Seitsemän minuuttia jotka tuntuivat ikuisuudelta

Eilen oli tarkoitus tulla illalla päivittämään blogia, kunhan saisin lapset nukkumaan. Aina kaikki ei vain mene suunnitelmien mukaan ja eilen ei ilta sujunut läheskään niin kuin olin ajatellut.

Ilta alkoi normaalisti, J lähtö töihin kuudeksi ja itse aloin vähitellen iltatoimille lasten kanssa. Isommat pojat menivät nukkumaan ja minä jäin Leevin kanssa tuijottamaan Netflixistä Modernia Perhettä. Vähän ennen kymmentä heräsi kumminkin Veeti. Ilmeisesti poika oli nähnyt pahaa unta ja rauhoittelun Veetiä siinä samalla kun kuuntelin, että milloin Leevi hermostuu sitterissä johon poika oli jäänyt yksinään odottelemaan. Ei mennytkään kauaa kun Leevi hermostui ja kävin hakemassa hänet syliin. Veetin ja Leevin yhteen aikaan huutaminen sai kumminkin Niilonkin herämään ja lähdin hakemaan Niilolle juotavaa keittiöstä koska pojalla oli janokin.
Yritin olla mahdollisimman nopea sillä kolme neljästä lapsesta huusi ja jotain oli tehtävä ripeästi jottei Eemilkin heräisi ja liittyisi huutokonserttiin. Lähdinkin keittiöstä reippaasti Leeviä toisella kädellä kantaen ja toisella kädellä Niilon juotavaa kantaen kunnes se tapahtui. Lattialle oli jäänyt pyyhe, enkä katsonut ollenkaan jalkoihini jonka seurauksena astuin pyyhkeen päälle joka luisti liukkaalla laminaattilattialla. Meillä käyneet, tai ainakin suurin osa meillä käyneistä tietää että lattiamme ovat ihan mielettömän liukkaat ja niinhän siinä sitten kävi, liukastuin pyyhkeeseen, kaaduin ja Leevi löi päänsä lattiaan. Soitin J:lle äkkiä että tulisi kotiin kun Leevi kumminkin päästi pikaisen itkun kaatumisen jälkeen, mutta kesken puhelun Leevi valahti aivan veltoksi. Nopeasti sanoin J:lle että tulee tosiaan kotiin, minä soitan hätäkeskukseen.

Hätäkeskuksen kanssa puhuessani olin ihan paniikissa, kaksi isommista pojista huusi taustalla ja hätäkeskus joutui toistamaan kysymyksensä useamman kerran ennen kuin tiesin mitä piti vastata. Ambulanssikin oli lähetetty paikalle lähes tulkoon heti puhelun alettua. Puhelun aikana Leevi aukoi silmiään aina silloin tällöin, mutta muuten poika oli kuin spagettia. Aivan yhtä löysä ja tuntui kuin pojalla ei olisi lihaksia ollenkaan. Paniikkini vain yltyi kun aika tuntui matelevan ja Leeviin ei saanut kunnollista kontaktia. Onneksi hätäkeskuspäivystäjä rauhoitteli, että niin kauan kun poika hengitti ja aukoi silmiään edes hieman ei ollut hengenhätää. Seitsemän minuuttia, jotka ambulanssilla kesti saapua paikalle tuntuivat ikuisuudelta, tuntui kuin aika vain matelisi ja jouduinkin jälkikäteen vielä tarkastamaan että kuinka kauan puhelu oikein kesti. Aika ei ikinä ole mennyt niin hitaasti kuin nyt kun odotin apua paikalle, eikä toivottavasti tarvitse enää ikinä tuntea tuota samaa ikuisuudelta kestävää paniikin tunnetta.
Alaovemmekin oli lukossa, joten kun hätäkeskuspäivystäjä sanoi ambulanssin olevan kilometrin päässä, jouduin jättämään isommat pojat hetkeksi sisällä hätäkeskuspäivystäjän kehoituksesta jotta saisin alaoven auki. Onneksi J saapui samaan aikaan pihaan ambulanssin kanssa ja hän pääsi juoksemaan ylös isompien poikien kanssa kun itse menin Leevin kanssa ambulanssin sisälle tarkastettavaksi.

Kävimme läpi moneen kertaan mitä tapahtui ja miten ja Leeville tehtiin erilaisia testejä. Onneksi poika oli huomattavasti pirteämpi ambulanssissa ja Leevi jaksoi jopa hermostua testien teosta, joten jo ambulanssissa pystyttiin toteamaan ettei mitään vakavaa ollut sattunut. Onni onnettomuudessa, että itse kaaduin ensin ja Leevi löi päänsä vain hyvin pienen etäisyyden päästä maahan. Alkuun ambulanssissa en meinannut millään muistaa Leevin nimeä, saatika syntymäaikaa tai sotun loppuosaa. Onneksi syntymäaika, sekä nimi sentään muistuivat nopeasti, mutta sotun jouduin tarkastamaan J:lle soittamalla koska en vain saanut sitä päähäni. Enhän ollut edes tarvinnut sitä mihinkään ennen tätä.
Testien jälkeen yksi ensihoitajista konsultoi Medihelin lääkäriä siitä, tarvitseeko lähteä Lastenklinikalle kun poika oli tässä vaiheessa jo pirteä. Lääkäriltä tuli päätös, että mennään tarkkailuun sairaalaan jos jotain ilmenisi tuntien sisällä tapahtuneesta. Onneksi ambulanssihenkilökunta oli aivan ihanaa ja he jäivät ilomielin Leevin kanssa odottelemaan ambulanssiin kun lähdin itse hakemaan kotoa itselleni, sekä Leeville ulkovaatteet ja Leeville muut tarvittavat tarvikkeet (mm. vaipat, sekä neuvolakortti) Lastenklinikka vierailua varten.

Matkalla Leevi alkoi hieman jo hermostumaan väsymyksen vuoksi ja sen vuoksi, etten uskaltanut liikkuvassa ambulanssissa imettää. Eikä sen puoleen, ei imetys niissä turvavöissä olisi pahemmin onnistunutkaan. Perille päästyämme ilmottauduimme kumminkin ripeästi ja pääsin tarkkailuhuoneeseen syöttämään Leevin. Tässä vaiheessa väsymys karisi Leevistä ihan totaallisesti ja poika vain jammaili sylissäni.
Yhteensä Leevi kerkesi nukkua ehkä kaksi tuntia koko Lastenklinikka vierailun aikana, sillä joka kerta kun sain pojan uneen, tuli lääkäri tekemään tutkimuksia. Itse sain nukuttua ehkä kymmenisen minuuttia sillä olin Leevin kanssa taaperosängyssä, jossa ei pahemmin ollut minulle tilaa... Lisäksi Leevi nukkui suurimman osan ajasta rintalastani päällä, enkä uskaltanut nukahtaa jottei poika vain pääsisi tippumaan siitä.

Onneksemme pääsimme lähtemään kotiin jo neljän aikaan aamuyöllä kun lääkäri totesi Leevillä olevan kaiken kunnossa. Vuorokauden tarkkailuaikakin meni umpeen noin puolisen tuntia sitten ja poika on jo täysin oma itsensä. Aamulla nukuimme puoli kahteentoista saakka Leevin kanssa univelkoja pois (niin että poika heräsi välillä tissille) jonka jälkeen Leevi heräsi hetkeksi, itse kokonaan ja vähän ajan päästä poika meni jatkamaan univelkojen poisnukkumista. Enkä yhtään ihmettele, että uni maistui viime öisen valvomisen jälkeen...

Itselläni on kaiken tämän jälkeen aika kamala olo. Vaikka vahinkoja sattuu, niin jotenkin tuntuu kamalalta että jalkoihin katsomalla ja kiirehtimättä olisi voitu tämä estää. Onneksi kumminkaan mitään vakavampaa ei sattunut ja jatkossa katsonkin aina jalkoihini, varsinkin Leevi sylissä, enkä varsinkaan säntäile pitkin asuntoa kiireessä. Onni on myös loistava hätäkeskustoiminta, jonka ansiosta ambulanssi tuli pikaisesti paikalle, loistavat hätäkeskuspäivystäjät jotka saavat hysteeriset vanhemmat rauhoittumaan ja tärkeimmät asiat selville, sekä loistava hoitohenkilökunta. Ainakin itselleni jäi aivan mielettömän hyvä olo sekä ambulanssihenkilökunnasta, että Lastenklinikan henkilökunnasta. Lisäksi ambulanssissa mukana ollut opiskelijakin oli selkeästi valinnut alansa oikein, tämä opiskelija oli nimittäin ehkä mukavin sairaanhoitaja opiskelija kenet olen tavannut.