Mistähän aloittaisi.

No nyt on ollut jo melkein luvattoman pitkä tauko blogin päivityksessä, mutta jotenkin blogi on vain jäänyt taka-alalle. Ensin oli töitä niin paljon, ettei töiden jälkeen oikein jaksanut ajatella muuta kuin ajan viettämistä lasten kanssa ja kotitöitä, sitten kun oli vapaata, tahtoi tehdä jotakin muuta kuin viettää aikaa tietokoneella ja lapsetkin kaipasivat huomiota paljon enemmän kun tein enemmän töitä. Kun työtunnit vähenivät (kun eräs parin kuukauden tuuraus päättyi) alkoivatkin helteet ja kuka nyt helteillä tahtoisi istua koneella. Kun helteet sitten helpottivat hetkeksi, oli blogi jo osittain unohtunut ja iski ongelma "kehtaanko" enää palata blogini pariin ja onko täällä enää yhtään lukijaakin. Kerkesin jopa miettimään, tahdonko lisätä blogiin enää ollenkaan kuvia lapsista ja haluanko kirjoittaa blogia täysin kuvattomana, tai ainakin ilman lasten kuvia. Tulin kumminkin siihen tulokseen, että niin kauan kun kuvat pysyvät asiallisina, pystyn julkaisemaan niitä ilman omantunnon tuskia, vaikka niitä tuskin tulisikaan ihan kamalasti täällä näkymäänkään. Nykyisin kun kuvaan melkein kaiken Instagramiin ja sieltä voi siis käydä vilkuilemassa perheemme kuulumisia kuvien muodossa. (Ja jos joku osaisi kertoa, miksi Instagram pissii osan kuvista, niin kuin nuo tuoreimmat jättämällä kuviin mustan viivan toiseen laitaan vaikka sitä ei näe kuvaa muokatessa, vaan se ilmestyy vasta kuvan julkaisun jälkeen, olisin enemmän kuin iloinen.)
Nyt en myöskään yritä lupailla aktiivisempaa päivittämistä, koska lupaamalla se ei ole onnistunut ennenkään. Katsotaan siis miten innostun taas kirjoittamisesta ja muiden ihmisten blogien seuraamisesta.

Mitäs perheemme elämässä onkaan siis kerennyt tapahtua tämän blogitauon aikana?

Poikien hoitojärjestelyt ja oma työtilanteeni. Alkuun töitä riitti ja riitti enemmän kuin jaksoin tehdäkkään ja J viihtyi kotona poikien kanssa. J:n hoitovapaalla oleminen toimikin siis enemmän kuin hyvin. Tein siis yhden pidemmän tuurauksen erääseen kauppaan ja samalla muutamia satunnaisia tuurausvuoroja eri kauppoihin. Hain myös järjestyksenvalvojakoulutukseen, jonne tosissani luulin pääseväni, sillä sain jo sähköpostinkin missä luvattiin lisäinfoa kurssien aikatauluista, sekä paikoista heinäkuussa ja ehdot kurssin maksuttomuudelle. No, ensin vähenivät vuorot niin ettei niillä vuoroilla todellakaan mitään perhettä elätettäisi ja aloin kyselemään josko pojat saisi päivähoitoon jotta J:kin voisi palata töihin ja tekisimme molemat töitä. Sitten kävi ilmi, ettemme saisi pojille päivähoitopaikkaa todennäköisesti kuin vasta joskus syksyllä, jos tahtoisimme kaikki lapset samaan hoitopaikkaan ja vieläpä vuoropäiväkotiin kun julkisilla liikkuvana ja töiden alkaessa aikaisimmillaan 6.00 ei oikein tavallinen päiväkoti käy.
Teinkin siis vuoroja niin paljon kun pystyin ja kuin niitä oli, lopulta J:n piti kumminkin palata takaisin työelämään jotta saadaan vuokra maksettua ja jotta perhe saa rahaa elämiseen. Se siitä minun työelämään paluusta sitten toistaiseksi, nyt hengaan taas kotiäitinä ja elättelen toivoa josko saisin lisävuoroja (sellaisia jotka käyvät minulle ajallisesti) ja saisin tehdä edes vähän töitä. Toisaalta, pojat viihtyvät kotona ja kyllähän siellä hoidossa kerkeää olla viimeistään koulussa. Eipä meillä ole mikään kiire laittaa poikia päivähoitoon kun virallisesti saan olla hoitovapaallakin vielä vajaa kaksi vuotta.

Niilon kasvu ja kehitys. Niilohan täytti jo vuoden viime kuussa, mihin ihmeeseen tämä aika menee? Ja mihin mun vauva on kadonnut? (Synttäreistä teen erillisen postauksen.) Poika kasvaa siis kovasti ja 1-vuotis neuvolakin oli jo hieman virallisten synttäreiden jälkeen. Tarkkoja mittoja en muista tähän hätään, mutta poika kasvaa ja kehittyy juuri sitä vauhtia kuin käyrien mukaan pitääkin ja kaikki oli erinomaisesti neuvolassa. Niilo on myös oppinut paljon viime postauksen jälkeen, herra nimittäin kävelee, juoksee ja kiipeilee erittäin sujuvasti, vaikka aina välillä saattaa käydä pieniä haavereita vielä. Lisäksi poika osaa jo sanoa "äiti" ja "ei", tai siis ainakin nuo ovat selkeästi tunnistettavissa olevat sanat. Hampaitakin poika on saanut monta suuhunsa ja luojan kiitos nyt on pieni tauko hampaiden teossa (koputtaa puuta).
Normaalimaitoon siirryimme huhtikuussa ja Niilo on syönyt täysin samaa ruokaa kanssamme noin huhtikuusta lähtien ja soseita ei ole siis sen jälkeen tähän talouteen ostettu. Normaalimaitoon siirtymisessä ei ollut mitään ongelmia ja se sujuikin yllättävän kivuttomasti, vaikka totutimmekin pojan normaalimaitoon sekoittamalla tuttipulloon heti alusta alkaen puolet tavallista maitoa ja puolet korviketta.
Yöt ovat vielä hieman katkonaisia, vaikka osittain uskon heräilyn johtuvan myös tästä tuskallisesta helteestä. Toivommekin siis että helteet laantuisivat pian ja Niilo alkaisi nukkumaan kunnon yöunia. Huomenna poika siirtyykin omaan huoneeseen, sekä ns. isojen poikien sänkyyn joten unikoulutuskin alkaa huomenna kunnolla. Jospa päästäisiin samalla yöimetyksestäkin kokonaan eroon.

Veetin kasvu ja kehitys. Veeti ei puhu vieläkään kunnolla ja vaikka sanavarasto on kasvanut huomattavasti lähiaikoina, saa edelleen pohtia vähän väliä että mitähän asiaa pojalla onkaan. Kävimme (tai minä kävin) nyt alkukesästä puheterapian / Vantaan kaupungin järjestämällä kurssillakin, jossa käsiteltiin erilaisia apukeinoja lapsen puhumaan saamiseksi ja saimmekin sieltä erinomaisia vinkkejä. Nyt vain odotellaan kärsivällisesti, milloin poika suvaitsee alkaa puhumaan kunnolla, vaikka eipä sillä oikeasti mikään kiire olekaan.
Sen lisäksi, että puheenkehityksen viivästymä aiheuttaa hieman ongelmia, on Veeti alkanut reagoimaan äärimmäisen vahvasti kaikkeen muuttuvaan ja esimerkiksi J:n töihin paluu on saanut pojan reagoimaan erittäin voimakkaasti. Voi olla, että Veetin käytös menee osittain uhmaiän piikkiin ja osittain sen piikkiin, ettei poikaa aina ymmärretä, mutta valitettavasti varsinkin Niilo joutuu kärsimään tästä Veetin käytöksestä. Veeti on nimittäin keksinyt, ettei Niilo osaa vielä puolustaa itseään ja Veeti purkaakin siis turhautumisensa Niilon mätkimisellä. Yksikin päivä tulin pesukonetta täyttämästä kun huomasin Veetin lyövän Niilon päätä seinään. No, ei auttanut muu kuin viedä Veeti jäähylle nurkkaan, mutta siellä poika vain nauroi asialle. Selitin tietty pojalle mitä hän oli tehnyt väärin ja miksi joutui nurkkaan, mutta Veeti vain istui nurkassa jäähyllä nauraen. Heti jäähyltä päästyään Veeti meni ja löi Niiloa. Tämä sama toistuu useita kertoja päivässä ja luojan kiitos tuo pään seinään lyöminen jäi vain yhteen kertaan, mutta ei sekään tunnu kovin kivalta kun heti kun käännän selkäni, Veeti joko tönii Niiloa tai lyö Niiloa...
Olen jo puhunut neuvolaankin Veetin käytöksestä ja kuulemma pitää seurata väkivaltaisuutta jonkun aikaa ja jos se ei lopu, niin varata aika neuvolapsykologille. Pakkohan se aika on varata suht pian, ei tuollaista käytöstä nimittäin vain jaksa pidemmän päälle ja valitettavasti en omista silmiä selässäni, joten Veeti pääsee turhankin usein mätkimään Niiloa huomaamattani.

Eemilin kasvu ja kehitys. Eemil on vetänyt nyt ihan lähikuukausina jonkun kasvuspurtin ja lähes kaikki vaatteet ovat jääneet yhtäkkiä pieniksi. Lisäksi poika on alkanut kuvittelemaan, että hän olisi isompi kuin mitä on ja nyt meillä jankataan koko ajan "Millon voin mennä yksin ulos?", "Miksen voi mennä yksin ulos?", "Saanko pelata pleikkaria?", "En mene nukkumaan, olen jo iso!" ym. Enpä olisi ikinä arvannut että lapsista tulee mukamas isoja jo noin pieninä, vaikka välillä Eemil tuntuukin jo niin isolta lapselta. Pojasta on tullut myös äärimmäisen omatoiminen ja hän osaa esimerkiksi itse voidella leivät, ottaa juotavaa hanasta, sekä jääkaapista, käydä itse suihkussa, imuroida, mopata lattioita, auttaa Veetiä ja Niiloa pienissä jutuissa ym. Kamalaa ajatella, että vastahan Eemil syntyi ja nyt poika osaa jo vaikka mitä ja on vaikka kuinka iso, mutta silti kumminkin niin pieni...
Ettei kukaan kumminkaan kuvittelisi, että Eemil on pikkuenkeli, pakko kertoa että pojan uhmaikä on myös äärimmäisen hirveässä vaiheessa. Silloin kun Eemiliä nimittäin suututtaa, lentää tavarat päin, ovia paiskotaan, huudetaan "Mä en tykkää susta!", "Mee pois!", "Sä oot tyhmä!" ym. yhtä mukavia lausahduksia. Jos Eemilin yrittää laittaa jäähylle, laittaa poika kaikin tavoin vastaan, eli puree, potkii, lyö ja Eemilistä saa pitää ihan kunnon voimilla kiinni jotta lapsen saa rauhoittumaan ja siihenkin on mennyt parhaimmillaan melkein tunti että poika suostuu lopettamaan huutamisen ja rauhoittumaan. Ikinä en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut Eemilin ollessa vauva, kuinka paljon pojalla onkaan voimaa jo tässä vaiheessa.

Tämän hetkinen tilanne onkin siis suoraan sanottuna yhtä hullunmyllyä. Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain lukittautua vaatehuoneeseen huutamaan kun kaikki pojat kiukuttelee ja huutaa samaan aikaan. Yleensä kumminkin jaksan kohdata päivän haasteet ja lapsien ailahtelevat mielialat päivästä toiseen ja samalla vieläpä huolehtia taloudesta. Kumminkin välillä on olo, että kun joskus palaan täysipäiväiseen työelämään, niin miten ihmeessä pääni kestää sen? Ja miten ylipäänsä jaksan? Vaikka J auttaakin sen mitä pystyy ja kerkeää, niin karu tosiasia on, että kun miehen melkein jokainen työvuoro kestää 12h ja siihen päälle työmatkat, ei sitä yhteistä aikaa loppujen lopuksi jää mitenkään mielettömästi. Tai jäähän sitä, mutta ei J lopulta kerkeä kovinkaan paljon auttamaan lasten hoidossa tai kotitöissä, jolloin ne jäävät pääsääntöisesti minun vastuulleni.
Toisaalta, pääasiahan on, että koti ja lapset tulee hoidettua ja elämiseen riittää rahaa ja tässä tilanteessahan kaikki nuo täyttyvät.

Pakko kyllä kysyä, onko lukijani jo hylänneet, vai onko joku jaksanut odotella paluutani blogimaailmaan?