Miten meillä menee?

Ajattelin tähän väliin tehdä ihan tavallisen kuulumispostauksen, jossa kerron hieman miten poikien kehitys on edennyt ja ylipäänsä miten meillä menee tällä hetkellä.

Yleisesti koko perheellä menee ihan samalla tavalla kuin aiemminkin. J on töissä ja itse mökkihöperöidyn kotona lasten kanssa, varsinkin kun oltiin koko perhe jonkinasteisessa flunssakierteessä vielä vähän aikaa sitten. Välillä suoraan sanottuna tuntuu, kuin olisi yksinhuoltaja kun J tekee niin paljon töitä, mutta jonkunhan se raha on tienattava meidänkin perheessä ja luojan kiitos miehekkeellä on vapaapäiviä edes silloin tällöin (keskimäärin noin kymmenen kappaletta kuukaudessa) ja työpäivinä J kerkeää huonoimmillaankin viettämään noin tunnin tai kaksi koko perheen kanssa. Pakko siis sanoa, että nostan hattua yksinhuoltajille, itse varmaan tulisin hulluksi jos ei olisi miestä auttamassa lasten kanssa ja kunnioitankin niitä, jotka jaksavat päivästä toiseen yksin lapsen tai lasten kanssa ilman apua.
Muuten siis elämä rullaa samaa tahtia kuin aiemminkin, paitsi että kolmesta eri asunnosta ollaan nyt laitettu hakemukset josko joku niistä tärppäisi ja päästäisiin muuttamaan halvempaan asuntoon. Toivotaan, että tärppää sillä ensi vuoden vuokrakorotus ilmoituskin tuli jo ja niinhän se vuokra nousee sen verran, että aika tiukilla saisi elää ensi vuoden jotta olisi varaa vuokra maksaa.

Eemilin kuulumisia sen verran, että poika oppii uusia asioita äärimmäisen nopeasti ja ilman, että niitä tarvitsee edes varsinaisesti opettaa. Oman nimensäkin Eemil oppi kirjoittamaan yksi päivä, eikä siihen vaadittu kuin muutama esimerkkikirjoituskerta. Muutenkin poika on ollut lähiaikoina äärimmäisen kiinnostunut numeroista, sekä kirjaimista ja niitä ollaankin harjoiteltu aina silloin tällöin kun Eemil itse on osoittanut kiinnostusta niihin.
Uhmaikä taasen pahenee koko ajan ja tuntuu, että kohta olen varmaan ihan pulassa tuon lapsen kanssa kun teini-ikä koittaa joskus. Jos käytös nimittäin pahenee tätä vauhtia, niin on suloinen, sekä kiltisti käyttäytyvä esikoiseni kohta vain muisto. Eemil nimittäin heittelee tavaroita, hakkaa ikkunoita, huutaa, haukkuu, läpsii, tönii ja tekee kaikkensa jotta menettäisin hermoni ja antaisin lopulta periksi. Jo aikaisemmassa postauksessa uhmaiästä kerroin näitä samoja asioita, mutta nyt käytös tuntuu vain pahenevan päivä päivältä ja varsinkin silloin kun J on töissä, on käytös aivan mahdotonta. Isiä sen sijaan totellaan lähes poikkeuksetta ja vaikka J:llekin uhmataan, niin ei uhmaaminen ole läheskään niin pahaa kuin minua kohtaan. Voiko tuo uhmaaminen sitten johtua esimerkiksi siitä, että Eemil olisi kyllästynyt äidin kuunteluun ja siihen että viettää äitinsä kaikki päivät, vai sitten siitä että olen antanut liian helposti periksi, en voi tietää. Nyt olen kumminkin vähitellen alkanut ryhdistäytymään ja alkamaan olemaan johdonmukaisempi kielloissa, sekä jäähyissä vaikka se tuntuukin hankalalta. Välillä onkin hyviä päiviä kun Eemil tottelee ja omat hermoni eivät ole niin koetuksella, mutta varsinkin kun olin kipeä, oli hermot tosi koetuksella kun Eemil vaistosi, että nyt ei jaksa.
Nyt on kumminkin enää pari kuukautta Eemilin 5-vuotis neuvolaan, eli siihen saakka katsellaan käytöstä ja jos ei meno rauhoitu, niin kysellään neuvolassa lisäohjeita.

Veetin kuulumisiakin hieman. Eli Veeti on pikkuhiljaa alkanut olemaan iloisempi, sekä pirteämpi lapsi ja ilmeisesti ensimäinen uhmakausi alkaa vähitellen rauhoittumaan. Uhmakohtauksia on edelleen ja silloin tällöin on hetkiä kun mikään ei tunnu kiinnostavan, mutta pääpainoisesti Veetistä on kuoriutumassa oikein herkkä, mutta iloinen lapsi joka rakastaa huomiota, pussailua ja halailua. Poika onkin siis vähän väliä pyytämässä halipusuja tai kömpimässä kainaloon ja pakko myöntää että vastapainona Eemilin uhmaamiselle on kiva välillä kölliä Veetin kanssa sohvalla katsomassa telkkaria kun Eemil vaikkapa leikkii hetken rauhallisesti Niilon kanssa.
Veetillä on myös selkeästi kasvanut oman rauhan ja tilan merkitys, sillä poika saattaa välillä vetäytyä omiin oloihinsa esimerkiksi lukemaan ja silloin ei kenenkään kannata mennä häiritsemään. Tämä poika haluaa nimittäin keskittyä juurikin esimerkiksi lukemiseen ihan rauhassa ja jos joku kehtaa häiritä niin tuloksena on eläimellinen huuto sekä itku. Onneksi Veeti on alkanut myös oppimaan, että nukkumahuoneessa saa levätä rauhassa jos siltä tuntuu.

Veeti on myös selkeästi erittäin kiinnostunut oppimaan uusia asioita ja kiinnostavien asioiden kohdalla samat asiat kysytään sataan kertaan ja sekään ei riitä. Esimerkiksi isoista autoista kertovaa kovasta pahvista tehtyä kirjaa on luettu vaikka kuinka monta kertaa ja eläinkirjatkin ovat tällä hetkellä kovassa huudossa, heti My Little Ponyjen jälkeen. My Little Ponyt ovat siis tällä hetkellä suuri ihastuksen aihe Veetille ja vaikka se välillä hieman häiritsee itseäni (siinä vaiheessa alkoi viimeistään häiritsemään kun opin muistamaan My Little Pony elokuvan ulkoa) niin senkus tykkää. Kiva vain että pojalla on joku kiinnostuksen kohde. Tykkäähän Eemilkin edelleen Hello Kittystä, vaikka ei enää niin fanaattisesti kuin vähän aikaa sitten.
Kuivaksi opettelu ei ole edennyt oikeastaan yhtään. Poikaa pidetään ilman vaippaa 99% päivästä ja yleensä vaippa laitetaan vain ulos mennessä ja nukkumaan mentäessä, mutta siitä huolimatta Veeti ei tunnu oppivan asiaa. Eikä Veetiä oikeastaan vaikuta edes kiinnostavan, varsinkaan jos poika keskittyy johonkin asiaan oikein kovasti niin vessassa käymistä ei muista ja muistutuksia ei kuunnella. Elätellään kumminkin toivoa, josko jossain vaiheessa alkaisi tapahtua edistystäkin, varsinkin kun nyt Veeti on pari päivää ollut kuivana kun olen lähes kirjaimellisesti kantanut pojan vessaan vähän väliä (koputtaa puuta). Mutta eipä meillä varsinaisesti mikään kiirekään ole, Veeti oppii kun on sen aika ja kun poika on siihen valmis.

Niilo taasen kasvaa kovaa vauhtia ja oppii kaikkea uutta ihan koko ajan. Tämän hetken huippujuttu on kumminkin siivoaminen. Imuri varastetaan joka käänteessä imuroivalta henkilöltä (eli yleensä minulta) ja tiskirättiä ollaan hakemassa koko ajan tiskipöydältä pöytien, sekä seinien pyyhkimistä varten. On Niilo osoittanut mielenkiintoa jopa tiskaamista, sekä pyykin pesua kohtaan, mutta niihin askareisiin en uskalla pojan antaa osallistua ihan vielä. Vaikka tuo siivoushulluus tuntuukin välillä hieman ärsyttävältä kun aina Niilon avuntarjoukset eivät auta millään tapaa, mutta toisaalta yritän nauttia vielä kun lapsi nauttii siivoamisesta.
Varsinaista uhmaikää ei ole vielä havaittavissa, mutta marttyyri-itkuja kylläkin. Niilo saa nimittäin hyvin usein kamalan hepulin jos kaikki ei mene pikkumiehen tahdon mukaan, mutta onneksi pettymys lievenee yleensä hyvin pian ja Niilo katoaa muihin touhuihin. Muuten Niilon kehityksessä tai oppimisessa ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään uutta, vaan kaikki menee pikkumiehen kehityksessä samaa tahtia kuin ennenkin.
Puhetta ei vielä tule, jos ei lasketa niitä kertoja kun olen ollut melko varma, että olen kuullut "äiti" tai "ei". En kumminkaan menisi vannomaan että kyseessä olisi oikeita sanoja, vaikka tässä iässä ne voivat jo hyvin olla niitäkin, eikä vain äidin epätoivoisia kuuloharhoja.

Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, saa toki kysyä jos jäi jotain kysyttävää.

Kuivaksi opettelu.

Tämä on aihe, josta haluan kirjoittaa pääsääntöisesti vain muistutukseksi itselleni, jotta voin vaikkapa tarpeen tullen luntata täältä kun on Niilon aika opetella kuivaksi, mutta toki muutkin saavat katsoa neuvoja jos tuntevat että tästä kirjoituksesta jotain apua on.

Eemilhän oli alkuun päiväkuiva jo vähän päälle 1,5-vuotiaana kun poika oli ryhmäperhepäiväkodissa ja silloin poika oppi päiväkuivaksi hoidossa. Alkuun Eemil oli päiväkuiva vain hoidossa ollessaan, mutta pikku hiljaa kun uskaltauduin pitämään poikaa enemmän ilman vaippaa, alkoi päiväkuivuus onnistua myös kotioloissa. Tämä tapahtui joskus 2,5-vuoden iässä ja tarkoitti omaksi harmikseni lisää lattioiden pesu, sekä lisäpyykkiä kun vahingoilta ei vältytty alkuun kovinkaan montaa kertaa. Tästä huolimatta onnistuin kasaamaan hermoni ja Eemil saatiin päiväkuivaksi myös kotona sitkeän harjoittelun tuloksena. Kumminkin Eemilin päiväkuivuus taantui hetkeksi vähän päälle vuosi sitten kun muutimme ja poika käytti hetken aikaa vaippaa muuton jälkeen, kunnes totesin että nyt riittää ja nappasin tylysti vaipan pois. Vahinkoja sattui vain muutama ja sen jälkeen poika osasi olla täysin päiväkuiva jopa kaupoilla käydessämme, jolloin ollaan muutamaan otteeseen jouduttu juoksemaan kiireellä muunmuassa ruokakaupasta ulos etsimään vessaa.

Yökuivaksi Eemil oppi noin 3,5-vuotiaana, vähän tähän nykyiseen asuntoomme muuttamisen jälkeen kun totesin päiväkuivaksi oppimisen jälkeen, että nyt saa riittää vaipan pito yölläkin. Tällöinkin nappasin vaipan vain tylysti pois ja ohjeistin Eemiliä, että jos yöllä tulee hätä, mennään vessaan aivan kuin päivälläkin. Varauduin kumminkin siihen, että saan seuraavina öinä juosta vaihtamaan lakanoita ainakin tsiljoona kertaa ja senpä vuoksi olikin kohtuu suuri yllätys kun poika tosiaan ryhtyi yökuivaksi sen siliän tien. Okei, ihan rehellisesti sanottuna, kyllä Eemilillä on vieläkin käynyt yöllä vahinko muutamaan kertaan, mutta sellaista se on pienen lapsen kanssa ja en edes oleta että 4,5-vuotiaalla olisi täydellinen pidätyskyky tai että tuon ikäinen tajuaisi mennä yöllä oikeasti vessaan jos näkee esimerkiksi jännää unta tai vastaavaa. Ja onnekseni vahingoistakin selviää sillä, että heittää lakanat vaihtoon, kyseessä ei siis onneksi ole mikään vakava asia.

Veeti taasen vasta opettelee päiväkuivana oloa ja oikeastaan vasta vain kotioloissa. Vaippa otettiin Veetiltä pois heinäkuun lopulla, eli noin 1,5kuukautta sitten ja noin 2,5-vuoden iässä. Myöhemmin siis kuin Eemililtä alunperin, mutta aiemmin kuin mitä Eemil oli lopulta päiväkuiva. Osittain tätä kuivaksi harjoittelun aloittamista on hidastanut myös kommunikointiongelmat Veetin kanssa, mutta nyt kun poika on alkanut puhumaan enemmän, on helpompi ottaa selvää milloin hänellä on vessahätä. Luonnollisesti kuivaksi opettelu onkin siis myös huomattavasti helpompaa...
Miksi sitten Veeti harjoittelee päiväkuivuutta vain kotona eikä esimerkiksi ulkoillessa? Tämä ihan sen vuoksi, että Veeti osaa käydä itse vessassa silloin, jos poika on ilman kalsareita tai ilman vaippaa, mutta heti jos erehdyn laittamaan edes kalsarit jalkaan niin vahinko tapahtuu. Vielä on siis harjoiteltavaa, mutta pidän jo sitä edistysaskeleena että Veeti menee itse vessaan silloin kun on tarve.

Miksi emme sitten aloittaneet kuivaksi opettamista jo aiemmin? Koska itse olen sitä mieltä, että lapset kyllä ilmaisevat kun ovat valmiita oppimaan kuiviksi ja minulla ei henkilökohtaisesti ole mikään kiire hoputtaa lapsia siihen. En myöskään usko, että lapsi hengaisi koko loppuelämäänsä vaipassa, vaikka vaipattomuutta ei alettaisikaan harjoittelemaan heti vuoden iän jälkeen, taikka niinkuin joissain tapauksissa jo ennen yhden vuoden ikää. Eikä minulla suoraan sanottuna kestäisi hermotkaan sellaista hommaa, vaan koko perhe pääsee paljon helpommalla kun sitä aletaan harjoittelemaan silloin kun lapsi ilmaisee siihen halukkuutta, tai sitten kokeilemalla aina välillä olisiko lapsi jo valmis siihen. Ja meillä tämä taktiikka on toiminut erinomaisesti, vaikka toki ymmärrän niitäkin joilla on omat tapansa toimia. Onkin hyvä, että kaikilla on hieman erilaiset tavat, sillä en usko että kaikille edes sopisi toistensa tavat toimia eri asioissa.

Vaikka kirjoitankin tämän postauksen pääasiassa vain itseäni varten, niin toivon, että tämä avaa näkökantoja myös niille jotka ovat kovasti ihmetelleet sitä, miksi annan lasten pitää vaippaa vielä suhteellisen reippaasti yli 2-vuotiaana. Ja niille, jotka ovat olleet sitä mieltä että jotain on mennyt vikaan kun en ole "jaksanut" opettaa lapsia kuivaksi aiemmin. Olen nimittäin kuullut muutamilta tutuilta joiden lapset ovat oppineet kuiviksi jo todella paljon aiemmin, että se on vaan laiskuutta jos ei saa lasta oppimaan kuivaksi ihan viimeistään 2-vuoden ikään mennessä. En tiedä edes, lukevatko kyseiset ihmiset tätä blogiani, mutta jos lukevat, niin toivottavasti he ajattelevat sanojaan ensi kerralla hieman tarkemmin. En nimittäin tosiaankaan pidä itseäni laiskana, taikka saamattomana äitinä, vaan haluan ennemminkin ajatella, että etenen lapsentahtisesti niissä asioissa, joissa se tuntuu luontevalta ja fiksummalta.

Jossain vaiheessa olisi edessä Niilonkin kuivaksi opettaminen, mutta josko odottelen jälleen ihan rauhassa että poika itse osoittaa valmiutensa hommaan ja sitten otan vasta vaipan pois käytöstä. Nyt ollaan tyytyväisiä siihen että talossa on vain yksi vaippoja käyttävä, vaikkakin Veetikin käyttää vielä vaippaa sekä nukkuessaan, että ulkona.

Milloinkas teillä on luovuttu vaipoista? Tai milloin se on suunnitelmissa? Suunnitteletteko tuollaisia edes etukäteen?

Kommunikointi Veetin kanssa.

Ajattelin hieman kirjoittaa väliaikatietoja Veetin kanssa kommunikoinnista, sillä olenhan maininnut jo aikaisemmin siitä, että pojalla on jonkinasteisia ongelmia puhumisen suhteen ja aina välillä myös ymmärryksessä. Tai oikeastaan, en voi olla täysin sata prosenttisen varma, mitä Veeti ymmärtää ja mitä ei, sillä poika ei varsinaisesti osaa kertoa mitä kertomistani asioista on mennyt jakeluun ja mikä taas ei. Tästä johtuen joudun itse vetämään omat johtopäätökseni siitä, mitä ymmärretään ja mitä ei.
Veetihän siis tosiaan täyttää jouluussa jo kolme vuotta ja puhetta on alkanut tulemaan vasta parisen kuukautta sitten, tai oikeastaan silloin pari kuukautta sitten poika alkoi vähitellen toistamaan sanoja aikuisten ja isompien lasten perässä ja nyt noin kuukausi sitten Veeti alkoi vähitellen, hitaasti, mutta varmasti puhumaan koko ajan enemmän. Nyt puhe alkaa siis pikkuhiljaa olla enemmän ymmärrettävää ja onkin helpottanut joka päiväisiä toimia kun ymmärrän paremmin mitä Veeti tahtoo milloinkin ja koko ajan ei tarvitse tapella kun en ymmärrä poikaa.

Yhdessä vaiheessahan Veeti oli myös äärimmäisen agressiivinen lapsi ja poika mätki koko ajan joko minua, tai veljiään koska kukaan ei ymmärtänyt häntä (tai tähän johtopäätökseen tultiin neuvolan kanssa, että poika purkaa turhautumisensa agressiivisuutena) ja vaikka kuinka kiellettiin (ja kielletään edelleen), sekä kannettiin jäähylle (ja kannetaan edelleen) kun poika teki jotain kiellettyä, ei Veeti tuntunut ymmärtävän mistä kieltäminen ja rangaistukset johtuivat. Vieraampien ihmisten seurassahan Veeti harvemmin näyttää tuota hankalampaa puoltaan ja sen vuoksi onkin ollut äärettömän hankala saada ihmisiä uskomaan, ettei poika todellakaan ole se pieni, kiltti enkeli jonka antaa ymmärtää olevansa. Kotioloissa ja perheen kesken Veeti nimittäin näyttää sekä kommunikaatio-ongelmista johtuvan, sekä uhmaiästä johtuvan agressiivisuutensa juurikin sillä että jokainen joka ei ymmärrä samantien, saa osakseen järjettömän huudon, sekä pahimmillaan kokea pojan lyönnit, sekä potkut. Ollaan onneksi jo J:n kanssa totuttu tähän, mutta muunmuassa Niilo ei vielä ymmärrä mistä veljen vihaisuus johtuu. Onneksi Veeti on alkanut vähentämään huomattavasti väkivaltaisuuttaan ja liekö syy sitten siinä, että kommuniikatiokyvyt ovat parantuneet edes jonkun verran, vai lukemattomissa jäähyissä, sekä kielloissa, mutta kaikki saavat olla tyytyväisempiä kun Veetikin osaa olla iloisempi.
Paitsi, nyt kärsijän asemassa ovat kissamme joihin Veeti purkaa agressioitaan vähän turhankin usein ja en tiedä johtuuko kissojen kiusaaminen siitä, etteivät kissat osaa puolustautua (tai vaikka osaisivatkin, eivät tee niin) vai siitä, että kissamme tunkevat koko ajan ihmisten läheysyyteen riippumatta Veetin käytöksestä, mutta tilanne on alkanut menemään lähes mahdottomaksi ja tilanne aiheuttaa minulle lisästressiä kun kissat ovat alkaneet stressioksentamaan, sekä tekemään hätäpissoja. Tästä syystä tulinkin siihen tulokseen, että etsin kissoillemme uuden kodin (teen vielä tänään blogiini uuden välilehden jossa on ilmoitus kissoista) sillä itse en tahdo yhtään lisästressiä itselleni, enkä myöskään tahdo hankaloittaa hyvin alkanutta kommunikaation sujumista Veetin suhteen jatkuvilla kielloilla / jäähyillä, en tahdo kissojenkaan stressaavan jatkuvasti ja hyvin todennäköisesti kärsivän tilanteesta. Toivotaankin, että kissoille löytyy hyvä koti ja Veetin käytökseen olisi jälleen hieman helpompi puuttua sen jälkeen kun ylimääräiset häiriötekijät on saatu pois.

Nyt kun kommunikaatio on kumminkin alkanut sujumaan paremmin, on Veeti alkanut myös vähitellen harjoittelemaan kuivana oloa aktiivisemmin. On huomattavasti helpompi opettaa poikaa kuivaksi ja pitää ilman vaippaa kun Veeti osaa jo kertoa milloin on hätä (tai no, kertoo kun muistaa) ja ainakin tähän mennessä olen ollut tyytyväinen pojan kehitykseen tässäkin asiassa. Mikään kiirehän meillä ei ole luopua vaipasta, olen nimittäin sitä mieltä että lapsi oppii kun on valmis oppimaan ja koska meillä on Veetin suhteen tärkempiäkin asioita opeteltavana, en aio painostaa poikaa kuivaksi.

Olemme kokeilleet myös kuvakorttien, sekä Midi-AACI kuvakirjan käyttöä kommunikoinnin apuna, mutta koska Veetiä ei selkeästikään kumpikaan tapa kiinnosta, emme painosta lasta myöskään noiden käyttöön. Puheterapiassakin painotettiin, ettei lasta saa missään nimessä painostaa kyseisen kommunikointityylin opetteluun, sillä muuten lapsi voi kyllästyä koko asiaan niin ettei opettelu kiinnosta jatkossakaan. Odottelemme siis kaikessa rauhassa, että joko Veeti oppisi itse puhumaan paremmin, tai että kuvakortit ja / tai kirja alkaisi kiinnostamaan enemmän ja uskoisinkin, että puhuminen alkaa pikkuhiljaa sujumaan paremmin ennen kuin kuvakortit kiinnostavat enempää.

Tässä nyt siis jonkinlaista tilannepäivitystä Veetin kanssa kommunikoinnista, saa toki kysyäkin jos jotakuta aihe kiinnostaa enemmän.

Mistähän aloittaisi.

No nyt on ollut jo melkein luvattoman pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta jotenkin blogi on vain jäänyt taka-alalle. Ensin oli töitä niin paljon, ettei töiden jälkeen oikein jaksanut ajatella muuta kuin ajan viettämistä lasten kanssa ja kotitöitä, sitten kun oli vapaata, tahtoi tehdä jotakin muuta kuin viettää aikaa tietokoneella ja lapsetkin kaipasivat huomiota paljon enemmän kun tein enemmän töitä. Kun työtunnit vähenivät (kun eräs parin kuukauden tuuraus päättyi) alkoivatkin helteet ja kuka nyt helteillä tahtoisi istua koneella. Kun helteet sitten helpottivat hetkeksi, oli blogi jo osittain unohtunut ja iski ongelma "kehtaanko" enää palata blogini pariin ja onko täällä enää yhtään lukijaakin. Kerkesin jopa miettimään, tahdonko lisätä blogiin enää ollenkaan kuvia lapsista ja haluanko kirjoittaa blogia täysin kuvattomana, tai ainakin ilman lasten kuvia. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että niin kauan kun kuvat pysyvät asiallisina, pystyn julkaisemaan niitä ilman omantunnon tuskia, vaikka niitä tuskin tulisikaan ihan kamalasti täällä näkymäänkään. Nykyisin kun kuvaan melkein kaiken Instagramiin ja sieltä voi siis käydä vilkuilemassa perheemme kuulumisia kuvien muodossa. (Ja jos joku osaisi kertoa, miksi Instagram pissii osan kuvista, niin kuin nuo tuoreimmat jättämällä kuviin mustan viivan toiseen laitaan vaikka sitä ei näe kuvaa muokatessa, vaan se ilmestyy vasta kuvan julkaisun jälkeen, olisin enemmän kuin iloinen.)
Nyt en myöskään yritä lupailla aktiivisempaa päivittämistä, koska lupaamalla se ei ole onnistunut ennenkään. Katsotaan siis miten innostun taas kirjoittamisesta ja muiden ihmisten blogien seuraamisesta.

Mitäs perheemme elämässä onkaan siis kerennyt tapahtua tämän blogitauon aikana?

Poikien hoitojärjestelyt ja oma työtilanteeni. Alkuun töitä riitti ja riitti enemmän kuin jaksoin tehdäkkään ja J viihtyi kotona poikien kanssa. J:n hoitovapaalla oleminen toimikin siis enemmän kuin hyvin. Tein siis yhden pidemmän tuurauksen erääseen kauppaan ja samalla muutamia satunnaisia tuurausvuoroja eri kauppoihin. Hain myös järjestyksenvalvojakoulutukseen, jonne tosissani luulin pääseväni, sillä sain jo sähköpostinkin missä luvattiin lisäinfoa kurssien aikatauluista, sekä paikoista heinäkuussa ja ehdot kurssin maksuttomuudelle. No, ensin vähenivät vuorot niin ettei niillä vuoroilla todellakaan mitään perhettä elätettäisi ja aloin kyselemään josko pojat saisi päivähoitoon jotta J:kin voisi palata töihin ja tekisimme molemat töitä. Sitten kävi ilmi, ettemme saisi pojille päivähoitopaikkaa todennäköisesti kuin vasta joskus syksyllä, jos tahtoisimme kaikki lapset samaan hoitopaikkaan ja vieläpä vuoropäiväkotiin kun julkisilla liikkuvana ja töiden alkaessa aikaisimmillaan 6.00 ei oikein tavallinen päiväkoti käy.
Teinkin siis vuoroja niin paljon kun pystyin ja kuin niitä oli, lopulta J:n piti kumminkin palata takaisin työelämään jotta saadaan vuokra maksettua ja jotta perhe saa rahaa elämiseen. Se siitä minun työelämään paluusta sitten toistaiseksi, nyt hengaan taas kotiäitinä ja elättelen toivoa josko saisin lisävuoroja (sellaisia jotka käyvät minulle ajallisesti) ja saisin tehdä edes vähän töitä. Toisaalta, pojat viihtyvät kotona ja kyllähän siellä hoidossa kerkeää olla viimeistään koulussa. Eipä meillä ole mikään kiire laittaa poikia päivähoitoon kun virallisesti saan olla hoitovapaallakin vielä vajaa kaksi vuotta.

Niilon kasvu ja kehitys. Niilohan täytti jo vuoden viime kuussa, mihin ihmeeseen tämä aika menee? Ja mihin mun vauva on kadonnut? (Synttäreistä teen erillisen postauksen.) Poika kasvaa siis kovasti ja 1-vuotis neuvolakin oli jo hieman virallisten synttäreiden jälkeen. Tarkkoja mittoja en muista tähän hätään, mutta poika kasvaa ja kehittyy juuri sitä vauhtia kuin käyrien mukaan pitääkin ja kaikki oli erinomaisesti neuvolassa. Niilo on myös oppinut paljon viime postauksen jälkeen, herra nimittäin kävelee, juoksee ja kiipeilee erittäin sujuvasti, vaikka aina välillä saattaa käydä pieniä haavereita vielä. Lisäksi poika osaa jo sanoa "äiti" ja "ei", tai siis ainakin nuo ovat selkeästi tunnistettavissa olevat sanat. Hampaitakin poika on saanut monta suuhunsa ja luojan kiitos nyt on pieni tauko hampaiden teossa (koputtaa puuta).
Normaalimaitoon siirryimme huhtikuussa ja Niilo on syönyt täysin samaa ruokaa kanssamme noin huhtikuusta lähtien ja soseita ei ole siis sen jälkeen tähän talouteen ostettu. Normaalimaitoon siirtymisessä ei ollut mitään ongelmia ja se sujuikin yllättävän kivuttomasti, vaikka totutimmekin pojan normaalimaitoon sekoittamalla tuttipulloon heti alusta alkaen puolet tavallista maitoa ja puolet korviketta.
Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, vaikka osittain uskon heräilyn johtuvan myös tästä tuskallisesta helteestä. Toivommekin siis että helteet laantuisivat pian ja Niilo alkaisi nukkumaan kunnon yöunia. Huomenna poika siirtyykin omaan huoneeseen, sekä ns. isojen poikien sänkyyn joten unikoulutuskin alkaa huomenna kunnolla. Jospa päästäisiin samalla yöimetyksestäkin kokonaan eroon.

Veetin kasvu ja kehitys. Veeti ei puhu vieläkään kunnolla ja vaikka sanavarasto on kasvanut huomattavasti lähiaikoina, saa edelleen pohtia vähän väliä että mitähän asiaa pojalla onkaan. Kävimme (tai minä kävin) nyt alkukesästä puheterapian / Vantaan kaupungin järjestämällä kurssillakin, jossa käsiteltiin erilaisia apukeinoja lapsen puhumaan saamiseksi ja saimmekin sieltä erinomaisia vinkkejä. Nyt vain odotellaan kärsivällisesti, milloin poika suvaitsee alkaa puhumaan kunnolla, vaikka eipä sillä oikeasti mikään kiire olekaan.
Sen lisäksi, että puheenkehityksen viivästymä aiheuttaa hieman ongelmia, on Veeti alkanut reagoimaan äärimmäisen vahvasti kaikkeen muuttuvaan ja esimerkiksi J:n töihin paluu on saanut pojan reagoimaan erittäin voimakkaasti. Voi olla, että Veetin käytös menee osittain uhmaiän piikkiin ja osittain sen piikkiin, ettei poikaa aina ymmärretä, mutta valitettavasti varsinkin Niilo joutuu kärsimään tästä Veetin käytöksestä. Veeti on nimittäin keksinyt, ettei Niilo osaa vielä puolustaa itseään ja Veeti purkaakin siis turhautumisensa Niilon mätkimisellä. Yksikin päivä tulin pesukonetta täyttämästä kun huomasin Veetin lyövän Niilon päätä seinään. No, ei auttanut muu kuin viedä Veeti jäähylle nurkkaan, mutta siellä poika vain nauroi asialle. Selitin tietty pojalle mitä hän oli tehnyt väärin ja miksi joutui nurkkaan, mutta Veeti vain istui nurkassa jäähyllä nauraen. Heti jäähyltä päästyään Veeti meni ja löi Niiloa. Tämä sama toistuu useita kertoja päivässä ja luojan kiitos tuo pään seinään lyöminen jäi vain yhteen kertaan, mutta ei sekään tunnu kovin kivalta kun heti kun käännän selkäni, Veeti joko tönii Niiloa tai lyö Niiloa...
Olen jo puhunut neuvolaankin Veetin käytöksestä ja kuulemma pitää seurata väkivaltaisuutta jonkun aikaa ja jos se ei lopu, niin varata aika neuvolapsykologille. Pakkohan se aika on varata suht pian, ei tuollaista käytöstä nimittäin vain jaksa pidemmän päälle ja valitettavasti en omista silmiä selässäni, joten Veeti pääsee turhankin usein mätkimään Niiloa huomaamattani.

Eemilin kasvu ja kehitys. Eemil on vetänyt nyt ihan lähikuukausina jonkun kasvuspurtin ja lähes kaikki vaatteet ovat jääneet yhtäkkiä pieniksi. Lisäksi poika on alkanut kuvittelemaan, että hän olisi isompi kuin mitä on ja nyt meillä jankataan koko ajan "Millon voin mennä yksin ulos?", "Miksen voi mennä yksin ulos?", "Saanko pelata pleikkaria?", "En mene nukkumaan, olen jo iso!" ym. Enpä olisi ikinä arvannut että lapsista tulee mukamas isoja jo noin pieninä, vaikka välillä Eemil tuntuukin jo niin isolta lapselta. Pojasta on tullut myös äärimmäisen omatoiminen ja hän osaa esimerkiksi itse voidella leivät, ottaa juotavaa hanasta, sekä jääkaapista, käydä itse suihkussa, imuroida, mopata lattioita, auttaa Veetiä ja Niiloa pienissä jutuissa ym. Kamalaa ajatella, että vastahan Eemil syntyi ja nyt poika osaa jo vaikka mitä ja on vaikka kuinka iso, mutta silti kumminkin niin pieni...
Ettei kukaan kumminkaan kuvittelisi, että Eemil on pikkuenkeli, pakko kertoa että pojan uhmaikä on myös äärimmäisen hirveässä vaiheessa. Silloin kun Eemiliä nimittäin suututtaa, lentää tavarat päin, ovia paiskotaan, huudetaan "Mä en tykkää susta!", "Mee pois!", "Sä oot tyhmä!" ym. yhtä mukavia lausahduksia. Jos Eemilin yrittää laittaa jäähylle, laittaa poika kaikin tavoin vastaan, eli puree, potkii, lyö ja Eemilistä saa pitää ihan kunnon voimilla kiinni jotta lapsen saa rauhoittumaan ja siihenkin on mennyt parhaimmillaan melkein tunti että poika suostuu lopettamaan huutamisen ja rauhoittumaan. Ikinä en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut Eemilin ollessa vauva, kuinka paljon pojalla onkaan voimaa jo tässä vaiheessa.

Tämän hetkinen tilanne onkin siis suoraan sanottuna yhtä hullunmyllyä. Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain lukittautua vaatehuoneeseen huutamaan kun kaikki pojat kiukuttelee ja huutaa samaan aikaan. Yleensä kumminkin jaksan kohdata päivän haasteet ja lapsien ailahtelevat mielialat päivästä toiseen ja samalla vieläpä huolehtia taloudesta. Kumminkin välillä on olo, että kun joskus palaan täysipäiväiseen työelämään, niin miten ihmeessä pääni kestää sen? Ja miten ylipäänsä jaksan? Vaikka J auttaakin sen mitä pystyy ja kerkeää, niin karu tosiasia on, että kun miehen melkein jokainen työvuoro kestää 12h ja siihen päälle työmatkat, ei sitä yhteistä aikaa loppujen lopuksi jää mitenkään mielettömästi. Tai jäähän sitä, mutta ei J lopulta kerkeä kovinkaan paljon auttamaan lasten hoidossa tai kotitöissä, jolloin ne jäävät pääsääntöisesti minun vastuulleni.
Toisaalta, pääasiahan on, että koti ja lapset tulee hoidettua ja elämiseen riittää rahaa ja tässä tilanteessahan kaikki nuo täyttyvät.

Pakko kyllä kysyä, onko lukijani jo hylänneet, vai onko joku jaksanut odotella paluutani blogimaailmaan?

Hellurei.

Hui kun on pitkä aika siitä kun viimeksi olen käynyt kirjoittamassa ja josko nyt olisi aika alkaa oikeasti kirjoittamaan taas ahkerammin, sillä tähänkin mennessä olen tykännyt kun olen voinut tarkastaa asioita täältä blogista ja menneitä kuulumisia on ollut muutenkin kiva lukea. Aika vaan tuntuu jotenkin menevän kuin siivillä kun töitä on ollut ihan kamalasti, poikienkin kanssa pitäisi keretä viettämään aikaa jossain vaiheessa ja ihan ikiomaa aikaakin olisi kiva löytää joskus, vaikka se hieman kortilla tuntuukin välillä olevan.

Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut jonkin verran ja voisinkin kertoa jonkinlaisen pikakatsauksen poikien kehitykseen ja muihin kuulumisiin.

Poikien hoitojärjestelyt. Ollaan nyt vaihdettu J:n kanssa paikkoja niin, että J jäi hoitovapaalle ja itse siirryin täysin työelämään. Syyt tähän ovat muunmuassa ne, että minulle jää palkastani käteen enemmän kuin miehekkeelle, minun työvuoroni ovat ainakin toistaiseksi vapaasti päätettävissäni (joten aikaa jää enemmän koko perheenä olemiseen kun voin tehdä enemmän muunmuassa iltavuoroja joiden aikana suurin osa vuorosta on silloin kun pojat nukkuvat) ja jos saan havittelemani vakipaikan, en voi sanoa että odottakaas siihen saakka kunnes saan lapsille hoitopaikan. Lisäksi oma jaksamiseni on huomattavasti parempaa kun saan välillä tehdä muutakin kuin vain kotitöitä. Vuoroja onkin riittänyt minulle ihan kivasti ja pojat ovat viihtyneet erinomaisesti isin kanssa kotona, joten kellään ei ole pahaa sanottavaa tästä järjestelystä ainakaan toistaiseksi.
Muutama tuttu kauhisteli alkuun uutta järjestelyämme, mutta hekin ovat alkaneet tottua ajatukseen että kotona voi olla toinenkin vanhemmista ja ettei aina sen kotonaolijan tarvitse olla äiti.

Niilon kehitys. Niilolla on jo huimat kuusi hammasta ja luojan kiitos hampaiden tulossa tuntuu olevan pieni tauko. Niilo on myös oppinut kävelemään lyhyitä matkoja tukea vasten, vaikka se kävelytuki pääsääntöisesti onkin joko pieni jakkara tai vaunut ja varsinkin nuo vaunut tuntuvat olevan ihan hittijuttu kävelyn tukena. Poitsu on myös siirtynyt syömään lähes kokonaan samaa ruokaa kuin me muutkin ja ainakaan vielä ei ole ilmennyt minkäälaisia masuvaivoja tai muutakaan. Noin kuukauden päästä aletaan pikkuhiljaa siirtymään samaan maitoonkin kuin meillä muilla. Huomaa kyllä hyvin ns. normiruuan vaikutuksen kun Niilo pysyy huomattavasti täydempänä syödessään tavallista ruokaa ja se myös maistuu huomattavasti paremmin kuin soseet. Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, mutta eiköhän niihinkin saada helpotus jossakin vaiheessa.

Veetin kehitys. Veeti on vihdoin alkanut toistelemaan muutamia sanoja ja nyt vain elätellään toiveita, että poitsu alkaisi vihdoin puhumaan kunnolla. Oikeastaan mitään ihmeempiä Veetin kehityksessä ei ole tapahtunut, mutta mitäpä oikeastaan tuollaisen 2-vuotiaan kehityksessä kovinkaan pienessä ajassa kävisi.

Eemilin kehitys. Oikeastaan muuta ei ole Eemilin kehityksessä tapahtunut, kuin uhmaiän multimaksimaalinen pahentuminen. Vakiohuutoja Eemilin suusta ovat "Mä en tykkää susta!" joka ikinen kerta kun jotain on kielletty tai kun käsketään siivoamaan oma huone tai joku on pojan mielestä muuten vaan tyhmää (eli lähes koko ajan). Eemil on myös valitettavasti keksinyt sen, kuinka paljon ovien paiskominen takanaan ärsyttää minua ja J:tä. Tavaroitakin paiskotaan vähän väliä, jonka lisäksi Eemil on myös alkanut läpsimään. Huonoa käytöstä yritetään koko ajan karsia, mutta valitettavan hidasta näyttää tuo käytöskoulu olevan. Voi kumpa uhmaikä loppuisi pian!

Kertokaas te lukijat ihmeessä jos teillä on postaustoiveita, josko niistä saisin hieman lisää inspiraatiota kirjoittamiseen. Muistakaas myös, että Instagramiimme tulee useammin kuvia, eli sieltä pääsee seuraamaan kuulumisiamme kuvien muodossa.

Puhumisesta.

Koska perheessämme ei varsinaisesti tapahdu mitään mainitsemisen arvoista, ainakaan kovin usein niin suurin osa postauksista on valitettavasti tälläisiä yleisiä höpötyksiä omista pohdinnoistani ja mietteistäni. Onneksi ensi viikolla on jälleen Niilon neuvola, niin saan todennäköisesti jotain oikeaakin kirjoitettavaa kuulumisista tänne blogin puolelle...

Nyt kumminkin asiaan, eli puhumiseen. Suurin osa lapsistahan oppii puhumaan joskus yhden vuoden tienoilla, joko ennen tai jälkeen ja ensimäiset sanat tulevat yleensä hieman ennen vuoden ikää. Meidän pojat ovat kumminkin erittäin hitaita oppimaan puhumaan ja Eemilkin alkoi tavailla ensimäisiä sanojaan joskus vähän päälle vuoden iässä. Meni kumminkin todella kauan ennen kuin Eemil alkoi puhumaan selkeästi ja pidempiä sanoja. 2,5-vuotis neuvolasta tulikin lähete puheterapiaan kun poika ei puhunut tarpeeksi pitkiä lauseita, mutta puheterapeutin mielestä huoli oli aivan turha sillä lapsi ymmärsi puheen selkeästi ja osasi sanoja joita moni sen ikäinen ei osannut. Nyt hieman päälle 3,5-vuotiaana Eemil puhuu PALJON ja selkeästi, välillä tuntuu että poika puhuu jopa liikaa ja välillä on myös olo, että olisipa tuo lapsi joskus hiljaakin. Eemil ei siis paljon mieti mitä möläyttää ja missä tilanteessa, mutta onneksi se on aivan normaalia tuon ikäiseltä. Joitain sanoja joutuu tietystä vielä selittämään (tai oikeastaan niiden merkitystä), mutta pääsääntöisesti poika puhuu juuri niin selkeästi ja paljon kuin tuon ikäisen niin sanotusti kuuluukin.

Veeti taasen ei puhu vieläkään, ei sanaakaan ja pojalla on ikää jo kohta 2-vuotta. Tai no, tarkka ikä on 1v 10kk, mutta mielestäni tuo on tosi pitkä aika ilman että lapsi puhuu sanaakaan. Poika kyllä ääntelee omalla kielellään ja ymmärtää selkeästi kaiken jota hänelle sanotaan, mutta minkäänlaista puhetta Veeti ei tuota. Veetin oma "puhe" on siis pääsääntöisesti äänteitä "tö, tä" ja nuo kyseiset äänteet tarkoittavat kirjaimellisesti aivan kaikkea, joten mitään edes mitään omia sanoja ei ole millekään. Muutaman kerran olen kuvitellut kuulevani sanan äiti, eno tai isi, mutta uskoisin tuon olevan ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta, koska kyseessä on tosiaankin ollut vain kerta tai kaksi ja senpä vuoksi en laskekaan kyseessä olevan oikean puheen. Pelkään jo valmiiksi 2-vuotis neuvolaa joka on edessä joulukuussa ja tiedän, että tulemme saamaan lähetteen puheterapiaan.
Olen jo omassa pienessä päässäni kerennyt keksimään vaikka minkälaisia kauhudiagnooseja pojalle ja olen myös kerennyt kehittämään pelon, että entä jos poika ei ala puhumaan vielä vaikkapa vuoteen? Lisäksi Veetin puhumattomuus vaikuttaa selkeästi jo kaverisuhteisiin muiden lasten kanssa, koska yksikään lapsi ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa jolloin Veeti turhautuu ja purkaa turhautumisensa agressiivisuutena. Näin ollen harva lapsi tahtoo leikkiä Veetin kanssa, koska kukapa haluaisi tulla tönityksi tai lyödyksi. Olemme kylläkin järjestelmällisesti kieltäneet pojalta väkivaltaisuuden, mutta voin vain kuvitella kuinka turhauttavaa on kun kukaan ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa.
Itse toivon, että Veeti alkaisi puhumaan mahdollisimman pian, koska Eemilinkin suhteen pojan puhumaan oppiminen helpotti arkea todella paljon kun ymmärsimme mikä on hätänä ja mitä poika tahtoo. Veetin suhteen lähes kaikki on tällä hetkellä arvailua, koska pojan äänteetkään eivät tarkoita mitään fiksua ja niitä äänteitäkään ei tosiaan ole kuin muutama... Toivottavasti saamme neuvolassa jotain vastauksia mieltäni askarruttaviin asioihin tuon puheen suhteen ja toivottavasti hyvin mahdollisesti edessä olevasta puheterapiasta olisi jotain apua. Tai jos emme saa lähetettä puheterapiaan, pyydän sen itse, koska olen melko varma että 2-vuotiaan kuuluisi normaalissa tilanteessa puhua edes jotakin...

Onko teillä lukijoilla kokemusta myöhään puhumaan oppineista lapsista (siis esimerkiksi yli 1,5-vuotiaana puhumaan oppineista)? Mistä tämä on johtunut ja onko puhe kehittynyt normaalisti myöhemmin? Vai olenko vain ylihysteerinen ja ylireagoinko?

Armas uhmaikä.

Samasta aiheesta olen ainakin jo kertaalleen kirjoittanut, mutta koen ajankohtaiseksi kirjoittaa siitä uudelleen nyt kun talossa on kaksi uhmaikäistä. Okei, Eemilin (3v & 2kk) uhma on huomattavasti pahempi kuin Veetin (1v & 4kk) mutta voisin kyllä sanoa ihan rehellisesti että molempien uhmaikä on yhtäkaikki hermoja raastavaa. Varsinkin kun uhmaamisen syyt ovat suhteellisen samat ja kielletyt asiat samat, joten uhmaamista näkyy samaan aikaan hyvin usein. Nyt joku todennäköisesti ajattelee, että alle puolitoista vuotiaalla ei voi olla uhmaikää, mutta väitän että tosiaankin voi. Eemilillä uhmaikä alkoi vasta joskus lähempänä kahta vuotta pahempana, mutta tuntuu että Veeti katsoo veljestään mallia hyvin ahkerasti ja uhmaa koska isovelikin uhmaa.

Eemilin suhteen käyttöön on otettu jäähyporras jos käyttäytyminen ei parane komentamalla tai kieltämällä sen mukaan mitä tilanne vaatii. Ja jäähyportaalla istutaan tasan kolme minuuttia vaikka sitten taukoamatta huutaen, kunhan istutaan. Alkuun jäähyporras ei tuntunut alkuunsakkaan hyvältä idealta, sillä Eemiliä sai olla nostamassa takaisin istumaan noin kahdenkymmenen sekunnin välein, mutta kun jaksoi olla päättäväinen niin nyt jo portaalla istutaan juuri niin kauan kunnes annetaan lupa nousta. Eemil osaa myös välillä mennä jo itsekin istumaan jäähylle kun tietää tehneensä jotain tuhmaa. Selkeää edistystä on siis huomattavissa tuon jäähyportaan käytön kanssa ja sitä tullaan varmasti käyttämään myös Veetin kanssa kunhan pojalle tulee vähän lisää ikää. Vielä en nimittäin koe että Veeti ymmärtäisi portaan käytännön, tai jos jollain on toisenlaisia kokemuksia jäähyportaan / jäähypenkin käytöstä vajaa puolitoista vuotiaalla niin saa toki kertoa.

Uhmaamisen syistä voisin kertoa sen verran, että Eemilillä yleisimmät syyt ovat se ettei saa toljottaa lasten ohjelmia telkkarista 24/7, hiusten pesu, kun limua ei saa joka käänteessä vaan yleensä juomana on joko vettä tai maitoa tai kun ulkona pitää kävellä itse eikä pääse esimerkiksi pikkuveljen syliin istumaan. Veetin uhmalle syitä löytyy taasen huomattavasti isompi lista ja pahimmat uhmakohtaukset aiheuttaa muunmuassa kun ei saa juosta koko päivää alasti, kun ruokapöydällä ei saa istua saatika tanssia, kun roskapönttöä ei saa dyykata tai sieltä ei saa kaivaa mitään mikä olisi mukamas kivaa, kun äitiä ei saa hakata vaikkapa kauhalla, kun äidin vatsan päällä ei saa hyppiä, kun maitoa ei saa kaataa maahan, kun pitäisi mennä nukkumaan tai kun kissanhiekkalaatikkoa ei saakkaan kaivella. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki kielletty aiheuttaa siis uhmaamisreaktion.

Uhmaamistyylejäkin voi ilmeisesti olla hyvin useita ja sen olen päässyt toteamaan vähän turhankin monta kertaa kahden uhmaavan pojan kanssa. Valitettavasti. Mielelläni olisin ollut kokematta ihan jokaista tapaa uhmata (vaikka tuskin olen vielä kokenut puoliakaan), mutta niinkuin olen joskus kuullut sanottavan niin lapsen uhmaaminen ilmeisest tarkoittaa että lapsi luottaa vanhempiinsa kun tietää voivansa osoittaa myös huonot tunteet heille. Eemilin suhteen uhmaaminen näkyy yleisimmin pää punaisena karjumisena ja huutona. Silloin tällöin Eemil saattaa myös lyödä tai potkia kun oikein suuttuu, mutta tuollainen ollaan pyritty karsimaan samantien pois ja suhteellisen hyvin tuo "väkivaltaisuus" onkin vähentynyt kun se ollaan kielletty määrätietoisesti ja joka ikinen kerta kun sellaista käytöstä ilmenee. Kaikkein hirveintä on kun Eemil alkaa uhmaamaan esimerkiksi kaupassa, koska ei saa jotakin mitä olisi halunnut. Tälläisessä tilanteessa Eemil yleensä heittäytyy maahan huutamaan ja kieltäytyy tulemasta ulos kaupasta. Muutamaan otteeseen olen joutunut jopa raahaamaan väkisin kiljuvan ja vastaan rimpuilevan lapsen ulos kaupasta ja kantamaan Eemilin melkein kotiin saakka (kauppakassien lisäksi) koska muuten ei eteenpäin liikkuminen olisi onnistunut. Pahoittelut siis jos joku teistä on eksynyt vaikka lähikauppaamme samaan aikaan, Eemilin karjuminen ei tosiaankaan ole kivaa kuunneltavaa. Toisaalta taas osaan olla mulkoilematta muiden uhmaikäisten vanhempia kiukkuisesti jos näen kaupassa vastaavanlaisen episodin...
Veetin uhmaaminen ei onneksi ole vielä noin vahvaluontoista, mutta ei sekään mitenkään mukavaa ole kun joutuu itse uhmaamisen kohteeksi. Veetin uhmaaminen näkyy siis tällä hetkellä pääasiassa raivoamisena ja marttyyrityylisenä maahan heittäytymisellä ja siellä raivoamisella. Satunnaista potkimista esimerkiksi pukiessa on ilmennyt, mutta se yritetään karsia mahdollisimman pois myös Veetiltä samoin kuin Eemililtäkin. Pahempia aikoja siis odotellessa.

Onneksi uhmaikäkin on loppujen lopuksi vain yksi vaihe ja loppuu aikanaan. Kauhulla vain odotan, minkälaiseksi poikien uhmaaminen muuttuu kun kolmas lapsi syntyy. Toisaalta taas, se on sitten sen ajan murhe ja turhaan sitä stressaamaan etukäteen.

Minkä ikäisenä teidän lukijoiden lapset ovat aloittaneet uhmaiän ja miten se on näkynyt? Onko teillä ollut käytössä esimerkiksi jäähypenkkiä? Miten se on toiminut?

Jälleen kipeänä ja muita kuulumisia.

Koska meidän perhe ei ilmeisesti voikaan olla terveinä, ainakaan samaan aikaan niin on vähän jäänyt blogin kirjoittaminen kun sairastettiin koko perhe norovirus. Tai no, itse nyt sairastan edelleen mutta en usko sen olevan enää norovirus kun jatkunut jo melkein viikon, mutta on se nyt silti nihkeää olla kipeänä koko perhe kun kellekään ei oikein ruoka maistu ja kaikki voisivat vain nukkua ympäri vuorokauden. Tai no, se yhdessä sairastamisessa on hyvä puoli että kaikki tosiaan voivat nukkua, toisin kun jos kipeänä on pelkästään vanhemmat niin eivät lapset tosiaankaan anna vanhempiensa nukkua keskellä päivää.

Kaikki arkirutiinitkin tuntuvat inhottavilta kipeänä + tämän hervottoman vatsan kanssa, maha kun tuntuu tosiaan kasvavan ihan mieletöntä vauhtia ja Tyyppi riehuu kaiket päivät niin että mahanahka tuntuu repeävän joten ei ole olo kovin freessi. Painokin on varmasti pudonnut tämän sairastelun johdosta, joten seuraavaa neuvolaa odotellessa joka onkin sitten ensi kuun alussa... Saapa nähdä saanko paljonkin sanomista jos paino tosiaan on pudonnut ihan niin paljon kuin kuvittelen.

Ainiin ja eilen tuli ensimäisen kerran ihan mielettömän kipeä harjoitussupistus, joka tuntui vain kestävän ja kestävän. Loppujen lopuksi sain jomotuksen loppumaan kun otin särkylääkkeen ja menin kuumaan suihkuun. Illallakin tuli muutama suhteellisen napakka harjoitussupistus, samoin nyt aamulla on tullut muutama. En nyt usko että synnytys todellisuudessa lähelläkään, onhan viikkojakin kasassa vasta 28+5, mutta silti voin kuvitella kuinka toivon vähän ajan päästä pääseväni jo synnyttämään jos nuo harjoitussupistukset ottavat tavakseen ilmestyä päivittäin. Seuraava neuvolalääkärikin on vasta joskus viikolla 36, eli sinne saakka pitäisi odotella että saa tietää edistävätkö nuo harjoitussupistukset jotain kohdunsuulla (toivottavasti eivät nyt ihan vielä). Okei, jos tuntuu siltä voin toki mennä terveyskeskukseenkin tarkastuttamaan kohdunsuun tilanteen, mutta toivotaan ettei sille ole tarvetta aikaisemmin...
(liitoskivuista en edes ala valittamaan, koska muuten tämä postaus vain venyisi ja venyisi)

No joo, jottei koko kirjoitus menisi vain sairastamisesta valittamiseen niin voisin kertoa myös Veetin kuulumisia. Veetin omaan sänkyyn muuttaminen on nyt mennyt hyvin kun poika on tottunut, että on tilaa pyöriä. Yötkin nukutaan lähes jokainen heräämättä ennen aamua ja siksi oma olo on omalla tavallaan erittäin levännyt, toisaalta taas entistä väsyneempi kun en ole tottunut nukkumaan ihan noin montaa tuntia putkeen heräämättä.
Veeti myös vieroitti itse itsensä tuttipullosta, yhtenä iltana iltamaito ei enää kelvannutkaan ja nyt nukkumaan mennään siis ilman iltamaitoa. Päiväunillekaan poika ei kaipaa enää tuttipulloa, joten voisinpa sanoa että kaikin puolin helposti meni tämä tuttipullosta vieroitus. Äärimmäisen hyvä myös, että Veeti niin sanotusti itse vieroitti itsensä, jotta tuttipullosta päästiin ajoissa eroon ennen Tyypin syntymää.

Nyt voisin kumminkin alkaa keräämään itseni ja alkaa hoitamaan poikien aamutoimia, jotta keretään ajoissa kymmeneksi Eemilin puheterapian toiseen kertaan. Viime viikkoinen aika kun jäi väliin sairastelun vuoksi...

Rv 25

Kuulumisia ajattelin tulla taas kertoilemaan vaihtuvan raskausviikon kunniaksi. Ihan kauheasti meillä ei tapahdu, joten juttua ei sen vuoksi tule paljoa blogiin saakka tuotettavaksi. Nyt kumminkin saatiin toissapäivänä vihdoin postissa tilaamamme muistikortinlukijakin, joten eiköhän kohta tule taas kuviakin. Mahakuvankin otan tänään jossain vaiheessa, joten yritän saada sen mielellään jo huomenna esille. Raskauden suhteen ei mitään uutta kerrottavaa, Tyyppi möyryää mahassa ihan mielettömästi ja ihan älyttömän eläväinen lapsi masussa kasvaakin, jos nyt liikkeet siitä kertovat mitään...
Tänään pääsen muuten hakemaan äitiyspakkauksen postista kunhan äitini tulee käymään! Pääsen selaamaan pakkauksen sisältöä ja ihastelemaan niitä. Sitä onkin jo odotettu.

Eemilistä sen verran, että tiistaina olisi ensimäinen puheterapia pojalla kun ei Eemiliä oikein huvittanut neuvolassa puhua. Ei sen puoleen, tuskinpa puheterapiasta haittaakaan on, koska en ainakaan itse osaa sanoa osaako Eemil puhua iän mukaisesti vai olenko vain itse tottunut pojan puheeseen niin että ymmärrän niinsanottua vääränlaista puhetta? Uusia sanoja on alkanut tulla ihan järjettömästi ja osa tuntuu vaikeilta sanoilta tuon ikäiselle, mutta kaipa ne sitten on normaalin iän mukaisia sanoja. Uusia sanoja on muunmuassa: kananmuna, limukone (tark. Sodastreamia), Puuha-Pete, kettu, Pikku Myy (ja meillä ei edes Muumeja katsota...) ym. Uusia sanoja on niin paljon, että jos kaikki lähtisin luettelemaan, niin en pääsisi koneelta vielä huomennakaan pois.
Jännittää vaan ihan mielettömästi tuo puheterapia kun pelkään ettei Eemil suostu puhumaan siellä ja puheterapeutti luulee ettei poika osaa puhua tai vastaavaa... Onneksi kaverini sanoi, että ainakaan heillä ei ollut puheterapiassa kauheita paineita asetettu lapselle ja lapsi sai leikkiä vapaastikkin jolloin puhetta alkoi tulemaan. Loppujen lopuksi leikin lomassa tulleen puheen perusteella heidän ei tarvitse käydä siellä kuin vasta kontrollissa myöhemmin. Toivon että meilläkin kävisi samoin.

Veetikin kasvaa ihan mieletöntä vauhtia ja nyt on alkanut varsinainen kiipeilykausi kun kaikkialle pitäisi saada kiivetä. Tuolit siirrellään niin, että niiden avulla pääsee paremmin kiipeämään muunmuassa tiskipöydälle, tv-tasolle, ruokapöydälle ym. Tuolien avulla kiipeillään leikkihuoneen hyllyjen päälle ja yksi hylly meillä jo kerkesi hajoamaankin kun pojat kiipesivät yhdessä kyseisen hyllyn päälle ja hyppyvät siinä kunnes hylly hajosi. Samoin seinillä olevat boordit revittiin puoliksi irti hyllyllä seisten, joten jouduin sitten koko boordin repimään samalla pois. No, olisi ollut tuo boordin repiminen kumminkin edessä jos ja kun saadaan se hakemamme uusi asunto, joten kaipa se oli sama repiä se alas nyt jo.
Lisäksi Veetillä on joku kausi, että kaikesta loukkaannutaan verisesti, varsinkin siitä jos jotain kielletään tai nostetaan alas esimerkiksi pöydältä. Ei Eemil muistaakseni ollut ihan noin dramaqueen pienenä, mutta joko aika kultaa muistot tai sitten lasten luonne vaan voi olla täysin päinvastainen. Ihan samanlaisia rämäpäitä molemmat pojat kumminkin ovat ja odotankin kauhulla että mikä hullujen huone meillä on kolmannen pojan syntyessä...

Nyt voisin mennä kyllä vähän siivoilemaan ja etsimään Eemilille vaatteet valmiiksi kun poika lähtee serkkuni, hänen miehensä ja serkkuni miehen veljen perheen kanssa Huimalaan.

Olo on kuin tiejyrän alle jääneellä.

Jo parisen kuukautta vanha kuva Veetistä.

Siis ihan järkyttävä olo. Niska jumissa, nenä tukossa, kurkkuun on muuttanut ilmeisesti kaktus. Siihen päälle kun lisää väsymyksen ja kaksi räkäistä lasta, joista toinen sairastaa korvatulehdusta, saadaan olo, että voisin kuolla tähän paikkaan. Tässä siis syy, miksi kirjoittelu on hiukan jäänyt taas kun ei jaksa koneella roikkua...
Eilen käytiin siis Veetin kanssa lääkärissä ja saatiin diagnoosiksi korvatulehdus. Onneksi ei kumminkaan mitään tarttuvaa, sillä tänään juhlitaan Veetin 1-vuotis syntymäpäiviä (vaikka virallinen päivä onkin vasta 18.) ja olisi ollut nihkeä perua juhlat jos pojalla olisikin ollut jotain tarttuvaa. Omasta flunssaisuudestani en viitsi edes huolestua, sillä sitä on jatkunut koko perheellä siitä lähtien kun tähän asuntoon muutettiin ja epäilenkin kosteusvahinkoa. Huono vain, että isännöitsijämme on sitä mieltä, että kosteusmittausta ei tehdä "turhaan" ja että sairastella voi ilman kosteusvahinkoakin... Eikä tuo kohtuu edullisen kosteusmittaajan löytyminenkään ole mikään kovin helppo homma, mutta pakko yrittää vielä löytää sellainen jotta saataisiin selvyys tähän jatkuvaan sairaskierteeseen.
Onneksi kuuma suihku ja kahvi / tee auttavat flunssaiseen oloon ja niiden kanssa meinaan jatkaakin itseni parantelua. Aikuisen yskä ja nuha kun eivät kuulemma ole lääkäriasia, joten lääkäriaikaakaan en saanut itselleni...
Meinaamme kyllä joka tapauksessa näillä näkymin hakea uutta asuntoa ensi vuoden puolella, kunhan yhdet ihanat asunnot valmistuvat. Kyseinen taloyhtiö olisi huomattavasti fiksumpien kulkuyhteyksien päässä, sukulaiset asuisivat hiukan lähempeänä (poikien toinen mummi melkein naapurissa) ja uusissa taloissa voisi ainakin luottaa, ettei talot olisi terveyshaitta... Nyt pitää vain toivoa, että hakuaika noihin taloihin alkaisi mahdollisimman pian ja että saisimme asunnon sieltä.

Kuva Eemilistä loppukesältä.

Poikien kuulumisista sen verran, että Eemil tosiaan on nyt ollut ryhmiksestä pois melkein koko ajan, sillä ei poikaa voi räkäisenä ja yskäisenä sinne viedä. Harmi vain, ettei ryhmiksen ohjaajat tunnu olevan yhtään samaa mieltä siitä, että pidämme paikkaa pojalle kun Eemil vain sairastaa koko ajan. Itse kumminkin uskon, että meillä on siitä huolimatta oikeus pitää paikka, koska terveinä päivinä Eemil selkeästi tarvitsee ryhmistä, jotta saa ikäistään leikkiseuraa ja erilaista tekemistä kuin kotona.
Veeti taasen oppii huimaa vauhtia uusia asioita ja nytkin Veeti kävelee jo ilman tukea. Tuota ilman tukea kävelyä on nyt jatkunut pari viikkoa ja hassu miettiä sitä, kuinka paljon nopeammin Veeti oikeen oppii kaiken, kuin Eemil aikoinaan. No, kaipa se on se isomman veljen malli, joka on paras opetus. Yksi hyvin ärsyttävä uusi tapa Veetille on myös ilmestynyt. Nimittäin sohvalle kiipeäminen. On todella ärsyttävää kun ei melkein uskalla edes vessaan mennä, ilman että pikkumies on kiivennyt sohvalle, eikä osaakkaan tulla alas, vaan tippuu yleensä satuttaen itsensä. Kaipa (toivottavasti) Veetikin sitten kohta oppii myös tulemaan alas sohvalta itse, tai tajuaa olla kiipeämättä sinne.

Raskaudesta sen verran, että olo on aivan mahtava. (jos ei oteta huomioon jatkuvaa flunssaa, mutta se nyt ei liity periaatteessa raskauteen). Pahoinvointi jäi jonnekin hyvin alkuviikoille ja ei ole tullut takaisin ja pientä (tai oikeastaan aika isoa) väsymystä lukuunottamatta tuntuu, että energiaa olisi vaikka pienelle kylälle. Asunto pysyy huomattavasti siistimpänä nyt kun tuntuu, että siivousinto ei vain lopu, leipomistakin olen yrittänyt lisätä, mutta koska en todellakaan ole mikään leipuri, niin en viitsi kovin erikoisia juttuja leipoa, muuten niitä ei söisi kukaan.
Maha taasen turpoaa mielestäni ihan hävytöntä vauhtia, mutta onneksi tuokin turvotus vissiin häviää vielä jossain vaiheessa hetkeksi jos oikein muistan. Liitoskipuja löytyy ja ne ovat suoraan sanottuna täyttä helvettiä, mutta onneksi nekään ei ole liian suuri vaiva pilatakseen hyvää oloani. En vain osaa täysin nauttia tästä hyvästä olosta, koska molemat edelliset raskauteni ovat olleet ihan järkyttäviä, joten pieni ns. järjen ääni huutelee pään sisällä, että sieltä se järkyttävä olo tulee jossain vaiheessa... Meinaan silti yrittää nauttia tästä raskaudesta täysillä, sillä näillä näkymin tämä jää viimeiseksi raskaudeksi, sillä kolme on ehdoton maksimi meidän perheen lapsiluvulle. Vaikka, niin piti olla yhdenkin ja sitten kahden... Nyt vain tunne on erilainen, koska tuntuu että lapsimäärä on aivan loistava silloin, kun viimeinen raskaus olisi koko raskauden ajan näinkin ihana ja voisin muistella raskauksia vain hyvällä.

Nyt taidan kumminkin lopettaa tämän jorinan ja mennä pesemään vielä lattiat ennen vieraiden tuloa. Tulen varmaan jossain vaiheessa laittamaan kuvia synttäreiltä ja kertomaan, miten ne menivät.

Tulisi jo lunta.

Räkänokkamuruset lukee lelulehteä.

Viime kuulumisista on taas hetki ja viime postauksen jälkeen voitin jälleen messuliputkin. Tällä kertaa motorsport-, elma-, metsä-, kädentaito, outlet- ja lemmikkimessuille. Ja olihan sielläkin pakko käydä pyörähtämässä... Onneksi oma äitini suostui jäämään Veetin kanssa kotiin, jottei tarvinnut minimiestä raahata messuille kiukkuamaan ja sain keskittyä täysin huomion antamiseen Eemilille ja hauskaa Eemilillä ainakin vaikutti olevan...
Eemil nautti täysin siemauksin lemmikkimessuilla mm. siitä kun päästiin pojan kanssa katsomaan kuningasboaa lähietäisyydeltä ja saatiin jopa silittää sitä. Olipa pojalla ihmettelemistä 2,5 metrisessä käärmeessä ja tuskin nähdään ihan heti samanlaista... Eemil viihtyi myös elmamessujen puolella, jossa poika halusi välttämättä valokuvata itse joka ikisen eläimen joka vastaan tuli. Muutamia naurunpyrähdyksiä sain aikaiseksi takanani seisovissa ihmisissä, kun ohjeistin Eemiliä olemaan kuvaamatta laaman pyllyä, vaan yrittäisi saada koko eläimen kuvaan. En muuten olisi ikinä uskonut neuvovani vajaa kolme vuotiasta tuolla tavalla, mutta onhan tässä äitiyden aikana kerennyt tulla muutama muukin yllättävä kommentti omasta suustani (joista voisin jossakin vaiheessa tehdä oman postauksenkin)...
Outletexposta en löytänyt oikeastaan mitään ostettavaa, tai no, en yhtikäs mitään. Maatalousmessujen puolelta ostin kaksi pakettia luomuannospuuroa, joiden kaupanpäälliseksi tuli paketillinen luomu lettutaikinajauhopussi. Kyseistä lettutaikina sekoitusta en ole vielä kokeillut, mutta ainakin nuo puurot ovat jo melkein loppuneet, sillä ne maistuvat molemmille pojille mainiosti. Ostin siis tosiaan puolukan ja vadelman makuiset puurot.
Muuta ihmeellistä tuolla messuilla ei oikeastaan ollut, mutta oli ihana päästä viettämään aikaa Eemilin kanssa kaksisteen (vaikka pikkusiskoni olikin mukana ja myöhemmin näin messuilla myös Veetin kummitädin).

Näin mä kiipeän rattaiden alaosaan.

Mitään ihmeempiä ei oikeastaan muuten kuulu perheeseemme, paitsi että Veeti on nyt kokonaan siirtynyt tavalliseen maitoon ja pikkumiehen sänkykin siirrettiin Eemilin huoneeseen. Hyvinhän tuo samassa huoneessa nukkuminen on lähtenyt toimimaan ja vaikka Veeti kitisisikin (tai itkisi) yöllä jotakin, niin Eemil nukkuu hyvin sikeästi heräämättä mihinkään. Turhaan siis etukäteen pelkäsin poikien makuuhuoneen yhdistämistä. Vielä pitäisi hiukan sisustaa huonetta uudelleen, jotta pinnasängyn saisi fiksummin sinne mahtumaan, sillä tällä hetkellä pinnasänky on poikittain oven edessä ja veronpalautuspäivänä pitäisi käydä Veetillekin hakemassa oikea isojen poikien sänky, jotta minimies pääsisi vihdoin luopumaan pinnasängystä. Saapa nähdä mitä siitä muutoksesta sitten tulee. Mutta toisaalta, jos muutkin muutokset ovat tähän mennessä menneet näin hyvin, niin uskallan toivoa ja uskoa, että myös isoon sänkyyn siirtyminen menisi suht kivuttomasti.
Niin ja Veetin 1-vuotis neuvolakin saatiin varattua tammikuun alkuun ja synttäreitäkin olisi tarkoitus viettää ensi kuun puolessa välissä. Vielä kun osaisin päättää, että pitäisikö kutsua Veetin ns. kavereita (koska ei 1-vuotiaalla voi varsinaisesti kavereita olla, muita siis kuin vanhempien kavereiden lapsia)... Ainiin ja 1-vuotis hammaslääkärikin on täsmälleen 1-vuotis päivänä. Harmittaa vain hiukkasen kun ei saatu aikaa tuohon viereseen hammaslääkäriin, vaan joudutaan mennä paikalle kahdella bussilla kun ei aikoja ollut yhtään lähempänä... Tuntuu että koko ajan on kauheasti jotain, mutta sitten sitä menoa ei loppujen lopuksi olekaan niin paljoa kuin luulen.

Eemil halusi välttämättä yhdistää pirunsarvet ja tonttulakin (ja tuo hervoton tyynykasa on pojan itse kokoama).

Eemilin kuulumisia on ihan mielettömän hankala kertoa, koska ei Eemil oikeastaan kehity niinkään suurta vauhtia, että kehittymisestäkään voisi kertoa.. Päivät menee uhmaiästä kärsiessä ja pikkuveljen kanssa leikkiessä. Niin ja aina välillä pitää käydä kissaakin vähän halailemassa ja pussailemassa... Uhmaiästä riippumatta Eemil osaa siis olla mitä ihanin lapsi ja kaikkein ihaninta on kun pikkumies tulee illalla katsomaan telkkaria kainaloon ja rauhoittuu siinä iltaunia varten. Sitä ns. oikeaa uhmaikää siis odotellessa, kun kaikki tuo ihanuus loppuu ja tilalle tulee pikkupiru joka ei kuuntele yhtikäs mitään.
Pian pitäisi varata myös Eemilin 3-vuotisneuvola, mutta ehkä tässä on vielä aikaa kun sekin on vasta helmikuussa ajankohtainen.
Tarhakuviakin odotellaan edelleen ja niin toivoisin, että ne tulisivat mahdollisimman pian, jotta kerkeän sukulaisille antamaan kuvat viimeistään jouluna. Kuvat kun ilmestyvät ensin nettiin ja sieltä saan valita sitten haluamani kuvapaketin + kehitettävän sisaruskuvan. Pidetään siis peukkuja pystyssä, että kuvat olisivat onnistuneet...

Kuinka tyhmän näköinen voi kissa olla? :D

 Ja jottei tuo otsikko tuossa turhaan olisi, niin pakko hiukan purnata tästä Suomen ns. talvesta. Ensin tuli lunta ja elättelin jo toivoa, että se olisi jäänyt maahan ja pian olisi tullut pulkkailukelit / lumilinnan rakennuskelit. Mutta ei. Sitten tuli plussaa ja vesisadetta ja se lumi muuttui loskaksi, sitten tuli pakkasta ja se loska jäätyi, jolloin oli melkein mahdoton kulkea koska tämä Pohjois-Espoo ei todellakaan ole missään hiekoitus tärkeysjärjestyksen alkupäässä. Ja nyt kun marraskuu on jo puolessa välissä, onko lunta? No ei ole. Taivaalta sataa vettä harvase päivä ja plussa-asteita on ollut nyt joka päivä noin 5-10. Missä se talvi siis viipyyy? Tahdon kunnon pulkkailusäät, jotta päästään poikien kanssa pulkkamäkeen. Tahdon myös oikein paljon lunta, jotta saadaan poikien kanssa rakennettua lumilinna takapihalle, nyt kun pihalla kerran on tilaa sellaiselle. Olen nimittäin jo suunnitellut, että rakennan ison lumilinnan, jonka yhteyteen tulee pieni pylly- / liukurimäki, josta voi laskea omalla pihalla. No, kaipa se lumi sieltä pikkuhiljaa tulee kunhan jaksaa odottaa... Kunhan lunta tulisi edes jouluaatoksi, niin sitten olisin edes jotenkin tyytyväinen.

Murut sulassa sovussa.

Ja jos jotakuta kiinnostaa, niin viime postauksessa mainittu vesiongelma leikkipaikalla ja takapihallammekin on nyt hoidettu. Maakaivon tyhjentäjä kävi tyhjentämässä kaivon kaksi päivää sähköpostin jälkeen ja johan oli homma lokamiehellä saada kaivo auki. Loppujen lopuksi vesikin hävisi, mutta hiukan ikävänä yllätyksenä tuli se, että leikkipaikan sadevesikaivosta löytyi huumeruiskuja samalla kun lokamies tyhjensi kaivon... Nyt pitää sitten olla entistä tarkempi sen kanssa, että miten pojat leikkivät leikkipaikalla ja mihin koskevat, koska kukaan ei voi tietää kuinka vanhoja nuo ruiskut siellä kaivossa olivat...

Nyt kumminkin lähden pakkaamaan Eemilin yökamoja, sillä poika lähtee yökylään minun isälleni ja samalla nähdään minun mummonikin, jonka olen nähnyt viimeksi yli vuosi sitten ja joka ei ole Veetiäkään vielä nähnyt... Jatkan taas kertoilua jossain vaiheessa.

Kiitos räntäsateen ja ahkeran huoltoyhtiön, meillä on oma uima-allas pihalla.

Ja ei, koko postaus ei käsittele valitusta, mutta pakko se on alkuun purkaa ärsyyntymistäni. Olemme siis soittaneet huoltoyhtiöön valehtelematta varmaan viisi tai kuusi kertaa nyt puolen vuoden sisällä siitä, että leikkipaikan sadevesikaivo ei vedä ollenkaan ja sen johdosta koko leikkipaikka, sekä takapihamme lainehtii vedestä joka ikinen kerta kun sataa puolta tuntia kauemmin. Joka ikinen kerta asialle on luvattu tehdä jotakin ja aina ollaan oltu yhtä toiveikkaita, että jos nyt tällä kertaa, mutta ei. Eilisen räntäsateen johdosta pihamme ja taloyhtiön leikkipaikka on siis yhtä suurta uima-allasta, paitsi nyt kun yöllä on ollut pakkasta, niin se on muuttunut luistinradaksi. Tosi siistiä kun melkein voimme ulkoilla siinä, ilman että Eemil lähtee leikkimään mestariuimaria tai luistelijaa, sillä varsinkin leikkialueen vesilätäkkö on valehtelematta sen syvyinen, että Eemil kastuisi siinä ainakin polvia myöten.
Yritettiin tosiaan eilenkin soittaa huoltoyhtiölle noin kahden aikaan iltapäivällä (sieltä pitäisi vastata neljään saakka), mutta ei. Kukaan ei vastaa edes puhelimeen, vaan puhelu katkeaa loppujen lopuksi kun sinne ollaan jonotettu tarpeeksi kauan. Ja tämä ei ole edes ensimäinen kerta. Nyt on kumminkin otettu isännöitsijään yhteys ja onneksi isännöitsijä lupasi laittaa vauhtia huoltoyhtiöön, ei meinaan olla ainoita tässä taloyhtiössä (tai muissakaan saman firman huoltamissa taloyhtiöissä), jotka ovat isännöitsijöille ja vuokranantajalle valittaneet huoltoyhtiön saamattomuudesta...
Ohessa muutama kuvakin ah niin ihanan käyttökelvollisesta takapihasta ja leikkipaikasta. Samat kuvat lähtivät siis isännöitsijällekin todisteeksi, ettemme todellakaan liioittele vesiongelman kanssa.

Eemilin kuulumisia sen verran, että herran parturiaika meni aivan loistavasti. Eemil istui koko parturiajan todella kiltisti paikoillaan ja söi tikkariansa. Osa kunniasta Eemilin loistavaan käytökseen kuuluu myös ihanan lapsiystävälliselle parturille, josta kyllä huomasi että kyseinen tyttö sopii alalle mitä parhaiten. Parturi nimittäin kertoi koko ajan mitä teki ja esitteli kaikki käyttämänsä laitteet Eemilille etukäteen, sekä jutteli hiusten leikkuun ohessa Eemilille rauhoittavasti. Jäi siis todella positiivinen mieli tuosta hiusten leikkuusta ja mielelläni vien pojat uudelleenkin saman parturin hiustenleikuuseen jos se vain on mahdollista.
Toinen positiivinen kokemus oli Eemilin tarhakuvaus. Valokuvaaja oli todella ystävällinen ja ymmärsi, että molempia poikia jännitti sisaruskuvan otto ja että Veetiä väsytti kun päiväuni aika olisi ollut juuri silloin. Eemil ei muutenkaan näyttänyt nauttivan tilanteesta järin paljoa, joten valokuvaaja yritti saada Eemiliä rentoutumaan mm. esittelemällä kameransa etukäteen ja olisi antanut jopa Eemilin yrittää "ottaa valokuvaa" kamerallansa, eli painaa laukaisunappia. Tätä Eemil ei kumminkaan uskaltanut tehdä ja saa nyt nähdä minkälaiset kuvat sieltä tulee, sillä kumpaakaan pojista ei pahemmin valokuvaustilanne hymyilyttänyt ja aika vakavan ilmeen kuvia kuvaaja sai. Kuulemma Eemil jatkoi yksittäiskuvissakin samaa vakavaa linjaa, mutta tuleepahan edes jonkinlaiset kuvat...

Eemilin uudet hiukset, sekä siisti vaatetus valokuvausta varten.

Veetin kasvamisessa ei ole oikeastaan mitään uutta tapahtunut, paitsi että pikku hiljaa ollaan alettu siirtymään korvikkeesta tavalliseen maitoon ja hyvin näyttää vaihdos tähän mennessä sujuneen. Annan siis edelleen iltamaidon korvikkeena, mutta noin parin viikon sisällä olisi tarkoitus siirtyä kokonaan samaan maitoon muun perheen kanssa jos totuttelu jatkuu yhtä sujuvana kuin nyt. Ensimäistä kertaa annoin nimittäin normaalia maitoa noin kolmisen viikkoa sitten ja silloin pienelle tuli pieniä vatsaoireita, mutta nyt tauon jälkeen kun rupesin taas pari päivää sitten antamaan tavallista maitoa, niin ei ole Veetillä näkynyt enää minkäänlaista reagointia vatsaongelmina tai muunakaan. Eiköhän mekin siis saada kohta aloitettua pelkän tavallisen maidon juonti.
Viimeistään ensi viikolla olisi myös tarkoitus varata Veetille 1-vuotis neuvola-aika ja toivotaan, että saadaan se aika suhteellisen lähelle synttäreitä. Tuo meidän neuvola kun tuppaa aina olemaan täynnä ja kaikki ajat varattuja ties kuinka pitkälle saakka, niin ei ole mitään varmuutta ajan saannista... Mutta toivoa sopii, ettei neuvola-aika venähtäisi ainakaan ihan kauheasti yli 1-vuotis synttäreiden.

Eemilin käsitys Riepun kuvaamisesta.

Eemilin käsitys Riepun kuvaamisesta. vol. 2

Joulusuunnitelmista jos kertoisin vielä jonkin verran, vaikka siihen jouluun onkin vielä aikaa. Eli Eemilille on jo kaikki lahjat hankittu lukuunottamatta kahta hiukan kalliimpaa lahjaa (jos löytyy jostain, niin joku halpa digikamera ja leikkipölynimuri). Nyt siis lahjoiksi on: yöpuku, autolelu, kolmipyöräinen potkulauta (oiskohan ollut Plaston), palapelikirja ja sanojen opettelukirja. Yhteiseksi lahjaksi pojille on hankittu yksi dvd. Veetille taas on hankittuna vasta yksi lahja (kirja) ja nyt onkin alkanut iskemään kamala miettiminen, että mitä ihmettä voi 1-vuotiaalle edes ostaa lahjaksi. Tiedän, ettei sen ikäinen vielä tarvitse melkein mitään, varsinkaan kun pojan synttäritkin ovat ihan joulun lähellä, mutta olisi se nyt kiva jotain keksiä. Leluja meillä on kumminkin ihan tarpeeksi, joten niitä en edes harkitse ostavani enempää... Taidan siis vain päätyä ostamaan muutaman vaatekappaleen ja olla sitten tyytyväinen lahjaostoksiin.
Kaikki nuo lahjathan on siis ostettu "jo nyt", koska mielestäni on huomattavasti fiksumpaa ostaa lahjoja vähän etukäteen kun ne vielä ovat tarjouksessa, eikä sitten kauhealla kiireellä etsiä jouluostos ruuhkassa lahjoja kalliimmalla.
Jokos te lukijat mietitte joulua kovasti ja joko lahjoja on hankittu?

Loppuun voisin laittaa vielä muutaman uuden kuvan Veetistä kun herra innostui leikkimään minikokoisella jalkapallolla:

Hyvää loskapäivän jatkoa kaikille ja toivottavasti intoudun taas mahdollisimman pian kirjoittelemaan meidän kuulumisiamme.

Sormiruokailusta.

Alkuun jo pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä, mutta kirjoitan tämän läppärillä jossa on yber huono näppäimistö ja kirjaimia saattaa puuttua välistä jos en tajua korjata.

Veeti siis sormiruokailee nykyisin kokopäiväisesti ja sen kyllä huomaa ruokapöydän ulkonäöstä, sekä jokaisen ruokailuhetken jälkeen pöydän alusen ulkonäöstä. Mutta luojan kiitos, että ruokamäärät ja ruokailun helppous ovat kasvaneet. Jokun aika sitten Veetille nimittäin iski lusikasta kieltäytymiskausi ja se jatkuu edelleen. Jos yritänkään antaa ruokaa lusikalla, niin Veeti heittää kaiken samantien maahan, sekä kieltäytyy avaamasta suutansa ja jos käy vahinko, että ruokaa sattuu menemään suuhun saakka, niin se syljetään pois...
Niinpä sitten eräänä päivänä ns. muotoilin soseesta käsinsyötäviä palloja ja nehän sitten upposivatkin paremmin kuin mikään pitkään aikaan. Nyt siis jos ja kun teen pikkumiehelle sosetta, niin teen sen täysin ilman nestettä, jotta soseesta tulee ns. muotoiltavaa ja sen saa helposti tarjottua ja se myös menee suuhun saakka.
Myös erilaiset ruuat uppoavat huomattavasti paremmin nyt kun Veeti saa syödä ne itse ja pikkumies syökin pääsääntöisesti jo täysin samaa ruokaa kuin muukin perhe (maustamattomana kylläkin, mutta niin syön itsekin ja J saa sitten maustaa itse oman ruokansa lautasellaan). Lisäksi yllättävän hyvin ihan kaikkea voi syöttää lapselle sorminkin ja jopa keitto menee sormiruokaillen, kunhan siitä karsii ensin liemen pois (sekä muistaa jättää keittoainekset kohtuullisen kokoisiksi, jotta lapsi saa niistä helposti otteen)...
Ihanaa tuossa sormiruokailun aloittamisessa on myös se, että voin laittaa Veetin syömään syöttötuoliinsa ja alkaa siivoamaan keittiötä, tai vaikka valmistamaan ruokaa seuraavaksi päiväksi tai mikä vielä luksusempaa, voin juoda kahvikupillisen rauhassa keittiön pöydän ääressä samalla kun seuraan lapsen ruokailua. Myös yhteiset ruokahetket ovat helpottuneet, koska kerkeän itsekin syödä edes jotain, ilman että tarvitsee koko ajan olla laittamassa uutta lusikallista lapsen suuhun.
Miksi kukaan ei kertonut sormiruokailun olevan näin luksusta silloin kun Eemil oli pieni ja miksi ihmeessä on kokeillut sitä omatoimisesti, olisi säästytty monelta harmaalta hiukselta ja huolesta ettei lapsi syö tarpeeksi? Nyt kyllä kaduttaa ja joskus tulevaisuudessa jos ja kun tulee kolmas lapsi, niin sormiruokailu aloitetaan heti kun lapsi osaa istua itse syöttötuolissa...
Tänäänkin tuli hyvä mieli kun pidettiin taas Veetin kanssa pitkä lounastauko (Eemil oli siis ryhmiksessä) ja syötiin yhdessä. Veeti söi perunaa, porkkanaa, purjoa, sekä lanttua ja itse söin liha-nuudeli wokkia, josta annoin Veetinkin maistella wokkivihanneksia, sekä nuudelia. Hyvin näytti minimiehelle maistuvan ns. aikuistenruokakin. Lihaa en ihan vielä uskaltanut antaa maistettavaksi, koska se oli suhteellisen sitkeää ja en uskonut Veetin pystyvän sitä vielä kunnolla pureksimaan...

Nyt alan kumminkin piirtämään Eemilin kanssa ja ehkä syön toisen annoksen lounaaksi tehtyä wokkia. Kuulumisia yritän keretä kirjoittamaan kunnolla kunhan Veeti nukkuu tai sitten huomenna. Kuulumispostaukseen voisin yrittää laittaa kuvan Eemilin hienoista uusista hiuksistakin, nyt poika nimittäin näyttääkin ihan pojalta (ja isolta sellaiselta), eikä pieneltä tytöltä.

Iltaa.

Mitään fiksua en keksinyt otsikoksi, joten olkoon nyt vaikka ajankohtaa ilmaiseva otsikko. Tämän postauksen sisältö nimittäin käsittelee taas varmaan kaikenlaista, joten turhaan otsikoida juttua yhdellä aiheella.

Perjantaina oltiin tosiaan messuilemassa, kuten taisinkin jo viime postauksessa mainita ja messuista jäi hyvä mieli, sillä muutamia joululahjoja löytyi pojille ja ruokamessuiltakin tarttui muutamia tuotteita mukaan. Kirjamessujen puolelta ostin siis Eemilille Barbapapa palapelikirjan, oma äitini osti pojille kaksi kirjaa, joissa toisessa oli "vedettävä" itsestään kulkeva paloauto ja toisessa oli mukana magneetteja, joilla pystyi itse kuvittamaan tarinan. Harmiksi puolet magneeteista on jo kerennyt katoamaan ja tuon paloautokirjan ajoradankin Eemil kerkesi jo tuhoamaan. Oma mummoni, ei poikien isomummi osti Eemilille kirjamessujen puolelta "sanakirjan", eli kirjan jonka avulla voi opetella sanoja ja Veetille Miina ja Manu kirjan (joita en edes tiennyt enään olevan olemassakaan) ja nuokin pistin piiloon joulua odottamaan, jottei pojat saa liikaa tavaraa normaaleina päivinä...
Ruokamessujen puolelta ostin irtoteetä (lakritsi-, suklaa ja mustikkateetä), sekä sen haudutuspallon. Varsinkin tuo mustikkatee oli aivan ihanaa ja se taisikin päästä suosikikseni teelaaduista. Lisäksi ostin aivan ihanaa Välimeren herkut merkkistä chili-aiolia, joka harmiksi on jo melkein loppunut. J:kin kun tykkäsi siitä. Hiukan hukkaostoksi koitui ostamani "juustovohvelipallot", joita siis ostin kolmea erillaista laatua (cheddar, wasabi ja pekoni) ja oikeastaan kukaan ei niistä tykännyt. Kaikki maistuivat samoilta ja juustocreme täyte noiden vohveleiden sisällä ei tosiaankaan ollut mikään varsinainen makuelämys. No, nyt ne odottelevat kaapissa kunnes vaikka joku vieraistamme tykkäisikin niistä ja söisi ne pois.
Ainiin ja musiikkimessuilta löysin J:lle isänpäivälahja pakettiin herralle oman tee- / kaakaomukin. Isänpäivälahjaa kun ei ole todellakaan helppoa keksiä ihmiselle, joka ei a) mitään tarvitse ja b) ei myöskään mitään turhaa tahdo. Onneksi tiedän J:n pitävän tuosta mukista...

Asiasta toiseen näppärästi hypäten. Huomenna olisi Eemilillä varattuna parturiaika aamusta, sillä torstaina olisi tarhakuvaus ja poika olisi kiva saada näyttämään vähemmän tytöltä. Rohkaistuin siis vihdoin varaamaan ihan koneleikkuu ajan ja saapa nähdä miten pian totun sitten Eemilin lyhyisiin hiuksiin, kun nyt pojalla on ollut pienestä pitäen järjetön ruuhkatukka. No, saadaanpahan ainakin siistit hiukset kuviin ja tarkoitushan olisi siis otattaa samalla pojista sisaruskuvat, jotta saadaan kerrankin (tai ainakin toivottavasti) edustavat  yhteiskuvat pojista.

Veetin kehityksestä sen verran, että pikkumies on vihdoin oppinut huutelemaan äitiä ja tuo ilmenee varsinkin kun Veeti on kiukkunen tai väsynyt. Ihana kumminkin, kun kuulee pojan huutavan äitiä, vaikka se sitten olisikin vain kun lapsi on kiukkuinen... Ainiin ja Veeti on oppinut myös kiipeämään asuntomme portaita ylös ja tuossa asiassa Eemil auttaa näppärästi avaamalla portin pikkuveljelle, jottei porttikaan estäisi Veetin ylös pääsyä. Nykyisin onkin siis pakko valvoa huomattavasti tarkemmin Eemilin toimia, ettei vaan pääse tapahtumaan vahinkoa ja Veeti tippumaan portaista...

Nyt kumminkin painelen tuo hoputtavan miehen kanssa katsomaan The Walking Deadia nauhalta. Jatkan taas kun kerkeän ja jaksan.
(ja yritän ryhdistäytyä blogijulkaisu kelpoisten kuvien ottamisessa, ettei teidän joka kerta tarvitsisi lukea täysin kuvatonta postausta)

Väsymystä ja äitiriippuvuutta

Eemilin uudet syysvaatteet. Ja pikkumies mökötti, koska tarhaan lähtö hidastui äidin valokuvausinnon vuoksi.

Väsyttää ja väsyttääkin niin paljon että hyvä kun hereillä pysyn. Veeti siis valvottaa edelleen öisin tuon hampaiden teon takia ja itse en edelleenkään ole tottunut heräämään tunnin - kahden välein. Mikään ei auta tuohon yölliseen heräilyyn, ei hyssyttely, sylissä rauhoittelu, silittely tai mikään mukaan, paitsi jääkylmä vesi. Pakko kai se on myöntää itselleni, että asetin liian suuret tavoitteet ja toiveet unikoulun toimimiseen ja nyt petyin kun unikoulu ei vaikuttanutkaan yhtä helposti kuin Eemilillä silloin kuin oltiin ensikodin unikoulussa... Kokeilen uudelleen, kun Veetin pieni syysflunssan alku on parantunut ja hampaat tulleet kokonaan läpi, nyt sitä on ihan turha edes yrittää oman jaksamiseni uhalla.

Väsynyt pikkumies ulkoilemaan lähdössä.

Niin ja omia hermojani koettelee myös Veetillä alkanut äitiriippuvuus. Koko ajan pitäisi olla näkyvissä ja edes vessaan en saa mennä ilman Veetiä. Isi ei kelpaa lohduttajaksi, syöttäjäksi tai miksikään muuksikaan. Muistan kyllä, että Eemilillä oli samanlainen vaihe jossakin vaiheessa, mutta ei muistaakseni yhtään noin pahana. Tai sitten melkein kolme vuotta jatkuneet pätkittäiset yöunet sumentavat muistiani, tai aika kultaa muistot niinkuin sanotaan. Eniten odotan tällä hetkellä sitä, että pääsen edes vessaan yksin, ilman että täytyy odottaa Veetin menevän päiväunille ja onneksi tiedän, että tämäkin vaihe on vain väliaikainen ja loppuu aikanaan. Sekä onneksi nuo lapset ovat suurimman osan päivästä mitä ihanimpia, joten pienet ärsytyksetkin haihtuvat siinä vaiheessa kun Eemil näyttää olevansa avulias lapsi ja huolehtiva isoveikka Veetille. Samoin kuin se, että Veeti syö omatekemäni soseet enemmän kuin mielellään, tai nauraa kun leikin poikien kanssa, piristää kummasti ja saa univelat unohtumaan.

Kieli keskellä suuta (kirjaimellisesti :D) keskitytään pystyssä pysymiseen.

Ja tosiaan, kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin Veeti on oppinut seisomaan tukea vasten. Ja sen kyllä huomaa kuhmujen ja mustelmien lisääntymisen muodossa. Veeti kun nousee seisomaan kirjaimellisesti kaikkea vasten, mm. sohvaa, portaita, lapsiporttia, laatikoita, ovia, imuria ym. ja sitten kun esimerkiksi imuri ei pysykään paikalaan, pikkumies mätkähtää suoraan takaraivolleen ja kuuluu kamala huuto. Pitää varmaan kohta hankkia Veetille pyöräilykypärä seisomisharjoituksiaan varten, jottei pikkumiehen pää ole kohta vain yhtä isoa kuhmua. Hassua on kylläkin edelleen se, ettei Veeti vieläkään osaa nousta istumaan makuuasennosta (vaikkakin välillä osaa seisoma-asennosta mennä istumaan), eikä Veeti edelleenkään osaa kontata (Veeti on ottanut nyt max kahta - kolmea konttausaskelta kerrallaan), vaikka Eemil oppi nuo molemat taidot kohtuu paljon ennen seisomaan oppimista. Huomaa kyllä hyvin, että kuinka erilaisia lapset ovat ja kuinka eri aikoihin kaikki opitaan.
Hyvä esimerkki tuosta eri aikaan oppimisesta on myös se, että kaverini tyttö, joka täytti pari kuukautta sitten kaksi, osaa jo laskea viiteen, osaa nimetä värit, osaa muutamia lastenlauluja ulkoa, osaa nimetä todella monia eläimiä + kertoa miten ne ääntelevät, osaa nimetä kaikki Muumihahmot ym ja itse en voisi kuvitellakaan Eemilin osaavan moisia vielä. Samoin kun saman kaverin poika, joka on Veetiä viikon nuorempi, osaa jo kontata, nousta istumaan, ottaa muutamia askeleita tukea vasten, sekä osaa sanoa "äiti". Itse en myöskään osaisi edes kuvitella, että Veeti sanoisi vielä yhtäkään selkeää sanaa vielä vähään aikaan. No, mutta ei saa vertailla ja itse olen tyytyväinen omien poikieni kehitykseen ja niin kauan kun ei neuvolassakaan ilmene mitään poikkeavaa, niin en jaksa edes huolestua.

Eemil kyllästyi totaallisesti kun yritin kuvata syysvaatteita.

Loppuun vielä hiukan kissojen kuulumisia. Kissat tappelevat iltaisin ihan mielettömän paljon ja ruokakupillakin murisevat toisilleen. Todellakin jaksan ihmetellä kun ei edellisessä kodissa mukamas ollut minkäänlaista ongelmaa kissojen välillä ja kissatkin ovat kuulemma vaan leikkineet niinkuin veljesten kuuluisikin. En vaan jaksa millään uskoa, että tuo tappelu olisi alkanut vasta meillä. Onneksi kummallekaan ei ole vielä sattunut mitään ja kisut lopettavat tappelun aina siihen kun niitä kieltää. Ei siis tarvitse onneksi katsella karvojen pöllyämistä koko iltaa...
Kissat ovat myös alkaneet entistä enemmän sopeutumaan Eemiliin ja Veetiin. Nykyisin molemat kisut menevät ihan vapaaehtoisesti kerjäämään huomiota varsinkin Eemililtä ja hyvin usein varsinkin Riepu parkkeeraa Eemilin syliin ottamaan rapsutuksia vastaan. Myös Eemil on alkanut rauhoittumaan kissojen seurassa ja enää Eemilin käytös ei ole jatkuvaa kissojen jahtaamista, eikä väkipakolla silittämistä. On kyllä ollut aivan ihana seurata sitä, että miten sekä kissat, että lapset nauttivat toistensa seurasta ja jaksan elätellä toivoa, että kun aikaa kuluu hiukan enemmän, niin kissat ja pojat olisivat keskenään hyviä "kavereita", eli yhteiselo alkaisi sujumaan täysin ongelmitta.

Jos nyt kumminkin lopettaisin tämän tarinoimisen tähän, ettei juttu ala liikaa rönsyilemään aiheesta toiseen ja tulen jatkamaan taas myöhemmin kun on jotain kerrottavaa.

Kissojen ell käynti + muita kuulumisia.

Veeti taiteilee portaita vasten.

Unikoulusta en jaksa enää edes raportoida, kun nyt jo mennyt yli viikko ja Veeti ei edelleenkään nuku öitänsä. Maitoa en ole ensimäisen unikouluyön jälkeen antanut yhtään, mutta silti tuo pikkumies herää sitä vaatimaan. Vettäkin olen antanut vain vähän ja senkin vain Veetin flunssan takia. En meinaan viitsi räkäistä ja yskivää lasta huudattaa koko yötä, ilman että antaisin edes vettä. Unikoulu raportointi jää siis toistaikseksi tähän, mutta kerron kyllä jos muutosta yöunissa ilmenee.

Riepu ulkoilemassa

Veetikin oppi vähän aikaa sitten seisomaan tukea vasten. Tai no, olisiko ollut viime viikon keskiviikko vai torstai, kun Veeti seisoi pinnasängyssään kun heräsin. Nyt pikkumies nousee seisomaan ihan kaikkea vasten ja kaatumisiakin on tapahtunut ihan kohtuullisesti. Onneksi osaan kumminkin olla jo stressaamatta pienistä kolhuista, toisin kuin Eemilin ollessa pieni, meinasin saada sydänköhtauksen kaikesta. Istumaan Veeti ei edelleenkään osaa itse nousta, eikä Veeti myöskään konttaa vieläkään, mutta eiköhän nekin taidot sieltä jossakin vaiheessa tule. En jaksa edes huolestua, onhan Veeti vasta 8,5kk ja seisomaankin nousee jo, niin kyllä ne muutkin taidot sieltä hitaasti, mutta varmasti tulevat.

Mikä siellä meni?

Kuvien puolesta tämä postaus on aika kissakuvapainotteinen. En meinaan ole pojista niin paljoa ottanut julkaisukelvollisia kuvia, mutta aina välillä on kiva laittaa postauksiin jotain väriä. Ja olihan minulla kissoistakin kerrottavaa. Meillä oli siis maanantaille varattu rokotusaika Nuottaniemen eläinlääkäriin (tai alunperin piti ottaa mikrosirutkin, mutta tulin toisiin ajatuksiin, koska eiväthän kisut edes ulkoile tai muuta, niin en usko niiden olevan tarpeelliset tällä hetkellä, katsoo niitä sitten myöhemmin). Onneksi J heitti minut ja kissat autolla eläinlääkäriin, koska olisin eksynyt alta aika yksikön sinne Nuottaniemen pientaloalueelle. Alue ei nimittäin näyttänyt alkuunsakkaan siltä, että sielä olisi eläinlääkäriä ollut, mutta ihan oikeaan paikkaan navigaattori meidät kumminkin ohjasi.
Eläinlääkäri oli siis asuintalon yhteydessä ja odottelimme hetken aikaa ulkona, sillä olimme aika reippaasti etuajassa. Pian kumminkin eläinlääkäri tulikin jo paikalle ja pääsimme sisälle. Ensin eläinlääkäri tutki Riepun (silmät, korvat, turkin, polvet, sydämen, sekä painon) ja Riepu sai kehuja kunnostaan, sekä luonteestaan, joka ei kuulemma ollut alkuunsakkaan kissamainen, vaan enemmänkin koiramainen. No, tämänhän me jo tiesimmekin. Riepun paino oli 4,4kg, eli ihan hyvän kokoinen kolli kyseessä, painoa ei vain saa tulla yhtään enempää. Rokotusten pistäminenkin meni hyvin.
Seuraavana eläinlääkäri tutki samat asiat Albertilta ja Albertkin sai kehuja kunnostaan, mutta luonne oli kuulemma hyvin paljon kissamaisempi kuin Riepulla. Albert ei meinaan ollut alkuunsakkaan samaa mieltä tutkimisesta, vaan herra olisi mielummin lähtenyt tutkimaan eläinlääkärin huonetta. Painoa Albertille oli kertynyt 4,9kg, mutta sekään ei kuulemma ollut yhtään liikaa, sillä Albert on rakeenteeltaan todella paljon tanakampi kuin Riepu. Silti painoa ei saa tulla yhtään enempää.
Kokonaisuudessaan tuosta eläinlääkärireissusta jäi hyvä mieli ja kun tulee aika kissapoikien leikkautukselle, niin menemme ehdottomasti samalle eläinlääkärille. Niin mukava nainen oli kyseessä.

Maistuupa nurmikko hyvältä.

Mitään ihmeempiä ei oikeastaan ole tapahtunut ja synttärinikin tuli vietettyä selvinpäin J:n isällä maalla. Ihan kivaa oli ja kaikkein ihaninta oli nukkua täydessä hiljaisuudessa ilman minkäänlaisia häiriöitä. Tai no, olihan se aika ihanaa kun ruuatkin sai valmiina ilman omaa työpanosta ja valmiiseen ruokapöytään oli aivan ihana päästä. Varsinaista hermolomaa siis tuo matka.

Ja nyt kun juttu kerran rönsyilee muutenkin aiheesta toiseen, niin voisin mainita, että Eemilin sanavarasto on alkanut yhtäkkiä karttumaan ihan mielettömästi. Vaikkakin, eihän Eemilin puhe ole vielä ihan täydellistä, mutta olen ihan yllättynyt, kuinka puhe alkaa täysin yllättäen lisääntymään. Muutamia uusia sanoja ovat mm. "kira" (kirahvi, Eemilin tärkein unilelu), "pupu" (oikeasti Veetin unirätti, mutta Eemilin omittua sen, siitä tuli Eemilin toiseksi tärkein unilelu), "voi" (Eemil ilmoittaa yleensä tuon kun on itse käynyt hakemassa leipää ja haluaa voita päälle), "nammiia" (tarkoittaa mitä tahansa makeaa), "kikka / miau" (kissa), "aai" (Albert), sekä muutamia nimiä ja muitakin sanoja on alkanut tulla ihan kamalasti. Siitä se puhe siis lähtee pikkuhiljaa kehittymään.

Albert piileskelee vaunujen alla.

Ja muistattehan käydä kurkkimassa silloin tällöin tuota myytävät-välilehteä. Tänään juuri lisäilin vähän uusia tavaroita ja illalla yritän keretä jatkamaan. Kaikkea en siis ole todellakaan vielä kerennyt lisäämään.