Puhumisesta.

Koska perheessämme ei varsinaisesti tapahdu mitään mainitsemisen arvoista, ainakaan kovin usein niin suurin osa postauksista on valitettavasti tälläisiä yleisiä höpötyksiä omista pohdinnoistani ja mietteistäni. Onneksi ensi viikolla on jälleen Niilon neuvola, niin saan todennäköisesti jotain oikeaakin kirjoitettavaa kuulumisista tänne blogin puolelle...

Nyt kumminkin asiaan, eli puhumiseen. Suurin osa lapsistahan oppii puhumaan joskus yhden vuoden tienoilla, joko ennen tai jälkeen ja ensimäiset sanat tulevat yleensä hieman ennen vuoden ikää. Meidän pojat ovat kumminkin erittäin hitaita oppimaan puhumaan ja Eemilkin alkoi tavailla ensimäisiä sanojaan joskus vähän päälle vuoden iässä. Meni kumminkin todella kauan ennen kuin Eemil alkoi puhumaan selkeästi ja pidempiä sanoja. 2,5-vuotis neuvolasta tulikin lähete puheterapiaan kun poika ei puhunut tarpeeksi pitkiä lauseita, mutta puheterapeutin mielestä huoli oli aivan turha sillä lapsi ymmärsi puheen selkeästi ja osasi sanoja joita moni sen ikäinen ei osannut. Nyt hieman päälle 3,5-vuotiaana Eemil puhuu PALJON ja selkeästi, välillä tuntuu että poika puhuu jopa liikaa ja välillä on myös olo, että olisipa tuo lapsi joskus hiljaakin. Eemil ei siis paljon mieti mitä möläyttää ja missä tilanteessa, mutta onneksi se on aivan normaalia tuon ikäiseltä. Joitain sanoja joutuu tietystä vielä selittämään (tai oikeastaan niiden merkitystä), mutta pääsääntöisesti poika puhuu juuri niin selkeästi ja paljon kuin tuon ikäisen niin sanotusti kuuluukin.

Veeti taasen ei puhu vieläkään, ei sanaakaan ja pojalla on ikää jo kohta 2-vuotta. Tai no, tarkka ikä on 1v 10kk, mutta mielestäni tuo on tosi pitkä aika ilman että lapsi puhuu sanaakaan. Poika kyllä ääntelee omalla kielellään ja ymmärtää selkeästi kaiken jota hänelle sanotaan, mutta minkäänlaista puhetta Veeti ei tuota. Veetin oma "puhe" on siis pääsääntöisesti äänteitä "tö, tä" ja nuo kyseiset äänteet tarkoittavat kirjaimellisesti aivan kaikkea, joten mitään edes mitään omia sanoja ei ole millekään. Muutaman kerran olen kuvitellut kuulevani sanan äiti, eno tai isi, mutta uskoisin tuon olevan ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta, koska kyseessä on tosiaankin ollut vain kerta tai kaksi ja senpä vuoksi en laskekaan kyseessä olevan oikean puheen. Pelkään jo valmiiksi 2-vuotis neuvolaa joka on edessä joulukuussa ja tiedän, että tulemme saamaan lähetteen puheterapiaan.
Olen jo omassa pienessä päässäni kerennyt keksimään vaikka minkälaisia kauhudiagnooseja pojalle ja olen myös kerennyt kehittämään pelon, että entä jos poika ei ala puhumaan vielä vaikkapa vuoteen? Lisäksi Veetin puhumattomuus vaikuttaa selkeästi jo kaverisuhteisiin muiden lasten kanssa, koska yksikään lapsi ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa jolloin Veeti turhautuu ja purkaa turhautumisensa agressiivisuutena. Näin ollen harva lapsi tahtoo leikkiä Veetin kanssa, koska kukapa haluaisi tulla tönityksi tai lyödyksi. Olemme kylläkin järjestelmällisesti kieltäneet pojalta väkivaltaisuuden, mutta voin vain kuvitella kuinka turhauttavaa on kun kukaan ei ymmärrä mitä Veeti tarkoittaa.
Itse toivon, että Veeti alkaisi puhumaan mahdollisimman pian, koska Eemilinkin suhteen pojan puhumaan oppiminen helpotti arkea todella paljon kun ymmärsimme mikä on hätänä ja mitä poika tahtoo. Veetin suhteen lähes kaikki on tällä hetkellä arvailua, koska pojan äänteetkään eivät tarkoita mitään fiksua ja niitä äänteitäkään ei tosiaan ole kuin muutama... Toivottavasti saamme neuvolassa jotain vastauksia mieltäni askarruttaviin asioihin tuon puheen suhteen ja toivottavasti hyvin mahdollisesti edessä olevasta puheterapiasta olisi jotain apua. Tai jos emme saa lähetettä puheterapiaan, pyydän sen itse, koska olen melko varma että 2-vuotiaan kuuluisi normaalissa tilanteessa puhua edes jotakin...

Onko teillä lukijoilla kokemusta myöhään puhumaan oppineista lapsista (siis esimerkiksi yli 1,5-vuotiaana puhumaan oppineista)? Mistä tämä on johtunut ja onko puhe kehittynyt normaalisti myöhemmin? Vai olenko vain ylihysteerinen ja ylireagoinko?