Iltaa.

Mitään fiksua en keksinyt otsikoksi, joten olkoon nyt vaikka ajankohtaa ilmaiseva otsikko. Tämän postauksen sisältö nimittäin käsittelee taas varmaan kaikenlaista, joten turhaan otsikoida juttua yhdellä aiheella.

Perjantaina oltiin tosiaan messuilemassa, kuten taisinkin jo viime postauksessa mainita ja messuista jäi hyvä mieli, sillä muutamia joululahjoja löytyi pojille ja ruokamessuiltakin tarttui muutamia tuotteita mukaan. Kirjamessujen puolelta ostin siis Eemilille Barbapapa palapelikirjan, oma äitini osti pojille kaksi kirjaa, joissa toisessa oli "vedettävä" itsestään kulkeva paloauto ja toisessa oli mukana magneetteja, joilla pystyi itse kuvittamaan tarinan. Harmiksi puolet magneeteista on jo kerennyt katoamaan ja tuon paloautokirjan ajoradankin Eemil kerkesi jo tuhoamaan. Oma mummoni, ei poikien isomummi osti Eemilille kirjamessujen puolelta "sanakirjan", eli kirjan jonka avulla voi opetella sanoja ja Veetille Miina ja Manu kirjan (joita en edes tiennyt enään olevan olemassakaan) ja nuokin pistin piiloon joulua odottamaan, jottei pojat saa liikaa tavaraa normaaleina päivinä...
Ruokamessujen puolelta ostin irtoteetä (lakritsi-, suklaa ja mustikkateetä), sekä sen haudutuspallon. Varsinkin tuo mustikkatee oli aivan ihanaa ja se taisikin päästä suosikikseni teelaaduista. Lisäksi ostin aivan ihanaa Välimeren herkut merkkistä chili-aiolia, joka harmiksi on jo melkein loppunut. J:kin kun tykkäsi siitä. Hiukan hukkaostoksi koitui ostamani "juustovohvelipallot", joita siis ostin kolmea erillaista laatua (cheddar, wasabi ja pekoni) ja oikeastaan kukaan ei niistä tykännyt. Kaikki maistuivat samoilta ja juustocreme täyte noiden vohveleiden sisällä ei tosiaankaan ollut mikään varsinainen makuelämys. No, nyt ne odottelevat kaapissa kunnes vaikka joku vieraistamme tykkäisikin niistä ja söisi ne pois.
Ainiin ja musiikkimessuilta löysin J:lle isänpäivälahja pakettiin herralle oman tee- / kaakaomukin. Isänpäivälahjaa kun ei ole todellakaan helppoa keksiä ihmiselle, joka ei a) mitään tarvitse ja b) ei myöskään mitään turhaa tahdo. Onneksi tiedän J:n pitävän tuosta mukista...

Asiasta toiseen näppärästi hypäten. Huomenna olisi Eemilillä varattuna parturiaika aamusta, sillä torstaina olisi tarhakuvaus ja poika olisi kiva saada näyttämään vähemmän tytöltä. Rohkaistuin siis vihdoin varaamaan ihan koneleikkuu ajan ja saapa nähdä miten pian totun sitten Eemilin lyhyisiin hiuksiin, kun nyt pojalla on ollut pienestä pitäen järjetön ruuhkatukka. No, saadaanpahan ainakin siistit hiukset kuviin ja tarkoitushan olisi siis otattaa samalla pojista sisaruskuvat, jotta saadaan kerrankin (tai ainakin toivottavasti) edustavat  yhteiskuvat pojista.

Veetin kehityksestä sen verran, että pikkumies on vihdoin oppinut huutelemaan äitiä ja tuo ilmenee varsinkin kun Veeti on kiukkunen tai väsynyt. Ihana kumminkin, kun kuulee pojan huutavan äitiä, vaikka se sitten olisikin vain kun lapsi on kiukkuinen... Ainiin ja Veeti on oppinut myös kiipeämään asuntomme portaita ylös ja tuossa asiassa Eemil auttaa näppärästi avaamalla portin pikkuveljelle, jottei porttikaan estäisi Veetin ylös pääsyä. Nykyisin onkin siis pakko valvoa huomattavasti tarkemmin Eemilin toimia, ettei vaan pääse tapahtumaan vahinkoa ja Veeti tippumaan portaista...

Nyt kumminkin painelen tuo hoputtavan miehen kanssa katsomaan The Walking Deadia nauhalta. Jatkan taas kun kerkeän ja jaksan.
(ja yritän ryhdistäytyä blogijulkaisu kelpoisten kuvien ottamisessa, ettei teidän joka kerta tarvitsisi lukea täysin kuvatonta postausta)

Lauran arkielämää arpoo.

Lauran arkielämää blogi siis arpoo Skip Hop merkkisen huppupyyhkeen ja jos tahdot sellaisen, niin kannattaa käydä kokeilemassa onneaan osallistumalla.

Syyssairastelua ja väsymystä

Vähän on jäänyt nyt kirjoittelu kun joku syysväsymys meinaa puskea kovasti päälle ja ei oikein ole jaksanut keksiä jutun aihetta... Nyt ajattelin tulla edes nopeaan kirjoittamaan jotain kuulumisia.
Haettiin siis asuntoa Helsingin puolelta ja olin jo ihan innoissani asunnosta, mutta ei saatu sitä sitten. Niin olisin toivonut, että oltaisiin se asunto saatu ja kerkesin melkeinpä jo innostua siitä, mutta kun ei niin ei... Pakko se on nyt sitten jatkaa asunnon hakua, koska voisin melkein väittää että tässä nykyisessä asunnossa on edelleen jossain kosteutta, Eemil kun ei vaan parannu tuosta jatkuvasta flunssastaan, paitsi silloin kun pikkumies on ainakin yhden yön poissa kotoa, niin flunssa häviää samantien. Ja en usko että asunnossamme olisi niin kylmäkään, että sen takia Eemilille puskisi flunssa koko ajan, koska jos flunssa johtuisi tuosta, niin eikai se paranisi aina samantien kun Eemil on jossain muualla kuin kotona?
Kaikkein inhottavinta tuossa Eemilin jatkuvassa sairastelussa on, että en voi viedä poikaa ryhmikseenkään. Ja ryhmiksen hoitajat eivät tunnu enää edes uskovan Eemilin jatkuvaa flunssaa, vaan hoitajat ovat jo selkeästi alkaneet näyttämään epäilynsä sairastelua kohtaan. Yritä siinä sitten selittää, että lapsi on oikeasti koko ajan kipeä ja mitään ei lääkärissäkään saada todettua, muuta kuin "normaali syysflunssa".
Ja jottei tuota sairastelua olisi vahingossakaan ollut meidän perheessä liian vähän, niin Veetikin kerkesi jo sairastamaan korva- ja silmätulehdukset. Onneksi molemat paranivat äkkiä lääkekuureilla, mutta nukkuminen jäi kohtuullisen vähälle tuona aikana. Ja koska tuo silmätulehdus on niin kauhean kiva tauti, niin se tarttui minullekin, sehän se vasta siistiä olikin... Näh, nyt tämä alkaa mennä jo pelkäksi valittamiseksi sairastelusta, joten jos vaikka kertoisin jotain muitakin kuulumisia.

Ensi viikolla olisi Eemilin tarhakuvauskin ja ennen sitä pitäisi keretä viemään poika parturiin. Tuo Eemilin reuhkatukka alkaa meinaan olla jo kohtuullisen tyttömäinen ja pakko siis saada se siistittyä ennen kuvausta (varsinkin kun itse näppäränä tyttönä leikkasin Eemilille kauhean "siistin" otsatukan, jottei hiukset olisi jatkuvasti silmillä). Ajattelin samalla otattaa pojista myös sisaruskuvan, jos kuvat eivät ole mitään yberkalliita. Saataisiin ainakin edes yksi edustava kuva pojista yhdessä...

Niin ja tosiaan kun viime postauksessa kerroin, että etsimme Albertille uutta kotia, niin se Albertia katsomassa käynyt tyttö tosiaan rakastui Albertiin ja kissa lähti uuteen kotiin viikon päästä siitä. Nyt elämä meillä on rauhoittunut huomattavasti, Eemil ei enää pelkää Riepuakaan, Riepu ei stressaa jatkuvasti ja turkkikin on alkanut Riepulle kasvamaan takaisin. Lisäksi Riepu viihtyy nyt huomattavasti enemmän meidän seurassamme alakerrassa kuin aikaisemmin, sillä nyt ei tarvitse olla koko ajan tappelemassa veljen kanssa. Voisin siis sanoa, että tuo uuden kodin etsiminen Albertille oli paras päätös pitkiin aikoihin. Albertkin kun on ilmeisesti kotiutunut todella hyvin uuteen kotiinsa, eli Albertillekaan muutosta ei koitunut haittaa, pikemminkin muutto oli sillekin vain parempi.

Loppuviikosta olisi edessä kirja-, musiikki-, art forum-, ruoka-, viini-, ja hyvä elämä messut. Voitin tuonne siis kaksi lippua ja tarkoitus olisi mennä käymään. Vielä kun keksisi, että kenen kanssa sitä menisi... J lähtee ehkä mukaan, niin että pyörin messuilla perjantaina aamusta siihen saakka, että J pääsee töistä ja sitten J tulee töiden jälkeen messuille. Oikeastaan mikään muuhan tuosta ei kiinnosta, paitsi nuo ruokamessut ja toivottavasti siellä olisi yhtä hyviä tarjouksia kuin pari vuotta sitten. Onneksi pikkusiskoni tulee meille vahtimaan ainakin Veetiä, niin ei tarvitse pienempää ottaa mukaan kiukkuamaan. Eemil nyt kulkee nätisti mukana ja nauttii menosta, mutta Veetille on tosiaan ehkä parempi jäädä kotiin ja noudattaa omaa päivärytmiään, jottei vaivalla kuntoon saatu rytmi mene ihan pilalle yhden päivän takia...

Nyt kumminkin velvollisuudet kutsuvat ja pitää mennä nukuttamaan Veeti aamupäiväunille + siivoamaan kissanhiekkalaatikko. Kirjoitan taas kunhan juttua keksin.

Hiton syysflunssat.

Eli kuten otsikosta saattaa jo joku arvatakkin, niin meillä ollaan taas kipeinä... Tällä kertaa sairastuskierre alkoi Eemililtä viime viikon perjantaina kun pojan flunssa nousi kolmessa tunnissa 37,4stä 39,9sään ja koska tuo tapahtui illalla, niin eikäs edessä ollut reissu Jorvin lastenpäivystykseen. Pienen odottelun jälkeen päästiin todella mukavan sairaanhoitaja opiskelijan vastaanotolle, joka antoi Eemilille sekä Buranaa, että Panadolia, jotta pieni jaksaisi odottaa lääkärille pääsyä. Opiskelija kurkkasi myös Eemilin korviin, mutta sanoi omien silmiensä perusteella, että korvatulehdusta ei ainakaan olisi. Lopuksi Eemil sai myös autotarran opiskelijalta, sillä pikkumies oli ottanut lääkkeet niin hienosti ja antanut katsoa korviinsakkin ongelmitta...
Lääkärille päästiin myös yllättävän äkkiä, sillä Eemilillä oli polvitaipeissa ja selässä jotain pieniä punaisia näppylöitä (joita itse epäilin hikinäppylöiksi, mutta lääkäri kertoi, että enterorokko kuulemma saattaa alkaa pienillä näppylöillä, jotka sitten muuttuvat rakkuloiksi). Lääkäri kurkkasi Eemilin nieluun ja korviin, kuunteli keuhkot, sekä sydämet ja tutki Eemilin näppylät. Diagnoosina oli normaali syysflunssa ja kotiinviemisiksi saatiin reseptit sekä Buranaan, että Panadoliin. Nyt Eemil on jo kohtuullisen terve, vaikka nenä vielä vuotaakin jonkun verran ja yskääkin löytyy vähäsen, mutta Eemil on silti melkeinpä tervein ihminen perheestämme tällä hetkellä...

Itseäni jäi kumminkin Jorvin lastenpäivystyksen ovessa ollut lappu: "Jos lapsellasi on, tai epäilet olevan vesirokko, jätäthän lapsen ulos tai autoon odottamaan ilmoittautumisen ajaksi" (ei nyt millilleen noilla sanoille, mutta asia oli kumminkin tuo) mietityttämään, sillä itselleni ei tulisi mieleenkään jättää sairasta lasta yksin jonnekin odottelemaan, varsinkaan kun Jorvin päivystys on yleensä aina ihan täynnä jo ilmoittautumisesta saakka... Ymmärrän kumminkin toisaalta tuon lapun pointin, ettei muita tartutettaisi ja ymmärrän myös ettei lasta ole todennäköisesti tarkoitus jättää yksin pihalle tai autoon, mutta en yhtään ihmettelisi vaikka joku väsynyt + ensimäisen lapsen äiti näin toimisikin koska lappu antaa ymmärtää, että niin pitää tehdä...

Nyt kumminkin takaisin aiheeseen, eli sairasteluun. Veeti siis heräsi eilen silmät ihan mielettömästi rähmineenä ja punoittavina, sekä ihan tukossa. Kuumetta ei Veetillä onneksi ollut, eikä se ole onneksi vieläkään noussut. Eilen ajattelin seurailla Veetin silmiä päivän ja kun punoitus laski + rähmiminen loppui, en kokenut tarpeelliseksi viedä lääkäriin. Kunnes sitten tänään kun Veeti heräsi aamulla jälleen silmät melkein umpeen rähmiytyneinä ja edelleen todella tukkoisena, niin päätin soittaa omalle terveyskeskuksellemme ja varata ajan lääkäriin. No, aina ei mene kaikki niin kuin suunnittelen ja automaatti puhelimessa lupasi, että soitto takaisin tulee noin 8.45. Odottelin ja odottelin, kunnes lopulta puhelu tuli 9.50 ja mitä sainkaan kuulla kun yritin saada aikaa. Ei ole. Kaikki lääkäriajat on jo varattu sekä omalta terveyskeskukseltamme, että toiselta terveyskeskukselta joka sijaitsee noin 40min bussimatkan päässä meiltä.
Emme siis päässetkään lääkäriin tänään. Huomiseksi saatiin aika tuonne kauemmalle terkkarille klo 8.00 aamulla ja hiukan karmii jo valmiiksi kipeiden poikien sinne raahaaminen julkisilla... (vaikka Eemil onkin suht terve, niin en silti tykkää ajatuksesta raahata toipilasta julkisilla mihinkään) No, toivotaan että päästään huomenna lääkäriin ajoissa ja että saadaan joku tolkku Veetinkin sairastelulle.

Itsekin olen siis ihan tukossa, kaikki lihakset jumissa ja edes ruoka ei maistu kunnolla. Todella siistiä siis paimentaa lapsia. Onneksi kaverini tulee tänään meille yöksi ja tulee aamulla seuraksi lääkäriin, jotta kerkeän kaverini avustuksella saada pojat ajoissa valmiiksi ja päästään matkaan...

Kissoista vielä sen verran, että kissojen tappelu ei ole edelleenkään rauhoittunut ja nyt Eemil on alkanut pelätä Albertia ihan hysteerisesti. Eemil ei siis suostu portaitakaan kulkemaan jos vain näkee Albertin jossakin lähistöllä. Koimme siis parhaaksi etsiä Albertille uuden kodin ja tänään tuleekin eräs tyttö katsomaan Albertia ja toivotaan että kaikki menisi hyvin ja Albert lähtisi sitten lauantaina uuteen kotiin. Jos vaikka Riepun karvanlähtökin sitten rauhoittuisi ja Eemil uskaltaisi taas kulkea vapaammin...

Nyt sitten olen virallisesti rouva.

Tämä postaus käsittelee ainoastaan häitä ja minua, eli jos joku haluaa vain poikien ja / tai kissojen kuulumisia lukea, niin skippaa tämä suosiolla.

Perjantaina 28.09.2012 juhlittiin siis minun ja J:n häitä. Mitkään ison budjetin juhlat nuo eivät olleet ja itse vihkiminenkin tapahtui maistraatissa, mutta itse olen onnellinen kun sain kerrankin leikkiä prinsessaa ja pitkään suunniteltu naimisiin meno tapahtui vihdoin.
Aamu alkoi sillä, että lapsenvahtimme ja kaverini tulivat samalla kyydillä meille, jotta kaverini saisi rauhassa aloittaa hiusteni laiton ja jotta aikaa jäisi tarpeeksi myös kahvi-, wc- ja tupakkatauoille. (Ennen tuota olin kumminkin jännityksestä kärsiessäni puunannut koko alakerran, jotten vain stressaisi kaiken onnistumista.) Kun molemat odottamani henkilöt vihdoin saapuivat meille, keitin kahvia ja menin vaihtamaan häämekon päälleni, jottei sen myöhemmin puheminen sotkisi kampausta... (varoitus niille, jotka kuvia tässä postauksessa katsovat, näytin tuossa mekossa hiukan pulleahkolta ja ei, en ole raskaana vaikka tuo mekko sellaisen kuvan antaakin)

Kun kampaukseni oli valmis, aloin laittamaan naamaani kuntoon meikkaamalla, sekä aloin pikkuhiljaa myös keräämään juhlapaikalle vietäviä tavaroita kasaan. Ihme kyllä tällä kertaa meikkini eivät epäonnistuneet kertaakaan, sillä tavallisesti onnistun vähintään kerran levittämään ripsarit pitkin naamaa tai muuta kun yritän meikata vauhdilla. Ainoastaan meikkivoide rajoja jouduttiin korjailemaan pariin kertaan.
Kun vihdoin olin saanut itseni kuntoon, sekä kerättyä melkein kaiken kasaan, aloimme pakkaamaan tavaroita autoon ja lapsenvahtimme alkoi valmistautua siskollensa lähtöön pojat mukanaan, sillä pojat eivät tulleet ollenkaan maistraattiin, ainoastaan juhlapaikalle.
Kävimme vielä läheisessä kaupassa matkan varrella ja että osasikin hävettää kulkea täysin juhlavaatteissa + kampauksessa kaupassa, varsinkin korkokengillä, joilla en osannut kävellä. (en siis tavallisesti käytä ollenkaan korkoja) Tuon kauppareissun jälkeen matka maistraatille jatkui. Kun vihdoin pääsimme perille, totesimme että olimme melkein tunnin etuajassa, joten ei auttanut muu kuin odotella ulkona, jotta kello juoksisi eteenpäin ja pääsisimme vihittäväksi.

Maistraatin pihalla odottelua.

Vihdoin kumminkin päästiin sisälle maistraattiin ja kaikki vieraatkin ilmestyivät ajoissa paikalle. Piti täyttää vielä laput minun ja J:n sukunimistä, jotka meillä on vihkimisen jälkeen, sekä laput siitä, että molempien poikien sukunimet vaihtuivat samalla. Lappujen täyttämisen jälkeen piti odotella vielä hetkinen, että maistraatin työntekijä täyttää vihkitodistuksen valmiiksi ja antoi vihkivälle henkilölle meidän nimet + tiedon siitä, että molemat meistä saa sormukset. (tai mikä henkikirjoittaja se vihkivä henkilö nyt hienolta nimeltään onkaan)

Jalat huusivat hoosiannaa jo hetken päästä, joten istumaan piti päästä odotellessa.

 Päästiin kumminkin pienen odottelun jälkeen vihkisaliin ja vihkivä nainen tuli esittelemään itsensä. (yksi vieraistamme tunnisti naisen samaksi, joka silloin aikoinaan kävi myös vihkimässä BB-talossa ne kaksi asukasta, ihan tällein turhana huomiona). Vihkitilaisuus oli todella lyhyt ja kesti ehkä maksimissaan 5 minuuttia, joten turhan kauaa ei tarvinnut kipua aiheuttavissa korkokengissä seistä, vaikka ylimääräistä seisoskelua aiheuttikin se, että piti odottaa kaikkien vieraiden saavan tarpeeksi kuvia.
Luulin, että vihkiminen maistraatissa olisi kestänyt kauemmin, mutta onneksi se oli vain lyhyt tapahtuma, sillä piti vielä keretä juhlapaikalle mahdollisimman pian siirtämään astiat, ruuat ym. sisälle ja paikalleen. Juhlapaikkana meillä siis oli eräs pieni karaokeravintola, jossa olen ollut joskus töissä (ja olen edelleen hyvin satunnaisesti).

Juhlapaikalle päästyämme henkilökunta oli jo aloittanut paikan koristelun ja omasta mielestäni koristelu oli todella kiva. Erityiskiitoksen voisin osoittaa kumminkin eräälle kyseisen paikan asiakkaalle, joka täysin pyytämättä ja tuntematta minua tai J:tä oli käynyt omalta puutarhapalstaltaan keräämässä erilaisia kukkia pöytäkoristeiksi, ostanut koristekiviä ja simpukoita pöytiin, sekä käynyt tutulta kukkakaupan omistajalta lainaamassa kukkaruukkuja pöytiin. En olisi ikinä uskonut, että täysin tuntematon ihminen tekisi noin ison työn koristellakseen juhlapaikkaa, varsinkaan kun ei itse juhliin osallistu.
Kun kaikki oli melkein valmista, tajusin toisen ruokasalaateista jääneen kotiin, jääkaappiimme. Meinasin jo alkaa stressaaamaan, kunnes hiukseni laittanut kaverini suostui lähtemään hakemaan sitä. Kiitoksia siis siitä, olisin meinaan stressannut hiukset päästäni, jos salaatti olisi jäänyt jääkaappiin.

Hääpuku kokonaisuudessaan.

Kampaus.

Itse juhlat onnistuivat omasta mielestäni enemmän kuin hyvin ja vieraatkin kehuivat juhlien onnistuneen (tai siis ne, jotka ylipäänsä sanoivat mitään juhlista). Varsinkin erään sukulaiseni kehut juhlista oli kiva kuulla, sillä saman henkilön olin kuullut sanovan hyvin monista hääjuhlista ainoastaan negatiivista. Tuon kyseisen sukulaisen mielestä parasta oli kuulemma se, ettei juhlissa ollut mitään rutiininomaista ja pakollista ohjelmaa, vaan jokainen sai istua ja jutella missä halusi, sekä kenen kanssa vain halusi. Ainoa ns. rutiininomainen juttu oli kun minut siepattiin naapurikapakkaan siksi aikaa, kun J keräsi taksirahoja vierailta lunnaiksi.
Kokonaisuudessaan nautin päivästä ja odottelen nyt, että vaikka pikkuveljeni tai pikkusiskoni löytäisi itselleen sen oikean ja menisi naimisiin, jotta olisi jälleen hyvä syy juhlia iloisia juhlia.

Ja jos jotakuta kiinnostaa, että mitä meillä oli tarjottavana, niin tässä lista ns. jälkihuomautuksena:
Savukinkku-paahtopaisti ruokasalaatti
Kylmäsavulohi ruokasalaatti
Fazerin vadelma levykakku
Fazerin mansikka levykakku
Rukiisia karjalanpiirakoita + munavoi
Sämpylöitä
Keksejä
Kahvi
Tee

Ei siis mitään ihmeellistä tarjottavaa, mutta kuten jo sanoin alussa, niin häät olivat pienen budjetin ja eipä vieraita näyttänyt haittaavan, vaikka tarjolla ei ollut mitään "oikeaa ruokaa" ja noistakin jäi yli vaikka kuinka paljon, joten uskaltaisin väittää, ettei kellekään jäänyt ainakaan nälkä.

Nickelback ja arvonnan voittajat.

Kameran linssisuoja.

Ihan ensimäiseksi mainitsen, että tämän postauksen kuvitus on Eemilin käsialaa kun herra nappasi kameran ja tyhjensi kameran akun valokuuvamalla.

Riepu Eemilin perspektiivistä.

Ja toisena asiana arvonnan voittajat. Tuo arvontahan ei kauhesti osallistujia kerännyt, ihan niinkuin arvelinkin ja osallistujia oli loppujen lopuksi tasan kaksi, jotka molemat voittivat liput. Eli onnea: Henssu ja maruska. Molempiin on otettu yhteyttä henkilökohtaisesti alkuviikosta ja toinen lippu on päässyt jo postiinkin, toisen voittajan osoitetta vielä odotellaan.

Leikkihuone ja vieraspatja.

Toisena asiana voisin kertoa aivan mahtavasta Nickelbackin keikasta sunnuntaina, jossa olin äitini kanssa. Bändin nimi oli entuudestaan kohtuu vieras ja vaikka olin nimen kuullut, en vain yksinkertaisesti osannut sitä yhdistää biiseihin. Kumminkin kun äitini kuuntelutti kyseisen bändin biisejä minulla, niin osasin havainnollistaa, että kyseessä olikin ihan tuttu bändi. Alunperinhän tuonne keikalle piti lähteä pikkusiskoni, mutta koska siskolleni tuli esteitä, niin lähdin mukaan. Vitsailtiinkin äidin kanssa, että kyseessä oli ns. polttarit (tuosta lisää vähän alempana tässä postauksessa).
Mutta siis Hartwall Areenalla ollut ja loppuunmyyty keikka oli aivan mahtava. Tykkäsin bändin laulajan huumorista, jota laulaja heitti aina välillä ja biiseissäkään ei ollut mitään valitettavaa. Tykkäsin myös lämppäribandistä (Daughtry), jonka musiikki oli myös ihan kuunneltavaa.
Ainoa mikä keikalla risoi, oli vieressäni istunut 50+ ikäinen eukko, joka oli ilmeisesti nauttinut muutaman oluen liikaa ennen keikkaa ja heilui koko keikan ajan niin, että eukon kyynärpäät olivat minun suussani, kyljessäni, kyynärpäässäni ym koko ajan. Lisäksi poistuessaan eukko nojasi koko painollaan kaikkiin jotka ohitti ja keikkaa ei tosissaan ollut mikään nautinto katsoa oma kyynärpää ylhäällä, jottei eukko pääse hutkimaan käsillään. Ja siis tuon eukon mieskin lähti lätkimään 5min keikan alkamisen jälkeen, koska ei kestänyt vaimonsa heilumista...
Onneksi oli hyvä bändi, muuten olisin lähtenyt lätkimään tuon naikkosen vuoksi.

Leikkiperuna ja Ressu.

Niin ja kun tuossa edellisessä jakeessa kerroin, että oltiin äitini kanssa naureskeltu, että keikka oli polttarit minulle niin tosiaan, olemme J:n kanssa menossa naimisiin 28.9 perjantaina, eli vähän päälle viikon päästä. Itse vihkitilaisuus on maistraatissa ja sen jälkeen on hääjuhla. Jännittää niin pirusti, mutta onneksi vähän päälle viikon päästä jännitys on ohi.
Onneksi äitini on myös auttanut ihan mielettömästi hääjärjestelyissä ja mm. tilannut tarjottavat ym. Onneksi eräs kaverini tulee tekemään hääkampaukseni, jotta en joudu sen kanssa stressaamaan... Jonkinlaisia kuvia hääjuhlasta on varmaan tulossa tännekin sitten. Ja veikkaan, että jos vielä kirjoitan ennen hääjuhlaa, niin kirjoituksissa vilahtelee jännitykseni. Luojan kiitos emme alkaneet suunnittelemaan häitä jotain kahta vuotta aikaisemmin, sillä olisin kuollut stressiin ja jännitykseen. Nostan kyllä hattua niille, jotka pystyvät stressaamaan jopa pari vuotta ennen häitä.

Väsynyt pikkuveikka.

Nyt kumminkin voisin lähteä siivoamaan ja vahtimaan ettei Eemil piirrä taas seinille. Kirjoittelen taas myöhemmin lisää.

Ja toinen kuva väsyneestä pikkuveljestä.

Väsymystä ja äitiriippuvuutta

Eemilin uudet syysvaatteet. Ja pikkumies mökötti, koska tarhaan lähtö hidastui äidin valokuvausinnon vuoksi.

Väsyttää ja väsyttääkin niin paljon että hyvä kun hereillä pysyn. Veeti siis valvottaa edelleen öisin tuon hampaiden teon takia ja itse en edelleenkään ole tottunut heräämään tunnin - kahden välein. Mikään ei auta tuohon yölliseen heräilyyn, ei hyssyttely, sylissä rauhoittelu, silittely tai mikään mukaan, paitsi jääkylmä vesi. Pakko kai se on myöntää itselleni, että asetin liian suuret tavoitteet ja toiveet unikoulun toimimiseen ja nyt petyin kun unikoulu ei vaikuttanutkaan yhtä helposti kuin Eemilillä silloin kuin oltiin ensikodin unikoulussa... Kokeilen uudelleen, kun Veetin pieni syysflunssan alku on parantunut ja hampaat tulleet kokonaan läpi, nyt sitä on ihan turha edes yrittää oman jaksamiseni uhalla.

Väsynyt pikkumies ulkoilemaan lähdössä.

Niin ja omia hermojani koettelee myös Veetillä alkanut äitiriippuvuus. Koko ajan pitäisi olla näkyvissä ja edes vessaan en saa mennä ilman Veetiä. Isi ei kelpaa lohduttajaksi, syöttäjäksi tai miksikään muuksikaan. Muistan kyllä, että Eemilillä oli samanlainen vaihe jossakin vaiheessa, mutta ei muistaakseni yhtään noin pahana. Tai sitten melkein kolme vuotta jatkuneet pätkittäiset yöunet sumentavat muistiani, tai aika kultaa muistot niinkuin sanotaan. Eniten odotan tällä hetkellä sitä, että pääsen edes vessaan yksin, ilman että täytyy odottaa Veetin menevän päiväunille ja onneksi tiedän, että tämäkin vaihe on vain väliaikainen ja loppuu aikanaan. Sekä onneksi nuo lapset ovat suurimman osan päivästä mitä ihanimpia, joten pienet ärsytyksetkin haihtuvat siinä vaiheessa kun Eemil näyttää olevansa avulias lapsi ja huolehtiva isoveikka Veetille. Samoin kuin se, että Veeti syö omatekemäni soseet enemmän kuin mielellään, tai nauraa kun leikin poikien kanssa, piristää kummasti ja saa univelat unohtumaan.

Kieli keskellä suuta (kirjaimellisesti :D) keskitytään pystyssä pysymiseen.

Ja tosiaan, kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin Veeti on oppinut seisomaan tukea vasten. Ja sen kyllä huomaa kuhmujen ja mustelmien lisääntymisen muodossa. Veeti kun nousee seisomaan kirjaimellisesti kaikkea vasten, mm. sohvaa, portaita, lapsiporttia, laatikoita, ovia, imuria ym. ja sitten kun esimerkiksi imuri ei pysykään paikalaan, pikkumies mätkähtää suoraan takaraivolleen ja kuuluu kamala huuto. Pitää varmaan kohta hankkia Veetille pyöräilykypärä seisomisharjoituksiaan varten, jottei pikkumiehen pää ole kohta vain yhtä isoa kuhmua. Hassua on kylläkin edelleen se, ettei Veeti vieläkään osaa nousta istumaan makuuasennosta (vaikkakin välillä osaa seisoma-asennosta mennä istumaan), eikä Veeti edelleenkään osaa kontata (Veeti on ottanut nyt max kahta - kolmea konttausaskelta kerrallaan), vaikka Eemil oppi nuo molemat taidot kohtuu paljon ennen seisomaan oppimista. Huomaa kyllä hyvin, että kuinka erilaisia lapset ovat ja kuinka eri aikoihin kaikki opitaan.
Hyvä esimerkki tuosta eri aikaan oppimisesta on myös se, että kaverini tyttö, joka täytti pari kuukautta sitten kaksi, osaa jo laskea viiteen, osaa nimetä värit, osaa muutamia lastenlauluja ulkoa, osaa nimetä todella monia eläimiä + kertoa miten ne ääntelevät, osaa nimetä kaikki Muumihahmot ym ja itse en voisi kuvitellakaan Eemilin osaavan moisia vielä. Samoin kun saman kaverin poika, joka on Veetiä viikon nuorempi, osaa jo kontata, nousta istumaan, ottaa muutamia askeleita tukea vasten, sekä osaa sanoa "äiti". Itse en myöskään osaisi edes kuvitella, että Veeti sanoisi vielä yhtäkään selkeää sanaa vielä vähään aikaan. No, mutta ei saa vertailla ja itse olen tyytyväinen omien poikieni kehitykseen ja niin kauan kun ei neuvolassakaan ilmene mitään poikkeavaa, niin en jaksa edes huolestua.

Eemil kyllästyi totaallisesti kun yritin kuvata syysvaatteita.

Loppuun vielä hiukan kissojen kuulumisia. Kissat tappelevat iltaisin ihan mielettömän paljon ja ruokakupillakin murisevat toisilleen. Todellakin jaksan ihmetellä kun ei edellisessä kodissa mukamas ollut minkäänlaista ongelmaa kissojen välillä ja kissatkin ovat kuulemma vaan leikkineet niinkuin veljesten kuuluisikin. En vaan jaksa millään uskoa, että tuo tappelu olisi alkanut vasta meillä. Onneksi kummallekaan ei ole vielä sattunut mitään ja kisut lopettavat tappelun aina siihen kun niitä kieltää. Ei siis tarvitse onneksi katsella karvojen pöllyämistä koko iltaa...
Kissat ovat myös alkaneet entistä enemmän sopeutumaan Eemiliin ja Veetiin. Nykyisin molemat kisut menevät ihan vapaaehtoisesti kerjäämään huomiota varsinkin Eemililtä ja hyvin usein varsinkin Riepu parkkeeraa Eemilin syliin ottamaan rapsutuksia vastaan. Myös Eemil on alkanut rauhoittumaan kissojen seurassa ja enää Eemilin käytös ei ole jatkuvaa kissojen jahtaamista, eikä väkipakolla silittämistä. On kyllä ollut aivan ihana seurata sitä, että miten sekä kissat, että lapset nauttivat toistensa seurasta ja jaksan elätellä toivoa, että kun aikaa kuluu hiukan enemmän, niin kissat ja pojat olisivat keskenään hyviä "kavereita", eli yhteiselo alkaisi sujumaan täysin ongelmitta.

Jos nyt kumminkin lopettaisin tämän tarinoimisen tähän, ettei juttu ala liikaa rönsyilemään aiheesta toiseen ja tulen jatkamaan taas myöhemmin kun on jotain kerrottavaa.