi olen käynyt kirjoittamassa ja josko nyt olisi aika alkaa oikeasti kirjoittamaan taas ahkerammin, sillä tähänkin mennessä olen tykännyt kun olen voinut tarkastaa asioita täältä blogista ja menneitä kuulumisia on ollut muutenkin kiva lukea. Aika vaan tuntuu jotenkin menevän kuin siivillä kun töitä on ollut ihan kamalasti, poikienkin kanssa pitäisi keretä viettämään aikaa jossain vaiheessa ja ihan ikiomaa aikaakin olisi kiva löytää joskus, vaikka se hieman kortilla tuntuukin välillä olevan.

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut jonkin verran ja voisinkin kertoa jonkinlaisen pikakatsauksen poikien kehitykseen ja muihin kuulumisiin.

Poikien hoitojärjestelyt. Ollaan nyt vaihdettu J:n kanssa paikkoja niin, että J jäi hoitovapaalle ja itse siirryin täysin työelämään. Syyt tähän ovat muunmuassa ne, että minulle jää palkastani käteen enemmän kuin miehekkeelle, minun työvuoroni ovat ainakin toistaiseksi vapaasti päätettävissäni (joten aikaa jää enemmän koko perheenä olemiseen kun voin tehdä enemmän muunmuassa iltavuoroja joiden aikana suurin osa vuorosta on silloin kun pojat nukkuvat) ja jos saan havittelemani vakipaikan, en voi sanoa että odottakaas siihen saakka kunnes saan lapsille hoitopaikan. Lisäksi oma jaksamiseni on huomattavasti parempaa kun saan välillä tehdä muutakin kuin vain kotitöitä. Vuoroja onkin riittänyt minulle ihan kivasti ja pojat ovat viihtyneet erinomaisesti isin kanssa kotona, joten kellään ei ole pahaa sanottavaa tästä järjestelystä ainakaan toistaiseksi.
Muutama tuttu kauhisteli alkuun uutta järjestelyämme, mutta hekin ovat alkaneet tottua ajatukseen että kotona voi olla toinenkin vanhemmista ja ettei aina sen kotonaolijan tarvitse olla äiti.

Niilon kehitys. Niilolla on jo huimat kuusi hammasta ja luojan kiitos hampaiden tulossa tuntuu olevan pieni tauko. Niilo on myös oppinut kävelemään lyhyitä matkoja tukea vasten, vaikka se kävelytuki pääsääntöisesti onkin joko pieni jakkara tai vaunut ja varsinkin nuo vaunut tuntuvat olevan ihan hittijuttu kävelyn tukena. Poitsu on myös siirtynyt syömään lähes kokonaan samaa ruokaa kuin me muutkin ja ainakaan vielä ei ole ilmennyt minkäälaisia masuvaivoja tai muutakaan. Noin kuukauden päästä aletaan pikkuhiljaa siirtymään samaan maitoonkin kuin meillä muilla. Huomaa kyllä hyvin ns. normiruuan vaikutuksen kun Niilo pysyy huomattavasti täydempänä syödessään tavallista ruokaa ja se myös maistuu huomattavasti paremmin kuin soseet. Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, mutta eiköhän niihinkin saada helpotus jossakin vaiheessa.

Veetin kehitys. Veeti on vihdoin alkanut toistelemaan muutamia sanoja ja nyt vain elätellään toiveita, että poitsu alkaisi vihdoin puhumaan kunnolla. Oikeastaan mitään ihmeempiä Veetin kehityksessä ei ole tapahtunut, mutta mitäpä oikeastaan tuollaisen 2-vuotiaan kehityksessä kovinkaan pienessä ajassa kävisi.

Eemilin kehitys. Oikeastaan muuta ei ole Eemilin kehityksessä tapahtunut, kuin uhmaiän multimaksimaalinen pahentuminen. Vakiohuutoja Eemilin suusta ovat "Mä en tykkää susta!" joka ikinen kerta kun jotain on kielletty tai kun käsketään siivoamaan oma huone tai joku on pojan mielestä muuten vaan tyhmää (eli lähes koko ajan). Eemil on myös valitettavasti keksinyt sen, kuinka paljon ovien paiskominen takanaan ärsyttää minua ja J:tä. Tavaroitakin paiskotaan vähän väliä, jonka lisäksi Eemil on myös alkanut läpsimään. Huonoa käytöstä yritetään koko ajan karsia, mutta valitettavan hidasta näyttää tuo käytöskoulu olevan. Voi kumpa uhmaikä loppuisi pian!

Kertokaas te lukijat ihmeessä jos teillä on postaustoiveita, josko niistä saisin hieman lisää inspiraatiota kirjoittamiseen. Muistakaas myös, että Instagramiimme tulee useammin kuvia, eli sieltä pääsee seuraamaan kuulumisiamme kuvien muodossa.

Polvitaive rikki.

Hellou ja moi, kuten lauantaina kerroin, pyöräilin tosiaankin töihin sen kahdeksan kilometriä, siitäkin huolimatta että puolivälissä meinasi tulla itku kun tajusin että oli vielä puolet matkasta jäljellä, jalkani olivat maitohapoilla ja työvuoron alkuun oli enää 20 minuuttia. Kerkesin kummin töihin, olin sielä kokonaiset viisi minuuttia ennen vuoron alkua, mutta kerkesin kumminkin ja matkaan meni 50 minuuttia, eli lähes puolet siitä ajasta kuin HSL:n reittiopas neuvoi. Tuo ylimääräinen aika johtui kumminkin hyvin todennäköisesti siitä, että pyörän renkaat olivat lähes tyhjät ja näin ollen pyörä ei siis liikkunut kunnolla.
Töissä oli kumminkin kivaa, mutta pari tuntia ennen vuoron loppua aloin kauhulla katselemaan ulos kun lunta satoi ja maa peittyi lumeen. No, töiden jälkeen ei ollut tietenkään muuta vaihtoehtoa kuin pyöräillä kotiin. Lunta satoi naamalleni, jalkoja paleli ja jalat menivät heti alkumatkasta täysin maitohapoille. Hieman yli puolessa välissä ajattelin, että hyppään pyörän selästä ja talutan ylämäen. Hyppäsinkin pyörän selästä, mutta en tajunnut että lumen alla oli jäätä ja näin ollen jalkani taipui ikävästi liukastuttuani. Polvitaive kipeytyi ja onkin ollut kipeä siitä lähtien. Koska olin idiootti, enkä ilmoittanut tuosta jalan satuttamisesta samantien jonnekin, ei se myöskään mene enää työmatkavakuutuksen piikkiin. Opinpahan ainakin, että aina ilmoitan jonnekin heti jos jotain käy. Perjantaina olisi taas töitä ja täytyy toivoa, että kipuilu vähenee edes hieman ennen sitä...

Eilen sitten paleltui Eemilin posket ulkoillessa. Oltiin siis ulkona hieman yli tunti ja vaatteita oli kyllä tarpeeksi päällä, mutta siitä huolimatta kotiin tullessamme Eemilin posket olivat yhtä isoa, valkoista ja suhteellisen kovaa laikkua. Paleltumahan se sitten todennäköisesti  oli. Onneksi vain lievät, sillä paleltumat hävisivät parin tunnin sisällä kotiin tulosta ja kävinkin ostamassa vielä illalla kaikille kolmelle pojalle uudet kypärämyssyt, jotka peittävät enemmän naamasta. Nyt pitääkin toivoa, ettei pojan naama pääse paleltumaan uudelleen, sillä kyllä ne laikut olivat kohtuullisen karmivan näköiset.

Täytyy kyllä myöntää, että olemme perhe jolle sattuu lähes koko ajan jotain. Jos en itse satuta itseäni, niin pojat ovat kyllä mustelmilla riehumisensa johdosta tai jotain muuta käy. No, sellaista se ilmeisesti on kahden uhmaikäisen kanssa, joista nuoremman jouduin eilen kantamaan väkisin pulkkaan pojan kiljuessa ja potkiessa. Veeti ei nimittäin olisi halunnut istua pulkassa kotimatkalla, vaan olisi ollut huomattavasti kivempi juosta minua karkuun tai yrittää tunkea kieltä / koko naamaa jokaikiseen metallitolppaan. Kun ei toteltu, niin lapsi piti siirtää pulkkaan istumaan loppumatkan ajaksi.

Ainiin, Niilo oppi pari päivää sitten kunnolla konttaamaan ja eilen minimies nousi polvilteen "seisomaan" tuttavan vauvan sitteriä vasten. Kylläpä nuo lapset kasvaa nopeasti...

Huomenta.

Blogi taas hieman jäänyt, mutta on tuntunut että on ollut ihan kamalasti kaikkea ja blogille ei oikein ole tuntunut riittävän aikaa. Yritän siis kovasti petrata kirjoittamisen suhteen. Tämäkin on vain nopea kuulumispostaus kun kohta pitää lähteä pyöräilemään töihin päin. Pidän itseäni todellakin hulluna kun menin ottamaan aamuvuoron joka alkaa kello seitsemän ja vieläpä niin ettei töihin mene busseja, vaan joudun pyöräilemään kahdeksan kilsaa töihin ja samanverran takaisin. Toisaalta tämän päiväinen kauppa oli viimeksikin niin mahtava työpaikkana, joten tuo matka kannattaa omasta mielestäni.

Mitään ihmeempiä ei ole meidän taloudessa tapahtunut. Niilo on oppinut kylläkin konttaamaan ja istumaan hieman tukevammin, mutta onhan isopieni mies jo kohta seitsemän kuukautta vanha. Välillä sitä ihmetteleekin, että mihin tämä aika oikein menee kun lapset vaan kasvaa ilman että sitä tajuaa. Noin kuukauden päästä on jo Eemilinkin 4-vuotis synttärit ja niitä pitää kovasti suunnitella, jotta saisi jonkun kivan teeman juhliin ja jotta osaisi päättää tarjottavat ym. Alkuunhan Eemil tahtoi Hello Kitty teeman, mutta vaihtoi mielipiteensä siihen että tahtookin mopoteeman ja nyt katsellaan, että miten saadaan mopoteema järjestettyä...

Kaikkein paras nyt tapahtunut asia on kumminkin se, että näillä näkymin lähden kahden kaverini kanssa heinäkuussa neljäksi päiväksi Berliiniin viettämään tyttöjen kaupunkilomaa ja saan vihdoin sitä kauan kaipaamaani omaa aikaa. Lippuja ei ole vielä varattu kun toisella kaverillani ei ole vielä kesäloman ajankohta varmistunut, mutta eiköhän sekin kohta varmistu. Jännittää kyllä ihan mielettömästi kun ikinä en ole käynyt lomalla kuin Ruotsissa (ihan pienenä) ja Virossa. Kolme viikkoa kestänyttä aupair reissuani Hollannissa en laske lomamatkaksi ja ainoat lentokokemuksenikin ovat juurikin tuolta Hollannin reissulta. Lisäksi toinen mukaan lähtevistä kavereistani ei ole lentänyt kuin kerran ja sekin lisää hieman jännitystä.
Hieman ollaan jo Googleteltu nähtävyyksiäkin ja ollaan ihan niin hyviä turisteja, että lähimmät Lidlit, sekä McDonalsitkin on jo Googletettu, jos vaikka tulisikin hieman koti-ikävä ja kaipaa jotain tuttua. Tämähän on siis ensimäinen kerta Eemilin syntymän jälkeen kun lähden ilman poikia tai ilman J:täkään yhtään mihinkään yli vuorokaudeksi ja hieman jännittää, että miten se J täällä pärjää lomani ajan, mutta eiköhän kaikki mene ihan hyvin... Hyvällä tuurilla äitini ottaa nimittäin Eemilin mökille minun lomani ajaksi, jotte J:llä olisi hieman helpompaa.

Nyt kun vielä saisi jostain kerättyä lisää motivaatiota ja energiaa liikkumiseen, jotta kunto kasvaisi ja paino putoaisi edes hieman ennen tuota matkaa. Kuntoni on nimittäin täysin rapakunnossa ja luulen, että kuolen tänäänkin puoleen väliin pyöräillessäni...

Onko joku lukijoista käynyt Berliinissä? Hyviä vinkkejä matkalle (muitakin vinkkejä kaupunkilomaan otetaan vastaan kuin Berliiniin liittyviä)?

Nyt on pakko pakata reppu töitä varten ja alkaa laittautumaan valmiiksi ennen lähtöä. Yritän lähipäivinä tulla kirjoittamaan taas enemmän.

Niilo 5kk

Kamala kuinka äkkiä aika oikein menee eteenpäin ja Niilokin on kerennyt olla 5kk vanha jo melkein viikon. Vastahan poika syntyi ja nyt Niilo on kohta elänyt jo puolet ensimäisestä vuodestaan.

Poika kasvaa koko ajan ihan mieletöntä vauhtia ja uusia taitojakin tulee kuin sieniä sateella. Joku onkin siis ilmeisesti vaihtanut pienen syliriippuvaisen vauvana tuollaiseen isoon mötkäleeseen joka viihtyy lattialla erittäin hyvin ja osaa jo kaikenlaista. Koska nyt hehkutan, että Niilo osaa kaikenlaista niin ehkä olisi aika kertyä myös, mitä Niilo osaa.

Niilo osaa siis jo peruuttaa, pyörähtää selältä vatsalleen ja toisinpäin, osaa pidellä itse tuttipulloa siitä syödessään (vaikkakaan koko pullollisen ajan pullo ei pysy käsissä), tarttua esineisiin ja laittaa ne suuhun, laittaa jalat suuhun ja jopa ryömimistä harjoitellaan lähes koko ajan.

Tämän lisäksi Niilolla on jo melkein yksi hammas tullut, eli suussa näkyy vähän valkoista ja sormella tuntee terävän reunan. Soseita syöttäessäkin huomaa kun lusikka kolahtaa aina silloin tällöin hampaaseen ja onneksi käytämme muovilusikoita, sillä ns. normilusikat kolahtavat ilkeän kuuloisesti hampaisiin.

Neuvolahan Niilolla on vasta ensi viikon maanantaina, joten 5kk mitat saadaan vasta silloin tietoon, mutta kyllähän tuo lapsi on silmin nähden kasvanut ja Niilo näyttää ainakin omaan silmääni erittäin sopusuhtaiselta lapselta, joten luulisin käyrienkin olevan ihan ok. Vaatteissa mennää tällä hetkellä 68 / 74cm kokoisissa, mutta pikku hiljaa olen joutunut jo noita 68cm kokoisia karsimaan lipastosta pois. Hieman ehkä säälittää laittaa pieniä vaatteita pois käytöstä, mutta turhaan niitä säilyttämäänkään rupeaa sillä muuten hukkuisimme lastenvaatteisiin jonkun ajan päästä.

Ruokailuista sen verran, että tällä hetkellä Niilo syö vielä pääasiassa maitoa. Kiinteitä menee noin 2-3 kertaa päivässä, muuten mennään päivät pääsääntöisesti korvikkeella ja yöllä poika on sitten imetyksellä. Imetän edelleen satunnaisesti päivisinkin, mutta koska maito ei todellakaan riittäisi edes joka ruokailulla imettämiseen, niin en jaksa turhia stressailla siitä. Mielummin annan sitten korviketta niin että lapsi pysyy varmasti kylläisenä. Lempisose on ehdottomasti mangosose ja jonkin näköinen inhokki tuntuu olevan porkkasose kaikessa muodossa (siis porkkana myös muiden soseiden seassa).

Paljonhan tuo poika on oppinut lyhyessä ajassa ja tulee oppimaan vielä paljon lisääkin. Pitääkin siis muistaa nauttia joka hetkestä, koska pian minulla ei ole enään vauvaa. Onneksi muutama tuttu on saamassa vauvan ensi vuoden puolella, joten voin mennä niitä sitten halailemaan jos Niilo tuntuu liian isolta...

Soseiden aloittelua.

Eilen aloitettiin siis soseiden maistelu maissisoseella ja Niilo ei ilmeisesti tykännyt järin paljoa kyseisestä soseesta, sillä samaa vauhtia kun laitoin sosetta pojan suuhun, räki Niilo soseen ulos. Jonkin verran sosetta jäi kyllä suuhunkin ja yhteensä maissisosetta upposi noin puoli purkillista (ulos räkäistyt soseet mukaan laskien). Nyt sitten totutellaan pikku hiljaa ensin maissisoseeseen niin että Niilo saa päivässä noin puoli purkillista ja vähitellen lisätään määrää, sekä makuja.

Muistin myös tuota maissisosetta syöttäessä miksi inhoan kaupan soseita. Se veden määrä soseessa on nimittäin aivan järkyttävä ja kunhan nuo muutama kaupan purkki on loppu, siirryn itse tehtyihin soseisiin jotka eivät vetisty heti lautaselle (tai jääkaappiin) laiton jälkeen. Pitääkin siis käydä ostamassa mm. perunoita ja porkkanoita jotta saan tehtyä sosetta pakkaseen.

Ennen kuin kukaan kerkeää arvostelemaan sitä, että aloitamme soseet ennen maagista neljän kuukauden ikää, kerron että olemme aloittaneet soseet Eemilin kanssa 2,5 kuukauden iässä ja Veetin kanssa 3 kuukauden iässä sillä yhdellekään pojista ei ole pelkkä maito riittänyt ja neuvolasta on sanottu ettei yletön maidon juonti tee hyvää vauvan elimistölle, lisäksi en tahdo huudattaa lasta nälässä vaan mielummin annan täyttävämpää ruokaa.
Lisäksi Niilo puklailee erittäin rajusti melkein jokaisen ruokailun jälkeen ja tiedän kokemuksesta että kiinteiden aloittaminen rajoittaa puklailua, joten soseiden aloittamiselle suurin syy on Niilon mukavuus, sekä se että lapsi saa tarpeeksi ravintoa kun maito ei tunnu pysyvän sisällä.

Mitenkäs te lukijat, milloin olette aloittaneet soseiden syöttämisen ja millä soseilla olette aloittaneet? Lisäksi, teettekö soseet itse vai ostatteko kaupasta?

Niilo 3kk

Aika tuppaa kulkemaan ihan järjetöntä vauhtia ja on aivan kamala ajatella että synnytyksestäkin on jo 3kk aikaa, tai no tarkalleen 3 kuukautta ja 4 päivää. Tuntuu että vastahan olin Jorvissa ihastelemassa pientä vastasyntynyttä poikaa ja nyt jo tämä pieni poika on kasvanut ihan mielettömästi, sekä oppinut uusia asioita vielä enemmän. 3kk neuvola meillä on vasta ensi kuun puolella, koska 2kk neuvola myöhästyi jonkin verran ja rotarokote pitää antaa neljän viikon välein, eli en siis tiedä pojasta vielä tarkkoja 3kk mittoja ja ehkä parempikin sillä aina kun kuulen kasvaneet mitat, olo muuttuu vieläkin haikeammaksi sillä en millään tahtoisi oman pienen vauvani kasvavan.

Mitä Niilo sitten osaa 3kk iässä? No, meillä hymyillään kauheasti ja lähes koko ajan ja poika tuntuu nauttivan varsinkin lastenlauluista, sekä niihin niin sanotusti kuuluvista leikkilauluista. Kaikkein leveimmät hymyt aiheuttaa Limpsin Lampsin (vai onkohan oikea nimi Metrolla mummolaan...) ja sitä voisikin Niilon mielestä laulaa vaikka koko päivän, kunhan suoritetaan siihen kuuluva leikkikin samalla. Niilo osaa nykyisin myös nauraa ääneen ja se jos mikä on ihanaa kuultavaa. Mikään ei siis ole niin sympaattisen kuuloista kuin vauvan nauru ja se alkaa melkein pakosti aina naurattamaan itseänikin. Tuota taitoa tulikin siis jo odoteltua ja se piristää päivää aina huomattavasti. Suurin opittu asia tähän mennessä on kumminkin ollut selältä vatsalleen kääntyminen. Vaikkakaan, Niilo ei itse tunnu tuosta taidosta järin pitävän sillä vatsallaan olo ei tosiaankaan kuulu pojan lempipuuhiin, mutta pian poika sitten pyöriikin jo joka suuntaan ja lähtee liikkeelle... Enää ei voikkaan jättää Niiloa edes sängylle pieneksikään hetkeksi valvomatta, sillä poika pyörähtää vatsalleen sellaisella vauhdilla etten tahdo lapsen putoavan sängystään. Lisäksi Niilo myös heiluttelee jalkojaan, sekä käsiään sellaisella vauhdilla että poika liikkuu jonkin verran aina johonkin suuntaan jolloin putoamisen riski olisi vain suurempi.

Nyt kun noita taitoja kirjoittaa ylös, tuntuu entistä pahemmalta että vauva kasvaa. Tahtoisin että Niilo olisi vauva hieman pidempään sillä tiedän että ensimäinen vuosi hujahtaa ohi ennen kuin sitä edes huomaa ja lapsen kasvaminen tuntuu äärimmäisen haikealta. Nyt on jo suurin osa 62cm vaatteista liian pieniä (vaikka ihmettelenkin miten niistä mahtuu enää yksikään Niilon päälle kun poika oli jo viime neuvolassa yli 62cm pitkä ja osa 68cm vaatteistakin on jo liian pieniä...) ja niiden myyminen on erittäin vaikeaa. Toisaalta taasen tiedän, etten todellakaan voi säilyttää montaa kaapillista liian pieniä vaatteita sillä edelleen olemme J:n kanssa sitä mieltä että Niilo jää viimeiseksi lapseksi. Ne vaatteet, joissa on eniten tunnearvoa ja joilla on joku tarina, säilytän, muut myyn mahdollisimman pian pois jotten koe mitään mielenhäiriötä ja ala säästämään vaatteita...

No, lapset kasvavat koko ajan ja oppivat uusia asioita. Niin se elämä vain liikkuu eteenpäin. Nyt ryhdytään isompien poikien kanssa aamutoimiin ennen kuin Niilo herää ja jotta isommat pojat saavat osakseen joka-aamuisen oman huomionsa...

Flunssan kourissa.

Eemil peitti naamansa joka kerralla kun pyysin hymyilemään.

Hellurei ja pahoittelut jälleen hitaasta postaustahdista. Viime viikko meni pääasiassa erilaisten aktiviteettien kanssa ja tällä viikolla ollaan koko porukka sairastettu flunssaa. Itse alan olemaan jo suhteellisen terve, mutta Eemil yskii suht pahan kuuloisesti ja Niilokin on hieman tukkoinen. Onneksi pojatkin ovat jo selkeästi paranemaan päin ja uskoisinkin poikien paranevan lauantaiksi kun menevät yöhoitoon kaikki kolme. Itse meinaan nimittäin lähteä viettämään synttäreitäni ja vapaailta tulee tosissaan tarpeeseen sillä kolmen lapsen kanssa kotona oleminen menee ihan työstä.

Viime viikolla oli siis tosiaan jos jonkinlaista menoa, niinkuin esimerkiksi torstaina käytiin Fallkullassa poikien ja Eemilin sylikummin kanssa ja keskiviikkona oltiin puistoilemassa Tikkurilassa kahden Facebooksta löydetyn äidin kanssa. Pakko sanoa, että oli kyllä mielettömän kivoja päiviä molemat ja tuonne Tikkurilaan mennään varmasti puistoon uudestaankin, sen verran iso ja kiva puisto oli kumminkin kyseessä. Fallkullassa oli myös ihan äärimmäisen kiva viettää päivää ja pojatkin nauttivat kun saivat nähdä erilaisia eläimiä ja Eemil nimesikin lempieläimekseen lampaat. Veeti taasen rakastui sikoihin ja ei olisi millään halunnut liikkua sika-aitauksen luota mihinkään...
Seuraavaksi ajattelimmekin mennä käymään Haltialan tilalla kunhan Eemilin sylikummilla on taas jossain vaiheessa vapaata, sillä mikäs sen parempi tapa viettää päivä kuin hyvässä seurassa ja samalla pojille hauskan tekemisen ohessa opettaen jotakin fiksua.

Ärsyttää vain ihan mielettömästi kun vihdoin viime viikolla sain pidettyä kiinni siitä, että lähdemme lounaan jälkeen ulkoilemaan, oli sää mikä tahansa ja sitten tullaankin jo kipeiksi ettei tuosta ajatuksesta saanut pidettyä kiinni. No, jatkamme aivan varmasti Pk-seudun tutkimista kunhan ollaan sata prosenttisen terveitä. Nyt pysytellään vain kotipihalla siihen saakka kunnes ollaan parannuttu.

Niilo ei turhia hötkyillyt Fallkullassa.

Huomenna olisi vuorossa Niilon 2kk neuvola ja pojan olisi tarkoitus saada rotarokote. Onneksi vielä ei tule pistoksia, sillä tuntuu aina pahalta katsoa vieressä kun lasta sattuu eikä lapsi vielä edes tajua miksi sattuu. Onneksi rokotteita tulee kumminkin suhteellisen vähän ensimäisten vuosien aikana, joten en joudu liian usein pitelemään lasta väkisin paikalla pistoksen ajan. Huomisessa neuvolassa vain jännittää, miten Niilolle on tullut lisää mittoja sillä nyt olen antanut hieman useammin korviketta kun oma maito ei tunnu riittävän enää yhtään niin hyvin. Enkä jaksa edes stressata imetyksestä, se loppuu jos loppuu ja sitten Niilo saa korviketta vaikka kuinka olisin halunnut täysimettää vähintään 4kk ikään ja osittaisimettää vähintään 6kk ikään. Saapa nyt sitten nähdä kuinka pitkälle imetys onnistuu...

Niilon kehityksestä sen verran, että poika on alkanut varsinaiseksi hymypojaksi. Koko ajan hymyillään lähes kaikelle ja seuran tarve on todella kova. Niilo haluaisi nimittäin olla koko ajan joko sylissä, tai muuten vain juttelun kohde. Lattialla tai sitterissä poika ei pahemmin viihdy jos joku ei ole koko ajan juttelemassa. Onneksi kumminkin isoveikat viihdyttävät erittäin mielellään pikkuveljeään ja Eemil on muunmuassa alkanut "opettamaan värejä" Niilolle, eli Eemil nostelee Lego Primoja purnukasta ja kertoo vuoron perään jokaisen värin. Tämän lisäksi sekä Eemil, että Veeti esittelevät Niilolle mielellään vauvaleluja ja heiluttelevat niitä pikkuveljensä edessä. Itse voin vain kiittää luojaa siitä, että veljesrakkaus on noinkin kovaa, sillä ilman Eemiliä ja Veetiä en varmastikaan kerkeäisi tehdä lähes mitään Niilon ollessa hereillä.

Veeti Fallkullan leikkipaikalla (minikokoinen maatila).

Tänään olisikin sitten tarkoitus lähteä Viroon päiväristeilylle J:n siskon kanssa kun sain eilen extempore ajatuksen, että lähden Virosta hakemaan juotavat lauantaisille synttäreilleni. Onneksi oma pikkusiskoni (18v) suostui tulemaan meille lapsenvahdiksi niin että hänellä on pikkuveljeni (21v) apunaan, joten kaikki kolme poikaa ovat varmasti hyvässä hoidossa.
Tämän päivän ja lauantain jälkeen jaksankin sitten taas ihan eri tavalla olla kotona poikien kanssa ja tehdä kaikki kotityöt, sillä jo yksi päivä (tai edes tunti) ilman poikia ja kotitöiden ajattelua tekee oikeasti hyvää sekä ruumiille, että sielulle. Esimerkkinä meidän talouden hullunmyllystä voisin kopioida maanantaiaamuisen Facebook statukseni tähän:
"Olipa viiminen kerta kun imetän sohvalla ilman et keittiön ovi on lukossa. Rupesin ihmettelemään kun isommat pojat oli niin hiljaa, kun kerkesin kävin kattomassa mitä tekee ja tuloksena: kilo sokeria levitetty lattialle, leivinjauhe siihen päälle, Veeti seisoo tiskipöydällä ja jakaa karkkia kaapista itelleen sekä Eemilille, teepussit levitetty, ryöstökeikka kuvattu kameralla, kynttilästä sorkittu steariinia irti ja kaapin sisältö myllätty täysin. Että hyvää huomenta teille muillekkin -.-"
Näinkin hyvä aamu voi siis olla joskus... Voin muuten sanoa että oli kiva siivoaminen tuossa sokerissa ja leivinjauheessa, varsinkin kun samalla kun itse imuroin niitä, levitti pojat paketillisen voileipäkeksejä olohuoneeseen, sekä heitti kaikki sohvatyynyt alas sohvalta ja kaikki tuo alle kaksi tuntia heräämisen jälkeen. Ja voin vielä sanoa, että tuossa vaiheessa luulin kuolevani maanantain aikana, mutta onneksi J jäi töiden jälkeen poikien kanssa pariksi tunniksi ja pääsin ihan yksi kauppaan, postiin ja kirppikselle käymään. Onneksi on ihana mies jotta saan myös omaa aikaa silloin kun tuntuu että pää hajoaisi.

Pojat katsomassa lampaita (ja pässiä).

Nyt on kumminkin pakko laittaa vauhtia ja alkaa laittamaan itseäni kuntoon jotta kerkeän satamaan menevään bussiin. Yritän huomenna keretä kertomaan Niilon neuvolakuulumiset, sekä mahdollisesti jotakin Viron reissustani.

Heipsan jälleen.

Pienen nettipimennon jälkeen on hyvä tulla kirjoittelemaan jälleen kuulumisia ja ristiäisistäkin olisin jo kirjoittanut ellei nettiliittymämme vaihto olisi mennyt niin kauheaksi säätämiseksi kun se meni.

Lauantaina tehtiin siis sopimus Soneran kanssa 100 megaisesta netistä ja käytiin Saunalahdelle ilmoittamassa, että saavat katkaista nettimme keskiviikkona 14.08.2013 ja koska se tuntui olevan liian vaikeaa, katkaisi kyseinen firma nettimme samantien vahingossa. Tämä netin vahingossa heti katkaissut asiakaspalvelija soitti kumminkin heidän asiakaspalveluun ja asian piti olla kunnossa ja netin toimia sovittuun päivään saakka. Kotona odotti kumminkin yllätys kun netti ei toiminutkaan, joten J soitti Saunalahden asiakaspalveluun ja asiaa selvitettiin. Tunnin puhelun päätteeksi asiakaspalvelu oli tullut siihen tulokseen että he tiesivät että netin piti toimia keskiviikkoon saakka, sillä he löysivät kyllä nauhoitteen netin vahingossa katkaisseen asiakaspalvelijan puhelusta, sitä he eivät kumminkaan osanneet sanoa miksei netti toiminutkaan. No, asia luvattiin korjata viimeistään maanantaiksi. Maanantai koitti ja netti ei toiminut, mutta kappas kummaa kun J:lle oli tullut sähköpostiin sopimus kokonaan uudesta Saunalahden nettiliittymästä, sekä 78 euron avausmaksulasku. No, kiukkuinen puhelu perään ja lopputuloksena ettei nettiä saada toimimaan ilman tuota avausmaksua ja senkin kanssa aikaisintaan keskiviikkona, J siis ilmoitti että antaa olla ja Saunalahti kuoletti laskun ja odottelimme keskiviikkoa kun Soneran netin piti alkaa toimimaan.
Koitti keskiviikko ja tuli viesti että laajakaistasi on kytketty ja toimintavalmis, vaan kun ei toiminut. Soitto Soneran asiakaspalveluun ja yhdessä ihmeteltiin miksei netti toimi ja asiakaspalvelija ei saanut ollenkaan yhteyttä modeemiimme. Asiakaspalvelu neuvoi hyvin ystävällisesti hyvin monta konstia joilla netti piti saada toimintaan, mutta mikään ei auttanut joten asiasta tehtiin vikailmoitus.
Tänään sitten vihdoin ja viimein soitti Relacomin työntekijä joka ilmoitti että netti toimii ja ongelmana oli ollut se, ettei Soneran nettiä oltu ikinä kytkettykään asuntoomme, vaikka minulle tullut tekstiviesti niin väittikin. No, nyt netti siis toimii mutta ei kyllä luvatulla nopeudella. Maksiminopeus on tällä hetkellä 18 megaa, vaikka 100 megaisella netillä sen pitäisi lupausten mukaan olla minimissään 50 megaa. Kiitoksia siis Sonera tästäkin, pitääpä siis soittaa jälleen asiakaspalveluun ja kysellä miksei nopeus ole luvatunlainen sillä tuolla nopeudella ei meillä tule toimimaan Sonera Viihdekkään jonka hankintaa suunnittelimme tähän saakka.

No se siitä valituksesta ja nyt siirryn oikeisiin asioihin.

Sunnuntaina oli siis Tyypin ristiäiset ja ne menivät hyvin. Onneksi kaverini oli apuna aamusta sillä itselleni meinasi iskeä paniikki. Harmiksemme kaksi kummeista ei päässyt paikalle sillä heidän lapselleen iski yöllä oksennustauti, mutta kyllä he kerkeävät kummipoikaansa näkemään vielä ihan niin paljon kuin tahtovat. Pojan nimeksi tuli siis Niilo Olavi.

Niilo kasvaa kamalaa vauhtia ja oppii uusia asioita koko ajan. Viimeisimpänä on löytynyt omat kädet ja niitä mutustellaan taukoamatta. Yritystä löytyy kovasti myös kääntymiseen, mutta sen oppimiseen menee onnekseni vielä ainakin jonkun aikaa koska en tahdo ajatella että vauvani kasvaisi liian äkkiä. Niilo kun tulee näillä näkymin olemaan viimeinen lapsi ja ollaan tällä hetkellä J:n kanssa molemat sitä mieltä että lapsiluku on täysi ellei sitten joskus hamassa tulevaisuudessa tule puheeksi lapset kunhan ainakin nämä pojat saisi kouluikään.

Kotona olokin ilman J:tä on onnistunut ihan kohtuullisen hyvin ja vielä on kaikki kolme lasta hengissäkin vaikka välillä tuntuu että hermot menee totaallisesti. Eemil nimittäin ilmeisesti protestoi vauvan saamaa huomiota pissaamalla joka käänteessä housuihinsa (ja itse saan melkeinpä harmaita hiuksia kun poika ei yli kuukauden säännöllisestä harjoittelusta huolimatta ole vieläkään edistynyt mihinkään suuntaan kuivaksi opettelussa) ja Veeti keksii kaikki ilkeimmät tempauksensa juuri silloin kun imetän. No, saapahan Niilo tottua hulinaan jo pienestä pitäen, sekä siihen että huomiota pitää jakaa kaikille lapsille eikä vain pienimmälle, varsinkaan kun Niilo saa muutenkin eniten huomiota minulta imetyksestä johtuen.

Imetys taasen on lähtenyt hieman paremmin käyttöön, kiitos rintapumpun jonka avulla olen pumppaillut maitoa hieman pakkaseen ja näin stimuloinut maidontuotantoa. Niilokin on huomattavasti paremmalla tuulella kun maitoa tulee tarpeeksi ja illatkin ovat rauhoittuneet. Taisi siis koliikkiepäily johtua vain huonosti nousseesta maidosta. Nyt olenkin jo hieman pumpannut maitoa pakkaseen satunnaisia kertoja varten kun en ole paikalla, jotta poika voisi juoda rintamaitoa tällöinkin korvikkeen sijaan. Ja ensimäinen yökyläilykin on itse asiassa jo sovittu kun Niilo menee kummitädilleen yöksi tämän kuun vika päivä ja itse lähden juhlimaan synttäreitäni. Isommat pojat menevät siis omalle kummitädilleni yökylään. Veikkaanpa kyllä etten kovinkaan myöhään jaksa olla liikenteessä vaan nukkumatti kutsuu todennäköisesti hyvinkin aikaisin, mutta ainakin saan nukkua univelkojani pois edes jonkin verran. Uskoisin jaksavani pienen hengäsdystauon jälkeen itsekin paremmin.

Nyt taidan kumminkin painella siivoamaan vielä kun Niilo nukkuu ja Eemil on tulossa Linnanmäeltä kavereideni kanssa.