Kun itsestämme lasun teimme

Itse itsestään lastensuojeluilmoituksen teko on yleensä hyvin vaiettu ja jopa nolo aihe josta hyvin harvoin puhutaan julkisesti edes tutuille. Lastensuojelu on myös asia jota hyvin usein pelätään ja kiertääpä netissä jopa juttuja siitä kuinka lastensuojelu ottaa ja vie lapset mukamas täysin ilman syytä. Koska aiheesta täytyisi mieluummin puhua enemmän jottei se olisi niin iso tabu niin ajattelin nyt kirjoittaa meidän perheestämme.

Mitään akuuttia syytähän perheessämme ei ole lastensuojelulmoitukselle ja painotan, että ilmoituksen teimme tosiaan ihan itse eikä kukaan ulkopuolinen. Kenenkään ei siis tarvitse alkaa spekuloimaan mitään mikä ei pidä paikkaansa.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Olimme jokunen aika sitten päiväkodissa palaverissa sillä päiväkodilla oli hieman huolta siitä, miten minä ja J jaksamme arkea kun alle kouluikäisiä lapsia on neljä kappaletta ja näistä yhdellä lapsella on adhd-testit edessä ja toisella lapsella liuta testejä, puheterapiaa, sekä sairaalajaksoja puhumattomuuden vuoksi. Tämän lisäksi Leevikään ei oikein syö kunnolla. Tai no, syö kaikkea mikä on vähäänkään makeaa ja hyvää mutta kunnollinen ruoka ei tunnu uppoavan. Vähitellen totutetaan Leeviä syömään kunnolla mutta koska syöminen on heikkoa niin yöheräilyjä on luonnollisesti hieman enemmän.

Palaverissa sovimmekin siis, että teemme itsestämme lastensuojelullisen tuen tarpeen kartoituksen jotta saamme apua arkeemme ajoissa vielä kun jaksaminen riittää hyvin. Tällä tapaa meillä on mahdollista saada apua myös Eemilin järjettömiin raivareihin kotona joiden aikana poika heittää tavaroita, huutaa ja paiskoo ovia. Järjestelmällinen jäähylle laittaminenkaan tai kieltäminen ja keskustelu kun ei ole tähän käytökseen auttanut joten jossain vaiheessa on pakko nöyrtyä ja hakea ulkopuolista apua.

Yksi iso syy, miksi päiväkoti tätä myös ehdotti oli se että myönsin suoraan ettei meillä ole järin suurta tukiverkostoa. Tai tukiverkosto toki löytyy jotka auttavat oman jaksamisensa sekä pystymisensä puitteissa, mutta Niiloa ja Leeviä ei oikein saada ikinä mihinkään varsinkaan yöksi. Tästä johtuen minulla ja J:llä on ollut kahdenkeskistä aikaa viimeksi noin neljä vuotta sitten. Ei siis tosiaankaan järin usein...

Nyt on siis tosiaan ilmoitus tehty ja sosiaalityöntekijän kanssa puhuttu puhelimessa. Ensi kuussa meille tulee kaksi kappaletta sosiaalityöntekijöitä käymään ja juttelemaan. Samalla puhutaan mahdollisuudesta saada tukiperhe. Tukiperheisiin tosin on järjettömät jonot ja sosiaalityöntekijä ei vaikuttanut kovinkaan optimistiselta sellaisen saannin suhteen mutta ainakin yritämme. Ilman yritystä kun ei ainakaan sellaista saada.

Sosiaalityöntekijöiden suhtautuminen tähän oli suorastaan ihana. He pitivät todella hyvänä sitä, että tukea haetaan ajoissa vaikkei tiedä edes vielä tuleeko tuelle tarve. Tällä tapaa pyritään pitämään jaksaminen varmana jottei jaksaminen vahingossakaan lopu. Rupeamme myös hakemaan meille tukiperhettä jotta saisimme J:n kanssa joskus aikuisten aikaa ilman lapsia. Katsotaan kumminkin nyt saadaanko tukiperhe sillä jonot ovat todella pitkät.

Tällaisistakin asioista tulisi pystyä puhumaan avoimemmin ja vaikkei tämä postaus varmasti ollut selkein niin tahdon kumminkin avata asiaa sillä se liittyy arkeemme josta tahdon kirjoittaa rehellisesti.