Ihana, kamala jälkikasvu.

Murut <3

Äitiys on ihanaa, mutta välillä sitä tulee miettineeksi että mihin sitä on oikein päänsä laittanut hankkiessaan kolme lasta ja varsinkin näin pienillä ikäeroilla. Onhan pojista toki seuraa toisilleen ja poikien välistä ystävyyttä on ihana seurata, mutta on kolmessa pojissa ja niiden paimentamisessa kyllä hommaakin vaikka muille jakaa.

Eemil (3v 7kk) uhmaa tällä hetkellä lähes kaikkea ja lähes koko ajan. Mikään ei ole hyvin ja poika ilmoittaa hyvin usein "Mä oon vihanen." tai "Mulle tuli paha mieli." Eemilhän tulee siis vihaiseksi nykyisin ihan kaikesta, alkaen siitä että kiellän poikaa koskemasta tietokoneeseen, leikkimästä vessan hanalla tai kantamasta kissalle kirjaimellisesti neljää kiloa ruokaa kerrallaan. Pahan mielen aiheuttaa myös lähes tulkoon kaikki ja siihen ei siis tarvita muuta kuin vaikkapa Veetin lyömisen kieltäminen ja omaan huoneeseen käskeminen. Pahan mielen aiheuttaa myös se, että kiellän Eemiliä syöttämästä Niiloa väkisin tai tunkemasta tuttia väkisin Niilon suuhun. Pahan mielen ja vihaisuuden aiheuttaa myös hyvin usein se, että laitan Eemilille vaipan jalkaan kun en jaksa enää kymmenennen kerran jälkeen siivota lattioilta pissoja ja vaihtaa puhtaita kalsareita jalkaan. (Järjestelmällistä kuivaksi opettelua on nyt ollut jo useamman kuukauden ja silti mitään edistystä ei ole tapahtunut.)
On kumminkin ihana seurata sitä kuinka Eemil oppii koko ajan uusia asioita ja oppii koko ajan puhumaan lisää, sekä kertomaan mitä tahtoo ja miltä milloinkin tuntuu. On myös äärimmäisen ihanaa kun Eemil tulee joka ilta ennen nukkumaan menoansa hakemaan halipusun ja ilmoittaa "Hyvää yötä." Aamuisin poika toivottelee iloisesti "Huomenta" ja ruokailun jälkeen kiitetään, sekä viedään astiat tiskiin. Välillä ihmettelinkin miten Eemil voi olla yhdessä hetkessä uhmaava pikku pirulainen ja seuraavassa hetkessä mitä kiltein, auttavaisin ja huomaavaisin lapsi?
Pakko kyllä myöntää että Eemilistä on myös todella suuri apu muunmuassa siivoamisessa, sekä pienempien komentamisessa ja hoitamisessa. Välillä kumminkin hermot vain palaa ihan totaallisesti ja tekisi mieli lukita poika omaan huoneeseensa miettimään käytöstään, olen kumminkin tyytynyt vain viemään Eemilin omaan huoneeseensa, sulkemaan oven ja kantamaan takaisin aina kun poika sieltä yrittää livistää ennen kuin saa luvan poistua huoneestaan. Tähän mennessä omaan huoneeseen kiikuttamisella ei kumminkaan ole ollut mitään vaikutusta, joten kaipa se pitää miettiä jonkinnäköisen jäähypenkin tai vastaavan käyttöön ottamista. Vai olisiko jolla kulla teistä lukijoista jotain hyvää keinoa uhmaikäisen "rankaisuun" huonosta käyttäytymisestä?

Veeti (1v 9kk) potee tällä hetkellä erittäin pahaa varhaisuhmaa. En muista että Eemilillä olisi ikinä ollut noin pahaa uhmaamista, edes nyt varsinaisen uhmaiän aikana ja Veeti on myös todella kova hakkaamaan kaikkia ja koko ajan. En edes tajua miten noinkin pieni lapsi voi olla noinkin väkivaltainen ja miten voi sattua niinkin paljon kun Veeti lyö? Lyöminen on aina kielletty koko ajan järjestelmällisesti ja poika on kiikutettu joka ikinen kerta omaan huoneeseensa, mutta tuolla ei vaikuta olevan mitään vaikutusta käytökseen ja Veeti vain nauraa aina kun minä tai J kannetaan poika huoneeseensa häpeämään. Ihan kuin rangaistus olisi vain joku kiva leikki. Asiaa hankaloittaa suunnattomasti se, ettei Veeti puhu vielä mitään. Kirjaimellisestikaan ei yhtikäs mitään. Poika kyllä ääntelee ja puhuu niin sanottua omaa kieltänsä, mutta mitään selkeää puhetta ei Veetin suusta tule. Kerran poika on tainnut vahingossa sanoa äiti, ei ja joo, mutta siihen se sitten on jäänytkin, eli en laske noita vielä sanoiksi koska ne on tosiaan kuulunut vain kerran. Pitää nyt vain toivoa, että Veeti alkaisi pian puhumaan, sillä helpottaisi kummasti kun ymmärtäisi mitä poika haluaa ja kun voisi kommunikoida lapsen kanssa kunnolla ja olisi sata prosenttisen varma että lapsi myös ymmärtäisi mitä hänelle sanotaan.
Toinen luonteen piirre joka välillä saa minut lähes hulluksi on Veetin rämäpäisyys. Tämä herra ei siis yhtään ajattele mahdollisia seuraamuksia tai loukkaantumisia vaan Veeti tekee ensin ja miettii sitten. Poika esimerkiksi hyppii sohvalla, sekä pöydällä, kiipeilee tuoleilla ja keikkuu niillä, lähtee juoksemaan märkien jalkapohjien kanssa kylpyhuoneesta karkuun ym. ja yleensä tuosta ei koidu mitään muuta kuin huutoa ja kyyneleitä. Vielä kun pojan saisi ymmärtämään ettei aina kannata olla suinapäinä riehumassa, sillä joku päivä siinä voi käydä oikeasti pahastikkin. Ja jottei kukaan luulisi että meillä saa elää kuin pellossa, niin kyllä Veetiä kielletään aina kun poika tekee jotain kiellettyä, mutta valitettavasti en omista silmiä selässä ja turhan usein Veeti kerkeää satuttamaan itsensä ennen kuin kerkeän lopettamaan esimerkiksi Niilon syöttämisen ja tajuan pojan tekevän pahuuksia.
Veetikin osaa kumminkin olla myös todella empaattinen, kiltti ja rakastava lapsi. Poika silittelee Niiloa hyvin usein ja tulee todella usein halailemaan minua tai J:tä. Veetin lempipuuhaa on myös iltaisin käpertyä kainalooni katsomaan telkkaria tai lastenleffaa. Veetin luonteelle ominaista on myös todella kova siivousinto joka on omalla tavallaan todella hellyyttävää, vaikka muunmuassa pöytien pyyhkimisestä on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä sillä poika vain levittää likaa edes takaisin. Samoin kuin lattiaa rikkalapiolla harjatessa Veeti yleensä levittää roskia enemmän kuin siivoaa niitä. Hyvähän se on kumminkin jostain aloittaa ja täytyykin toivoa että tuo siivousinto pysyy yllä myös pojan kasvaessa...
Onko jollakulla teistä lukijoista kokemusta hyvin myöhäisestä puhumaan oppimisesta? Ja voiko puhumisen opettelua jotenkin kannustaa tai vaikkapa niin sanotusti opettaa lasta puhumaan ilman jatkuvaa jankkaamista, sillä sellaiseen Veetillä tuppaa yleensä vain menemään hermot?

Niilo (2kk 3vko) on vielä pieni ja onneksi suhteellisen kilttikin vielä toistaiseksi. Rintaraivoa on alkanut ilmenemään jonkin verran sillä maidon tuloni on selkeästi vähenemään päin noiden sairaalareissujeni takia ja kaipa se olisi vain kaikille parempi lopettaa imetys kokonaan pikku hiljaa. Muuten Niilo on todella hymyileväinen ja vähään tyytyväinen vauva joka kylläkin kasvaa mielestäni aivan liian nopeasti. Alkuun poika oli varsinainen syliapina, mutta nyt hän on alkanut viihtymään leikkimatolla ja sitterissä hieman enemmän, joten saan tehtyäkkin jotain kotona päivisin. Isoveikkojen rakkaudenosoitukset eivät kumminkaan ole läheskään aina Niilon mieleen ja niistä seuraa yleensä enemmän itkua kuin hymyjä.
Todellakin toivon että Niilon leppoisa ja iloinen luonne pysyy samanlaisena kunhan poika kasvaa vielä lisää vaikka tiedänkin että uhmaikä tällekin herralle tulee loppujen lopuksi. Nyt aion kumminkin nauttia Niilon vauva-ajasta niin paljon kuin pystyn ja kerkeän sillä näillä näkymin Niilo tulee jäämään viimeiseksi lapseksemme ellei mieli muutu joskus usean vuoden päästä. Hieman on kumminkin haikeaa ajatella että Niilo olisi se viimeinen vauva ja esimerkiksi liian pienten vaatteiden myyminen on ehkä hieman kirpaissut, mutta parempi se on niistä luopua kuin jättää pölyttymään turhiksi esimerkiksi varastoomme...