Vieraileva kirjoittaja: Elämäni kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

Lähipiirissäni eräs nuori nainen kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Koska aihe on valitettavan vaiettu, pyysin tätä ihmistä kirjoittamaan tarinansa jotta voisin julkaista sen ja näin ollen muut saisivat taudista lisää tietoa ja mahdollisesti jopa rohkeutta kertoa asiasta omassa lähipiirissään.

Itse kaksisuuntaista sairastavan läheisenä koen taudin välillä todella hankalana, sillä on hankala auttaa ihmistä joka ei voi taudille mitään. Ajan kuluessa olen kumminkin oppinut olemaan eläytymättä liikaa toisen tunteisiin ja näin ollen kestän itse paremmin huolien ja muun kuuntelun. Toisaalta taas ulkopuolisen silmin usko Suomen sairaalajärjestelmään on satunnaisesti alkanut horjumaan sillä välillä tuntuu etteivät lääkärit ole tehneet parhaita mahdollisia ratkaisuja läheiseni hoitamisen suhteen.

Tässä kumminkin läheiseni tarina ja toivottavasti joku saisi rohkeutta luettuaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kokemuksia. Tämä tarina on kirjoitettu noin puolisen vuotta sitten, mutta on edelleen ajankohtainen tilanteen ollessa välillä parempi ja välillä huonompi.

Mun lapsuus oli aika vaikea, olin ala-asteella kun molemmilla vanhemmilla alkoi menemään lujaa alkoholin kanssa. Isä oli väkivaltainen, joten kotona oli välillä pelottava olla. Oon kiitollinen siitä että mulla on paljon sisaruksia, joihin oon aina pystynyt turvautumaan. Koulussa opettajat huolestu musta, olin sillon kai neljännellä luokalla, kävin säännöllisesti kuraattorin kanssa juttelemassa, sillon taisi tulla ensimmäiset merkit masennuksesta. Olin 12-vuotias kun isä oli jättänyt vuokrat maksamatta, saatiin häätö ja vanhemmat eros.
Sen jälkeen meni hyvin jonkin aikaa meillä. Uus koti ja koulu, pieni uusi alku. Sitten äiti alko taas näyttää masennuksen merkkejä ja kuluttamaan alkoholia enemmän.
Olin viidennellä luokalla, kun aloin itekin käyttää alkoholia, ajauduin vanhempaan seuraan ja koulunkäynti alko kärsiä. Sain kuitenkin ala-asteen suoritettua, sekä 7 ja 8 luokankin sain läpi, vaikka ylä-asteella olin masentunut, kouluun herääminen aamuisin oli todella vaikeaa, oli todella vaikeaa esittää kavereille ja opettajille että kaikki ois hyvin. En mä enää halunnut joutua kuraattorille juttelee asioista, kun en mä sille ois voinut kertoa meijän perheen asioista rehellisesti. Meillä oli sanaton sopimus siitä, että kaikki esittää että meijän perheen asiat olis kunnossa. 9 luokalla masennus oli niin paha, etten mä enään päässyt kouluun aamuisin. Nukuin kellonympäri enkä jaksanut tehä mitään. Mun piti silti huolehtia pikkuveljestä, koska äiti ei sitä tehnyt. Jatkuvasti huolehdin äitistäkin, mua pelotti kun se ei ollut enää oma itsensä, se oli aina ärtynyt ja väsynyt ja liian usein humalassa.
Jäin siis 9-luokalla luokalle, siirryin toiseen kouluun suorittamaan sen uudestaan. Se syksy meni uudessa koulussa ihan hyvin, jaksoin käydä taas koulussa ja sain numeroita parannettua. ( tällöin olin 16v)
Joulun jälkeen, selvisi etttei äiti ollut saanut laskuja maksettua, eka meni sähköt poikki. Vähän sen jälkeen äiti ilmoitti että me saadaan häätö, minä ja pikkuveli joudutaan muuttaa nuorisokotiin.
Mun tietääkseni kellään sukulaisella ei oo diagnoosia. Mutta oon pitkään epäillyt että äitillä ois sama sairaus, koska silläkin tulee masennuskausia ja vilkkaampia kausia. Se ei osaa hoitaa raha-asioitaan ja alkoholi maistuu hyvin.
Isällä on jotain mielentarveysongelmia, mutta ei diagnoosia. Isän kanssa en enää oo missään tekemisissä, se on liian monta kertaa pettänyt mut pahasti. Sille on alkoholi tärkeämpi kuin omat lapset. Se valehtelee aivan kaikesta eikä koskaan pidä lupauksiaan.

Muutto nuorisokotiin oli meille hyvä asia, saatiin olla taas lapsia ja ympärillä oli tasapainosia ja huolehtivia aikuisia. Kevät nuorisokodissa meni ihan hyvin, tottakai mä kapinoin sääntöjä vastaan, kun ei mulla ikinä ollut kotiintuloaikoja eikä muitakaan rajoja.
Mä pääsin ammattikouluun, alalle mihin olin aina halunnut. Ajattelin että vihdoin mun asiat alkaa mennä hyvin, vaikeudet on takana. Mutta se kesä, ennen ammattikoulun alkamista, mulla meni todella lujaa, olin maaninen. En pysynyt hetkeäkään paikallani, alkoholia kului paljon ja irtosuhteita oli paljon. Kaverit ja nuorisokodin ohjaajat oli tuolloin tosi huolissaan musta, en enää ollut oma itteni. Olin väsynyt, mutten saanut nukuttua. Pakenin vaikeita asioita alkoholin avulla. Sillon nuorisokodin ohjaajat tajus ettei mulla oo kaikki kunnossa, ne sai mut menemään lääkäriin. Aloin käymään psykiatrin luona ja aloitin lääkityksen. Opiskelut alkoi parin kuukauden sairaslomalla. Olin avohoidossa jonkun aikaa, sielä sain diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hoitajien mielestä mun mieliala menee päivän aikana vuoristorataa, mutta en mä sitä ite kokenut. Mä raivostuin tosta väitteestä, miten tuntemattomat ihmiset voi noin väittää, ei ne tiennyt mitään mun elämästä. En mä uskonut tohon diagnoosiin, olin sitä mieltä että se tullaan vielä perumaan.

Nuorisokodin ohjaajat tuki diagnoosia, nehän sillon parhaiten näki mun elämän ja mielialat. Oon ikuisesti kiitollinen yhdelle ohjaajalle, hän mut sai "pysäytettyä" miettimään asioita, tajuamaan ettei kaikki oo kunnossa, sitoutumaan hoitoon ja lääkitykseen, vaikka edelleen itseltäni sen diagnoosin kielsin.

Mun mielestä mä olin vaan väsähtänyt, kaikki olis kohta taas normaalisti kunhan saisin nukkumisen kuntoon.
Jatkoin kuitenkin psyk sairaanhoitajan luona käymistä, juteltiin mun elämästä ja vaikeuksista. Pääsin vihdoin kouluun ja mieliala oli tasanen, lääkitys ja terapia siis auttoi.
Mulla tais mennä 1-2 vuotta suht hyvin, tottakai oli vähän masista ja pieniä nousuja, mutta ei mitään isoja muutoksia.
Täytin 18 ja muutin omaan kämppään, mulla olli hyvä parisuhde, elämä tuntu taas hyvältä.
Olin vuoden asunut yksin ja seurustellut, kun tuli ensimmäinen vaikea masennuskausi. Olin melkein koko syksyn pois koulusta. Alkoholia alkoi taas kulumaan, sillä oli helppo turruttaa tunteet. Mun parisuhde alkoi rakoilemaan, joka vaan pahensi masennusta. Lopulta olin todellakin pohjalla, en nähnyt keinoja päästä sieltä enää ylös, ei mulla ollut enää ketään kuka kaipais, kun ei poikaystäväkään kuunnellut mun pahaa oloa. Yhtenä iltana sitten humalassa, yksin kotona, aloin syömään mun lääkkeitä, huuhtelin ne siiderillä alas ja mietin kuinka kohta ei enää tarvis tuntea yhtään mitään, ei tarvi enää esittää iloista kenenkään edessä. Kaveri sattu soittaa just sillon, se sai mut soittaa itelleni ambulanssin. Heräsin seuraavan aamuna sairaalasta, ensimmäinen ajatus oli silloin " Miks mä oon vielä täällä". Siitä alko mun ensimmäinen osastohoito jakso ja vasta silloin oikeasti ymmärsin että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Poikaystävä pisti poikki kun olin osastolla, se vaikeutti paranemista, mut lääkityksen muutoksilla ja ystävien tuen avulla pääsin takas kotiin ja voin vähän paremmin.
Masennuskausi kuitenkin jatkui. Ajattelin jatkuvasti erilaisia tapoja, miten mä voisin ottaa hengen iteltäni, vaikka en oikeasti sitä halunnut tehdä. Olin vaan niin väsynyt, sängystä ylöpääseminen tuntu mahdottomalta, kuin olis pitänyt juosta maratooni. Itketti jatkuvasti, mutta en enää pystynyt itkemään. Olin kuin zombi, kaikki oli harmaata, enkä tuntenut minkäänlaisia hyvänolon tunteita. Meni pari kuukautta, jouduin taas osastohoitoon, koska alkoi itsemurha-ajatukset taas olla liian vahvoja, enkö tehnyt enää muutakuin nukuin.
Olin osastolla pari viikkoa, taas muutettiin lääkitystä. Sen jälkeen masennuksesta pääsinkin vihdoin eroon.
Sen jälkeen tuli mania, se oli ihana tunne. Energiaa riitti kaikkeen, koti pysyi siistinä ja sosiaalinen elämä heräsi uudestaan henkiin. Mun mielestä kaikki oli hyvin, olin joka päivä iloinen, energinen ja tosi sosiaalinen. Kaveri oli kahvilla mun luona, siivosin kotia samalla kun juteltiin kaverin kanssa. Yhtäkkiä kaveri kysy multa, et miks en istu alas ja välillä ota rennosti. Sillon tajusin etten mä pysty istuu aloillani, oli pakko kokoajan tehä jotain. Siivosin kotia lattiasta kattoon ja seiniä myöten, ajatukset juoksi todella kovaa. Jatkuvasti tuli uusia ideoita mitä voisin tehä, samaan aikaan halusin mennä lenkille, siivota, tehä ruokaa, lukee kirjaa ymsyms, mutta mitään en saanut kunnolla tehtyä. Saatoin mennä juomaan vettä keittiöön ja yhtäkkiä tajuun että pesen jääkaappia ja vesi jäi juomatta. Mitään en siis saanut valmiiksi, kun jo aloitin toista tekemistä.

Tää sairaus varjostaa mun jokapäiväistä elämää, töissä käynti on välillä todella vaikeaa, aamuheräämiset on tuskaista masennuksen takia. Töissä pitää esittää että kaikki on hyvin, vaikka pään sisällä tuntuu ettei mun kuuluis elää, että kaikille ois parempi jos vaan nukkuisin pois, pitää hymyillä vaikka tekis mieli käpertyä sikiöasentoon itkemään. Kaikista vaikeinta on se, että joudun pitämään "maskia" yllä, en saa näyttää muille että oon täysin rikki sisältä, ja se kun yritän kertoa jollekin mun oikeista tuntemuksista, saan vastaukseksi että kaikki menee ohi kunhan vaan nukun tai ajattelen positiivisemmin. Ei se mua auta, mieltä ei korjata niin helposti kun murtunutta kättä. Mania taas vaikuttaa jokapäiväsesti niin, että en pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla, vaan ajatukset juoksee, sillon pelkään että teen töissä jonkun pahan virheen, jaan lääkkeen väärin tai väärälle potilaalle. Ja ahdistus iskee, kun ei saa mitään aikaseks, kaikki jää kesken.

Tosi moni kaveri jäänyt matkan varrella pois mun elämästä, ei ne ymmäränyt että oon sairas ja sen takia todella surullinen tai liian energinen, se satuttaa todella paljon. En mä itse tätä sairautta halunnut.

Hoidan sairautta tällä hetkellä lääkityksellä ja psyk sairaanhoitajan tapaamisilla. Säännöllinen rytmi on mulle todella tärkeä, se vaan ei aina toteudu kun lähihoitajana teen vuorotyötä.

Mua ärsyttää että mediassa näytetään vaan tän sairauden hyviä puolia, kuinka ihmisillä menee loistavasti elämässä, kuinka ne on oppinut elämään tän kanssa. Se ei todellakaan ole niin helppoa. Mulla saattaa mennä kuukausiakin hyvin, mutta sitten täysin yllättäen oonkin taas pohjalla. Vaikka mä kuinka haluisin ja yrittäisin, mulla silti tulee vaikeita kausia, joudun silti kamppailemaan itteni kanssa loppuelämän. Tiedän että mun lääkitys tulee muuttumaan vielä monet kerrat, koska niin tulee muuttumaan myös mielialat.

Mä pelkään tätä sairautta, ikinä en tiedä millainen on seuraava päivä, tai miltä tuntuu tunnin päästä. Musta tuntuu että petän mun läheiset, koska ajattelen itsemurhaa ja koska oon välillä niin masentunut, etten jaksa mitään tehdä tai ketään nähdä. Mä en halua kuolla, mä en vain jaksa elää.