Olo on kuin tiejyrän alle jääneellä.

Jo parisen kuukautta vanha kuva Veetistä.

Siis ihan järkyttävä olo. Niska jumissa, nenä tukossa, kurkkuun on muuttanut ilmeisesti kaktus. Siihen päälle kun lisää väsymyksen ja kaksi räkäistä lasta, joista toinen sairastaa korvatulehdusta, saadaan olo, että voisin kuolla tähän paikkaan. Tässä siis syy, miksi kirjoittelu on hiukan jäänyt taas kun ei jaksa koneella roikkua...
Eilen käytiin siis Veetin kanssa lääkärissä ja saatiin diagnoosiksi korvatulehdus. Onneksi ei kumminkaan mitään tarttuvaa, sillä tänään juhlitaan Veetin 1-vuotis syntymäpäiviä (vaikka virallinen päivä onkin vasta 18.) ja olisi ollut nihkeä perua juhlat jos pojalla olisikin ollut jotain tarttuvaa. Omasta flunssaisuudestani en viitsi edes huolestua, sillä sitä on jatkunut koko perheellä siitä lähtien kun tähän asuntoon muutettiin ja epäilenkin kosteusvahinkoa. Huono vain, että isännöitsijämme on sitä mieltä, että kosteusmittausta ei tehdä "turhaan" ja että sairastella voi ilman kosteusvahinkoakin... Eikä tuo kohtuu edullisen kosteusmittaajan löytyminenkään ole mikään kovin helppo homma, mutta pakko yrittää vielä löytää sellainen jotta saataisiin selvyys tähän jatkuvaan sairaskierteeseen.
Onneksi kuuma suihku ja kahvi / tee auttavat flunssaiseen oloon ja niiden kanssa meinaan jatkaakin itseni parantelua. Aikuisen yskä ja nuha kun eivät kuulemma ole lääkäriasia, joten lääkäriaikaakaan en saanut itselleni...
Meinaamme kyllä joka tapauksessa näillä näkymin hakea uutta asuntoa ensi vuoden puolella, kunhan yhdet ihanat asunnot valmistuvat. Kyseinen taloyhtiö olisi huomattavasti fiksumpien kulkuyhteyksien päässä, sukulaiset asuisivat hiukan lähempeänä (poikien toinen mummi melkein naapurissa) ja uusissa taloissa voisi ainakin luottaa, ettei talot olisi terveyshaitta... Nyt pitää vain toivoa, että hakuaika noihin taloihin alkaisi mahdollisimman pian ja että saisimme asunnon sieltä.

Kuva Eemilistä loppukesältä.

Poikien kuulumisista sen verran, että Eemil tosiaan on nyt ollut ryhmiksestä pois melkein koko ajan, sillä ei poikaa voi räkäisenä ja yskäisenä sinne viedä. Harmi vain, ettei ryhmiksen ohjaajat tunnu olevan yhtään samaa mieltä siitä, että pidämme paikkaa pojalle kun Eemil vain sairastaa koko ajan. Itse kumminkin uskon, että meillä on siitä huolimatta oikeus pitää paikka, koska terveinä päivinä Eemil selkeästi tarvitsee ryhmistä, jotta saa ikäistään leikkiseuraa ja erilaista tekemistä kuin kotona.
Veeti taasen oppii huimaa vauhtia uusia asioita ja nytkin Veeti kävelee jo ilman tukea. Tuota ilman tukea kävelyä on nyt jatkunut pari viikkoa ja hassu miettiä sitä, kuinka paljon nopeammin Veeti oikeen oppii kaiken, kuin Eemil aikoinaan. No, kaipa se on se isomman veljen malli, joka on paras opetus. Yksi hyvin ärsyttävä uusi tapa Veetille on myös ilmestynyt. Nimittäin sohvalle kiipeäminen. On todella ärsyttävää kun ei melkein uskalla edes vessaan mennä, ilman että pikkumies on kiivennyt sohvalle, eikä osaakkaan tulla alas, vaan tippuu yleensä satuttaen itsensä. Kaipa (toivottavasti) Veetikin sitten kohta oppii myös tulemaan alas sohvalta itse, tai tajuaa olla kiipeämättä sinne.

Raskaudesta sen verran, että olo on aivan mahtava. (jos ei oteta huomioon jatkuvaa flunssaa, mutta se nyt ei liity periaatteessa raskauteen). Pahoinvointi jäi jonnekin hyvin alkuviikoille ja ei ole tullut takaisin ja pientä (tai oikeastaan aika isoa) väsymystä lukuunottamatta tuntuu, että energiaa olisi vaikka pienelle kylälle. Asunto pysyy huomattavasti siistimpänä nyt kun tuntuu, että siivousinto ei vain lopu, leipomistakin olen yrittänyt lisätä, mutta koska en todellakaan ole mikään leipuri, niin en viitsi kovin erikoisia juttuja leipoa, muuten niitä ei söisi kukaan.
Maha taasen turpoaa mielestäni ihan hävytöntä vauhtia, mutta onneksi tuokin turvotus vissiin häviää vielä jossain vaiheessa hetkeksi jos oikein muistan. Liitoskipuja löytyy ja ne ovat suoraan sanottuna täyttä helvettiä, mutta onneksi nekään ei ole liian suuri vaiva pilatakseen hyvää oloani. En vain osaa täysin nauttia tästä hyvästä olosta, koska molemat edelliset raskauteni ovat olleet ihan järkyttäviä, joten pieni ns. järjen ääni huutelee pään sisällä, että sieltä se järkyttävä olo tulee jossain vaiheessa... Meinaan silti yrittää nauttia tästä raskaudesta täysillä, sillä näillä näkymin tämä jää viimeiseksi raskaudeksi, sillä kolme on ehdoton maksimi meidän perheen lapsiluvulle. Vaikka, niin piti olla yhdenkin ja sitten kahden... Nyt vain tunne on erilainen, koska tuntuu että lapsimäärä on aivan loistava silloin, kun viimeinen raskaus olisi koko raskauden ajan näinkin ihana ja voisin muistella raskauksia vain hyvällä.

Nyt taidan kumminkin lopettaa tämän jorinan ja mennä pesemään vielä lattiat ennen vieraiden tuloa. Tulen varmaan jossain vaiheessa laittamaan kuvia synttäreiltä ja kertomaan, miten ne menivät.