Vieraileva kirjoittaja: Teiniäidistä kuuden lapsen äitipuoleksi

Tällä kertaa vierailevana kirjoittajana on tuttuni joka hyppäsi teiniäitiydesta yhden lapsen äitiyden lisäksi kuuden lapsen äitipuoleksi.

Kun 18-vuotiaana tulin raskaaksi, en hetkeäkään epäillyt tai pohtinut muita vaihtoehtoja kuin että pitäisin lapsen. Se ei ollut ensimmäinen raskauteni, vaan toinen. Vuosi aikaisemmin koettu keskenmeno oli saanut minut asennoitumaan elämääni täysin eri tavalla. Monet illat sitä silti pohtin, olisinko tarpeeksi kypsä näin nuorena vanhemmaksi. Todennäköisesti en, en todellakaan ollut, en välttämättä ole tänäkään päivänä. Mutta siitä hetkestä lähtien, kun 19-vuotiaana synnytin ja sain omasta mielestäni täydellisen pakettini syliini, tiesin, että nyt on viimeinen hetki kasvaa. Olin sinä hetkenä virallisesti teiniäiti.

Siitä se elämän vuoristorata sitten lähti. Minua kohtasi synnytyksen jälkeinen masennus, josta en olisi selvinnyt ilman laajan tukiverkoston eli perheeni tukea. Todellinen osuma kasvoille, etten oikeastaan tiennyt mitään äitiydestä, eihän kukaan tiedä esikoisen tullessa mitä se todellisuudessa on. Äidiksi kasvetaan, ei synnytä. Tuli ero lapsen isän kanssa ja olin yksinhuoltaja. Monta kriisiä samaan hetkeen, josta ei selvitty ongelmista pois päin sukeltamalla. Se vaati voimia, aikuisen päätöksentekoa ja kasvamista henkisesti, nopeasti, rajusti ja niin vielä kerran nopeasti kuin vain mahdollista.

Kuulostaa varmasti kliseiseltä idiotismilta, kun sanoo, että nykyinen mieheni ilmestyi yhteisen kaverin kautta juuri oikeaan aikaan. Juuri sinä hetkenä, kun kaikki oli leviämässä käsiin, enkä ollut enää varma voisinko saada elämääni siihen pisteeseen, että kykenisin olemaan niin hyvä äiti kun halusin olla. Ja entä sitten, kun kohtaat unelmien miehesi täydellisessä kokonaisuudessaan ja hän sattuu olemaan leskimies ja samalla kuuden lapsen yksinhuoltaja. Ei siinä oikeastaan ollut mitään. En epäillyt hetkeäkään etteikö se olisi minulle sopinut. Lapset tulisivat mukana samassa paketissa, kaikki kuusi, vaikka yksi ei enää asunutkaan kotona. Jokainen pieni yksilö omassa paketissaan, juuri sellaisenaan, vikoineen täydellisenä.

En ehkä osannut siihen hetkeen ajatella kuinka vaikeaa se todellisuudessa olisi, nimittäin siirtyä yksinhuoltaja teiniäidistä suur- sekä uusperheen äitihahmoksi. Äitihahmoksi pojille, josta löytyi kaveria ihan tarhaikäisestä täysi-ikäiseen asti. Sanotaan näin, että omien kokemuksien jälkeen siihen asemaan oli suhteellisen helppo asettua. En usko, että kauhean moni minun ikäiseni olisi siihen ryhtyisi, sillä kaksikymppisellähän on vasta elämä edessä. Kaksikymppiset ovat, tahtoivat tai eivät, hirmuisen naiiveja elämän suhteen. Ihmekö tuo, vastahan sitä aikuisuuden maailmaan oli astuttu, eikä elämästä ollut vielä mitään hajua.

Minun kokemukseni saattoi kuitenkin antaa pientä tuntua siihen, ettei kaikkea oltu tuhoontuomittu jo valmiiksi. Olin meidän lapsuudenperheemme esikoinen. Muita useamman vuoden vanhempi. Meidän perheesemme kuului äiti ja pikkuveli. Hieman myöhemmin isäpuoli ja hänen kaksi lastaan. Minun pikkusiskoni ja pikkuveljeni. Meidän isäpuolemme tai no isämme, oli kuin tuuliviiri. Hän eli edelleen nuoruuttaan ja me kaikki neljä enemmän tai vähemmän biologista sisarusta olimme pitkälti äidin kanssa. Minun suhteeni oikeaan isääni oli aina ollut etäinen ja myrskyinen, sama juttu oli sisaruksillani, oli kyse isästä tai äidistä. Tilannetta vaikeutti se, että äitini oli jo meidän nuoruudessamme kovin sairas ja hänen päivänsä meni sängyssä tuskissaan makaamiseen ja siihen, että hänellä oli voimia pitää huolta siitä, että meillä oli päivällinen ruokapöydässä. Muuhun hänellä ei voimat riittäneet.

Minä olin meidän sisaruksistamme vanhin ja minä olin se, joka otti meistä kaikista vastuun. Otin vastaan pienempien sisarusten turvattomuuden ja pelon tunteesta syntyneet raivokohtaukset, kannoin huolta heidän asioistaan ja yritin olla esimerkki jo pienestä pitäen. Peitin pienten sisarusteni kasvot siltä päihtyneeltä ilakoinnilta, kun vanhemmat palasivat baari illan jälkeen kotiin, kun äiti kerrankin sai jalat toimimaan ja kykeni kävelemään kipujensa kanssa. Olin tavallaan se perheen aikuinen, jota äiti ei kyennyt olemaan sairastamisensa vuoksi ja isäpuoli ei halunnut olla. Hän oli naiivi nuori, joka ei halunnut menettää hetkeäkään nuoruudestaan. Niissä oloissa minä olin kasvanut ja sen vastuunkantavan asenteen minä toin mukanani meidän uusperheeseemme.

Oli ihan odotettavissa, ettei kaikki suju oppikirjojen mukaan, kun ryhtyy sellaiseen parisuhteeseen. Parisuhde ei ole koskaan yksinkertaisesti selvä ja kun siihen lisätään ripaus molempien menneisyyden kokemuksia sekä kuusi kotona asuvaa lasta, joilla jokaisella on omat omaikäisen pienen pojan ongelmat, oli sekametelisoppa valmis. Rutiineista ei alkujaan meillä ollut tietoakaan ja kuljimme pitkälti aika mututuntumalla läpi ensimmäisten kuukausien. Pikku hiljaa lasten vieraskoreus alkoi karista harteilta ja oma enemmän tai vähemmän kova luonne tuli esiin. Oli viisivuotias, jolta virtaa ja villejä/vaarallisia tilanteita ei puuttunut. Seitsemänvuotias juuri koulun aloittanut herkkä ja pehmeä nuori mies, joka kaipasi pitkiä elämää tutkiskelevia keskusteluja. Oli kymmenenvuotias siivousintoilija joka osasi asettua ison pojan rooliin, mutta halusi olla ajoittain mukana viisivuotiaan kanssa legoleikeissä. Kaksitoistavuotias biljardista innostunut poika, joka ei puhua putkahtanut. Kun poika pikku hiljaa ensimmäistä kertaa vuosiin alkoi kunnolla puhua, minulle, siinä suurin silmin katseltiin mitä ihmettä oli juuri tapahtunut. Ja tietysti neljätoistavuotias teini-ikäinen, jolla aikaa ei olut enää perheelle, kun kaverit ja harrastukset (tytöt) olivat houkuttelevampi osapuoli elämässä. Ja sitten minun vajaa kaksivuotias vauvapuolikas, joka vasta opiskeli ihmisyyttä ja asteittain äidistä itsenäistymistä.

Ongelmia meillä toi myös edelleen ajoittain se, että vanhimpien lasten kanssa minulla oli melkoisen pieni ikäero. Vanhinta omassa kotonaan asuvaa lasta se ei haitannut. Hän oli onnellinen isänsä puolesta, kun isä oli löytänyt elämäänsa naisen. Kuitenkin nämä teini-iän paremmalla puolella olevat pojat tutustuesaan kyseenalaistivat auktoriteetin täysin ja jaksoivat muistaa että ikäeroa meilllä kolmella oli vähemmän kuin minulla ja heidän isällään. Ongelma on tasaantunut vasta ajan kanssa ja olen nähnyt kovasti töitä sen eteen, että pojat näkisivät minut ennemmin aikuisena kuin ihmeellisenä tyttötätinä, joka oli heidän elämässään lähes päivittäin. Kyllä he jaksavat asiasta nykypäivänäkin muistuttaa, mutta enemmän leikkimielisessä suhteessa, kuin tosissaan. Olen aikuisen paikkani perheessa ansainnut kovalla työllä, ainakin melkein.

Myös pienempien poikien kanssa tuli astetta myöhemmin ongelmia, kun he ymmärsivät etten ole lähtemässä arjesta pois yhtäkkiä. Syntyi mustasukkaisuutta isää kohtaan ja ajoittain ei isä saanut koskea minuunkaan pienten poikien mielstä, kun olin heidän. Sen lisäksi vielä kaksivuotias kääpiöni raivosi vieressä, kun kukaan muu ei saanut tulla syliin paitsi hän ja jos mieheni kainaloon pääsin hetkeksi loikoilemaan pitkän päivän jälkeen, kaksivuotias käski äitiä pois sylistä. Viimeisenä konfliktina tuli kymmenenvuotiaan täysi kyseenalaistaminen, olisinko minä oikeasti heidän elämässään se turvallinen aikuinen, joka ei ole lähdössä minnekkään, oli kyseessä ylämäki tai alamäki. Hän koetteli hermoja ja sääntöjä, minkä vain osasi. Oli epäkunnioittava ja saimme mieheni kansa keskustella pojan kanssa useamman kerran asiasta. Vasta kun minä itse pojan raivokohtauksen tullessa uskalsin napata kymmenenvuotiaan syliini ja annoin raivokohtauksen tapahtua siinä, pysyin lähellä ja näytin ettei siinä ollut mitään väärää, meidän palapelimme palaset kolahtivat paikalleen, eikä sen koommin tämän pojan kanssa pienestä kiukuttelusta huolimatta ongelmia ole ollut.

Vuodessa kävin läpi miehen ja kaikkien poikien kanssa sellaisen tunnemyrskyn ja koettelun, että arkisista asioista huolehtiminen oli täysin hukassa. Täytyy myöntää, että vaikka se vei voimia, olisi minun pitänyt silti osallistua arkiseen taloudenhoitoon ja muuhun, sillä kun mies hoiti asiat yksin, se synnytti meidän välillämme konflikteja, joita seuraavaksi täytyi olla selvittämässä.

En sano, etteikö tämän konfliktivuoden aikana olisi ollut hyväkin hetkiä. Niitä oli paljon, kun seitsemänvuotias meni esimerkiksi ensimmäistä päivää kouluun, yhteisen leffaillat ja se, että jokainen oli paikalla päivällispöydässä samaan aikaan, jossa vaihettiin kuulumisia. On valitettavaa, että konflikteihin kului niin paljon aikaa ja energiaa, mutta ne oli käytävä läpi, jotta kykenin ansaitsemaan paikkani perheessä. Kun asia oli selvä, oli enää vain yksi konflikti käymättä ja se oli minun itseni kanssa. Minulla ei ollut enää varaa asettaa itseäni etusijalle, vaan minua ennen tuli aina kuusi (tai seitsemän tarvittaessa) poikaa, joiden elämä ja tarpeet menivät meidän aikuisten edelle. Minun tuli päästää irti itsekkyydestä, joka nuorena ihmisenä väkisinkin roikkui mukana ja vaati antamaan itselleen huomiota. Minun oli astuttava äidin rooliin täysin, oman lapseni takia ja näiden ihanan kuuden lapsen takia, jotka elämääni otin avosylin vastaan.

Nyt tätä kirjoittaessani voin sanoa, että olen kehittynyt itseni kanssa hurjasti. Olen ymmärtänyt sen, että kun lapsen synnyttää perheeseensä tai ottaa tietoisesti mukaan miehen mukana, se on täysipäiväinen sitoutuminen vanhemman rooliin, olit äiti tai äitipuoli. On kyse omasta biologisesta lapsesta tai lapsipuolista, he tarvitsevat turvalliset ja rakastavat aikuiset elämäänsä, joille lasten hyvinvointi ja tarpeet tulevat omien tarpeiden edelle. Kyllähän vanhemman kuin vanhemman kuuluu välillä olla terveellä tavalla itsekäs ja hieman levätä ja ottaa aikaa itselleen. Se tekee meistä hyviä vanhempia kun muistamme levätä, mutta omistaa myös aikamme siihen, että tarjoamme maailmalle hyvää kasvavaa aikuista ja lapselle turvallista ja tervettä otetta tulevaisuuteen.

Tilanne on alkanut tasaantua. Olen löytänyt itseni kanssa tasapainon, horjuvan sellaisen, mutta kehitys jatkuu sitä mukaa kuin päivät kuluu. Tärkeintä kuitenkin on, että meidän kotonamme todella vallitsee jonkinlainen tasapaino. Ei elämä ole yhtä juhlaa, eikä ole yhtäkään päivää etteikö huushollissa jotkut lapset riitelisi keskenään tai kiukuttelisi. Tai sitten se kiukuttelija on minä tai talon isäntä. Se on kuitenkin elämää, elämää meidän uusperheessämme, uusperheellisessä suurerheessämme. Me jaamme iloja ja suruja, vaikeuksia ja ratkaisuja. Hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Mikään ei ole koskaan yksinkertaista. Tärkeintä on vain se voima, jolla jaksaa jatkaa ja kasvattaa itseään joka päivä. Se on meidän pojat.