Polvitaive rikki.

Hellou ja moi, kuten lauantaina kerroin, pyöräilin tosiaankin töihin sen kahdeksan kilometriä, siitäkin huolimatta että puolivälissä meinasi tulla itku kun tajusin että oli vielä puolet matkasta jäljellä, jalkani olivat maitohapoilla ja työvuoron alkuun oli enää 20 minuuttia. Kerkesin kummin töihin, olin sielä kokonaiset viisi minuuttia ennen vuoron alkua, mutta kerkesin kumminkin ja matkaan meni 50 minuuttia, eli lähes puolet siitä ajasta kuin HSL:n reittiopas neuvoi. Tuo ylimääräinen aika johtui kumminkin hyvin todennäköisesti siitä, että pyörän renkaat olivat lähes tyhjät ja näin ollen pyörä ei siis liikkunut kunnolla.
Töissä oli kumminkin kivaa, mutta pari tuntia ennen vuoron loppua aloin kauhulla katselemaan ulos kun lunta satoi ja maa peittyi lumeen. No, töiden jälkeen ei ollut tietenkään muuta vaihtoehtoa kuin pyöräillä kotiin. Lunta satoi naamalleni, jalkoja paleli ja jalat menivät heti alkumatkasta täysin maitohapoille. Hieman yli puolessa välissä ajattelin, että hyppään pyörän selästä ja talutan ylämäen. Hyppäsinkin pyörän selästä, mutta en tajunnut että lumen alla oli jäätä ja näin ollen jalkani taipui ikävästi liukastuttuani. Polvitaive kipeytyi ja onkin ollut kipeä siitä lähtien. Koska olin idiootti, enkä ilmoittanut tuosta jalan satuttamisesta samantien jonnekin, ei se myöskään mene enää työmatkavakuutuksen piikkiin. Opinpahan ainakin, että aina ilmoitan jonnekin heti jos jotain käy. Perjantaina olisi taas töitä ja täytyy toivoa, että kipuilu vähenee edes hieman ennen sitä...

Eilen sitten paleltui Eemilin posket ulkoillessa. Oltiin siis ulkona hieman yli tunti ja vaatteita oli kyllä tarpeeksi päällä, mutta siitä huolimatta kotiin tullessamme Eemilin posket olivat yhtä isoa, valkoista ja suhteellisen kovaa laikkua. Paleltumahan se sitten todennäköisesti  oli. Onneksi vain lievät, sillä paleltumat hävisivät parin tunnin sisällä kotiin tulosta ja kävinkin ostamassa vielä illalla kaikille kolmelle pojalle uudet kypärämyssyt, jotka peittävät enemmän naamasta. Nyt pitääkin toivoa, ettei pojan naama pääse paleltumaan uudelleen, sillä kyllä ne laikut olivat kohtuullisen karmivan näköiset.

Täytyy kyllä myöntää, että olemme perhe jolle sattuu lähes koko ajan jotain. Jos en itse satuta itseäni, niin pojat ovat kyllä mustelmilla riehumisensa johdosta tai jotain muuta käy. No, sellaista se ilmeisesti on kahden uhmaikäisen kanssa, joista nuoremman jouduin eilen kantamaan väkisin pulkkaan pojan kiljuessa ja potkiessa. Veeti ei nimittäin olisi halunnut istua pulkassa kotimatkalla, vaan olisi ollut huomattavasti kivempi juosta minua karkuun tai yrittää tunkea kieltä / koko naamaa jokaikiseen metallitolppaan. Kun ei toteltu, niin lapsi piti siirtää pulkkaan istumaan loppumatkan ajaksi.

Ainiin, Niilo oppi pari päivää sitten kunnolla konttaamaan ja eilen minimies nousi polvilteen "seisomaan" tuttavan vauvan sitteriä vasten. Kylläpä nuo lapset kasvaa nopeasti...