Elämän kiertokulku.

Alkujärkytyksen jälkeen koin parhaimmaksi purkaa ajatuksiani etteivät ne pääse patoutumaan pääni sisälle. On nimittäin outoa, kuinka elämän kiertokulku toimii sillä viimeksi juuri ennen Veetin ristiäisiä kuoli pikkusiskoni vaari, eli isäpuoleni isä ja varsinkin pikkusiskoni juhli ristiäisiä hieman haikeissa tunnelmissa kun tiesi että pian olisi edessä hautajaiset.
Nyt sitten, juuri ennen vauvan ristiäisiä kuoli isoveljeni ja jossain vaiheessa ristiäisten jälkeen on tiedossa hänen hautajaisensa. Omat ajatukseni ovat erittäin riitaisat sillä näin isoveljeni viimeksi Veetiä odottaessani, eli noin pari vuotta sitten ja vaikka olisin kuinka veljeäni halunnut nähdä, ei se erinäisistä syistä ikinä onnistunut ja emme saaneet aikataulujamme sopimaan yhteen. En muutenkaan nähnyt isoveljeäni turhan usein sillä tiemme erosivat kun olimme pieniä ja äitini erosi isästäni jota en nähnyt ennen kuin hieman 18-vuotis syntymäpäivieni jälkeen ja hieman sen jälkeen kun olin uudelleen tutustunut isääni, tapasin myös isoveljeni pitkästä aikaa. Koska minulla ja veljelläni oli eri äidit, emme luonnollisestikaan nähneet ennen tätä, kun en omaa isäänikään varsinaisesti tuntenut ennen täysi-ikäisyyttä.
Vähäisistä tapaamiskerroista huolimatta kyseessä oli kumminkin isoveljeni jonka kanssa olen leikkinyt pienenä ja joka odotti useamman kerran rapussamme minun ja äitini kotiin tuloa, koska halusi meillä käymään. Lisäksi juttelimme facebookissa välillä sen jälkeen kun olimme uudelleen tutustunut ja uskoisin olleeni isoveljelleni tärkeä henkilö, ainakin hänen puheidensa perusteella, vaikka emme usein jutelleetkaan, saatika nähneet. Tästä huolimatta isoveli oli minulle isoveli ja ainoa sellainen.
Pakko myöntää, etten osannut alkuunsakkaan suhtautua asiaan kun isäni soitti ja kertoi suru-uutisen. En osannut sanoa oikein mitään, mutta en osannut itkeäkään. Viimeisestä tapaamisesta oli liian pitkä aika. Itku meinasi tulla vasta kun kerroin isoveljeni kuolemasta J:lle puhelun jälkeen. Itku jäi kumminkin tulematta koska en tahdo joutua pojille selittämään miksi äidillä on paha mieli, ei pojat ymmärrä vielä kuolemaa ja itse en osaa sitä selittää 3-vuotiaalle, saatika 1,5-vuotiaalle. En ainakaan tälläisessa tilanteessa. En osannut sanoa myöskään mitään lohduttavaa isälleni, en vain keksinyt mitään sanottavaa. Ikinä ennen en nimittäin ole joutunut samankaltaiseen tilanteeseen.
Tilanteen tekee vieläkin surullisemmaksi se, että viikonloppuna puhuin isoveljeni kanssa ja sovimme, että näkisimme pitkästä aikaa joku päivä ja että veljeni näkisi kaikki kolme poikaa joista kahta hän ei ollut vielä nähnyt kertaakaan. Olisin niin toivonut, että veljeni olisi nähnyt kolme poikaani ja sen, kuinka Eemil oli kasvanut viime näkemästä. Omia lapsia isoveljeni ei nimittäin ikinä kerennyt saamaan.
Edelleenkään en tiedä mitä ajatella. Jotenkin koko tilanne tuntuu epätodelliselta, ei isoveljeni kuullut vielä kuolla, ei vielä, eikä moneen vuoteen. Ajatukset eivät tällä hetkellä ole kovinkaan iloiset mutta jotenkin ei tunnu oikealta surea ihmistä jota ei varsinaisesti tuntenut ja toisaalta taas tuntuisi oudolta jos en surisi. Asian tekee hankalammaksi se, etten halua näyttää pojille suruani, samoin kun en kahta isompaa poikaa meinaa hautajaisiinkaan ottaa mukaan, en nimittäin ole valmis selittämään pojille kuolemasta, en nyt kun kyseessä on kumminkin lähisukulainen. Tai ainakin toivon että saan kutsun hautajaisiin, en nimittäin vieläkään näe isääni kovinkaan usein ja isoveljeni äitiä en tuntenut ollenkaan, joten jos veljeni äiti laatii kutsulistan, tuskin tulen kutsua saamaan ja näin ollen en pääsisi saattamaan veljeäni viimeiselle matkalleen.
Tälläistä elämä kumminkin valitettavasti on. Ihmisiä kuolee ja ihmisiä syntyy. Pitää vain yrittää koota ajatukset ja keskittyä iloisiin asioihin niinkuin esimerkiksi vauvan ristiäisiin ja juuri positiivisen raskaustestin tehneen ystäväni raskauteen.
Ehkä se itkukin pääsee jossain vaiheessa kun on sen aika ja saan ajatukset kokoon edes jonkin verran.