Eilen oli tarkoitus tulla illalla päivittämään blogia, kunhan saisin lapset nukkumaan. Aina kaikki ei vain mene suunnitelmien mukaan ja eilen ei ilta sujunut läheskään niin kuin olin ajatellut.
Ilta alkoi normaalisti, J lähtö töihin kuudeksi ja itse aloin vähitellen iltatoimille lasten kanssa. Isommat pojat menivät nukkumaan ja minä jäin Leevin kanssa tuijottamaan Netflixistä Modernia Perhettä. Vähän ennen kymmentä heräsi kumminkin Veeti. Ilmeisesti poika oli nähnyt pahaa unta ja rauhoittelun Veetiä siinä samalla kun kuuntelin, että milloin Leevi hermostuu sitterissä johon poika oli jäänyt yksinään odottelemaan. Ei mennytkään kauaa kun Leevi hermostui ja kävin hakemassa hänet syliin. Veetin ja Leevin yhteen aikaan huutaminen sai kumminkin Niilonkin herämään ja lähdin hakemaan Niilolle juotavaa keittiöstä koska pojalla oli janokin.
Yritin olla mahdollisimman nopea sillä kolme neljästä lapsesta huusi ja jotain oli tehtävä ripeästi jottei Eemilkin heräisi ja liittyisi huutokonserttiin. Lähdinkin keittiöstä reippaasti Leeviä toisella kädellä kantaen ja toisella kädellä Niilon juotavaa kantaen kunnes se tapahtui. Lattialle oli jäänyt pyyhe, enkä katsonut ollenkaan jalkoihini jonka seurauksena astuin pyyhkeen päälle joka luisti liukkaalla laminaattilattialla. Meillä käyneet, tai ainakin suurin osa meillä käyneistä tietää että lattiamme ovat ihan mielettömän liukkaat ja niinhän siinä sitten kävi, liukastuin pyyhkeeseen, kaaduin ja Leevi löi päänsä lattiaan. Soitin J:lle äkkiä että tulisi kotiin kun Leevi kumminkin päästi pikaisen itkun kaatumisen jälkeen, mutta kesken puhelun Leevi valahti aivan veltoksi. Nopeasti sanoin J:lle että tulee tosiaan kotiin, minä soitan hätäkeskukseen.
Hätäkeskuksen kanssa puhuessani olin ihan paniikissa, kaksi isommista pojista huusi taustalla ja hätäkeskus joutui toistamaan kysymyksensä useamman kerran ennen kuin tiesin mitä piti vastata. Ambulanssikin oli lähetetty paikalle lähes tulkoon heti puhelun alettua. Puhelun aikana Leevi aukoi silmiään aina silloin tällöin, mutta muuten poika oli kuin spagettia. Aivan yhtä löysä ja tuntui kuin pojalla ei olisi lihaksia ollenkaan. Paniikkini vain yltyi kun aika tuntui matelevan ja Leeviin ei saanut kunnollista kontaktia. Onneksi hätäkeskuspäivystäjä rauhoitteli, että niin kauan kun poika hengitti ja aukoi silmiään edes hieman ei ollut hengenhätää. Seitsemän minuuttia, jotka ambulanssilla kesti saapua paikalle tuntuivat ikuisuudelta, tuntui kuin aika vain matelisi ja jouduinkin jälkikäteen vielä tarkastamaan että kuinka kauan puhelu oikein kesti. Aika ei ikinä ole mennyt niin hitaasti kuin nyt kun odotin apua paikalle, eikä toivottavasti tarvitse enää ikinä tuntea tuota samaa ikuisuudelta kestävää paniikin tunnetta.
Alaovemmekin oli lukossa, joten kun hätäkeskuspäivystäjä sanoi ambulanssin olevan kilometrin päässä, jouduin jättämään isommat pojat hetkeksi sisällä hätäkeskuspäivystäjän kehoituksesta jotta saisin alaoven auki. Onneksi J saapui samaan aikaan pihaan ambulanssin kanssa ja hän pääsi juoksemaan ylös isompien poikien kanssa kun itse menin Leevin kanssa ambulanssin sisälle tarkastettavaksi.
Kävimme läpi moneen kertaan mitä tapahtui ja miten ja Leeville tehtiin erilaisia testejä. Onneksi poika oli huomattavasti pirteämpi ambulanssissa ja Leevi jaksoi jopa hermostua testien teosta, joten jo ambulanssissa pystyttiin toteamaan ettei mitään vakavaa ollut sattunut. Onni onnettomuudessa, että itse kaaduin ensin ja Leevi löi päänsä vain hyvin pienen etäisyyden päästä maahan. Alkuun ambulanssissa en meinannut millään muistaa Leevin nimeä, saatika syntymäaikaa tai sotun loppuosaa. Onneksi syntymäaika, sekä nimi sentään muistuivat nopeasti, mutta sotun jouduin tarkastamaan J:lle soittamalla koska en vain saanut sitä päähäni. Enhän ollut edes tarvinnut sitä mihinkään ennen tätä.
Testien jälkeen yksi ensihoitajista konsultoi Medihelin lääkäriä siitä, tarvitseeko lähteä Lastenklinikalle kun poika oli tässä vaiheessa jo pirteä. Lääkäriltä tuli päätös, että mennään tarkkailuun sairaalaan jos jotain ilmenisi tuntien sisällä tapahtuneesta. Onneksi ambulanssihenkilökunta oli aivan ihanaa ja he jäivät ilomielin Leevin kanssa odottelemaan ambulanssiin kun lähdin itse hakemaan kotoa itselleni, sekä Leeville ulkovaatteet ja Leeville muut tarvittavat tarvikkeet (mm. vaipat, sekä neuvolakortti) Lastenklinikka vierailua varten.
Matkalla Leevi alkoi hieman jo hermostumaan väsymyksen vuoksi ja sen vuoksi, etten uskaltanut liikkuvassa ambulanssissa imettää. Eikä sen puoleen, ei imetys niissä turvavöissä olisi pahemmin onnistunutkaan. Perille päästyämme ilmottauduimme kumminkin ripeästi ja pääsin tarkkailuhuoneeseen syöttämään Leevin. Tässä vaiheessa väsymys karisi Leevistä ihan totaallisesti ja poika vain jammaili sylissäni.
Yhteensä Leevi kerkesi nukkua ehkä kaksi tuntia koko Lastenklinikka vierailun aikana, sillä joka kerta kun sain pojan uneen, tuli lääkäri tekemään tutkimuksia. Itse sain nukuttua ehkä kymmenisen minuuttia sillä olin Leevin kanssa taaperosängyssä, jossa ei pahemmin ollut minulle tilaa... Lisäksi Leevi nukkui suurimman osan ajasta rintalastani päällä, enkä uskaltanut nukahtaa jottei poika vain pääsisi tippumaan siitä.
Onneksemme pääsimme lähtemään kotiin jo neljän aikaan aamuyöllä kun lääkäri totesi Leevillä olevan kaiken kunnossa. Vuorokauden tarkkailuaikakin meni umpeen noin puolisen tuntia sitten ja poika on jo täysin oma itsensä. Aamulla nukuimme puoli kahteentoista saakka Leevin kanssa univelkoja pois (niin että poika heräsi välillä tissille) jonka jälkeen Leevi heräsi hetkeksi, itse kokonaan ja vähän ajan päästä poika meni jatkamaan univelkojen poisnukkumista. Enkä yhtään ihmettele, että uni maistui viime öisen valvomisen jälkeen...
Itselläni on kaiken tämän jälkeen aika kamala olo. Vaikka vahinkoja sattuu, niin jotenkin tuntuu kamalalta että jalkoihin katsomalla ja kiirehtimättä olisi voitu tämä estää. Onneksi kumminkaan mitään vakavampaa ei sattunut ja jatkossa katsonkin aina jalkoihini, varsinkin Leevi sylissä, enkä varsinkaan säntäile pitkin asuntoa kiireessä. Onni on myös loistava hätäkeskustoiminta, jonka ansiosta ambulanssi tuli pikaisesti paikalle, loistavat hätäkeskuspäivystäjät jotka saavat hysteeriset vanhemmat rauhoittumaan ja tärkeimmät asiat selville, sekä loistava hoitohenkilökunta. Ainakin itselleni jäi aivan mielettömän hyvä olo sekä ambulanssihenkilökunnasta, että Lastenklinikan henkilökunnasta. Lisäksi ambulanssissa mukana ollut opiskelijakin oli selkeästi valinnut alansa oikein, tämä opiskelija oli nimittäin ehkä mukavin sairaanhoitaja opiskelija kenet olen tavannut.
perjantai 22. tammikuuta 2016
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
Flunssa, juuri sitähän mä toivoinkin.
Kerkesinpäs olemaan jokusen päivän terveenä flunssasta kunnes se iski taas, mutta tällä kertaa vain pahempana. Ensimäisellä kierroksella sairastin vain minä, yskimällä, pienellä kuumeen nousulla ja ololla joka oli muuten vain kuin zombiella. Okei, J:kin sairasti kaksi päivää mutta ainoastaan lämmön nousulla. Onneksi edes jollakulla meidän perheestä on hyvä vastustuskyky.
Nyt perjantain ja lauantain välisenä yönä menin kumminkin ihan tukkoon. Nenä oli niin tukossa ettei henki kierrä nenän kautta ja kun hengittää suun kautta samalla yskien, niin aamulla kurkku on kuin sinne olisi hypännyt kaktus. Siinähän se eilinen siis menikin, koomatessa, yskiessä, niistäessä ja itseäni troppaamalla. Ainoa vain, etten ole ainoa joka meillä nyt kärsii tästä. Leevi meni ihan yhtä tukkoon ja raukka ei pysty kunnolla syömäänkään kun on niin tukossa ja lähes kaikki ruoka tulee ulos. Nyt sitten mennäänkin pari päivää pelkällä äidinmaidolla koska mitä sitä suotta lasta kiusaamaan kiinteillä jos lähes kaikki tulee ylös.
Tässä kunnossa annan itselleni luvan olla siivoamatta ja sen kyllä huomaa. Jos yritän vähänkin siivota niin tuskanhiki nousee pintaan, lima lähtee liikkeelle ja lopulta oksennan limaa ulos kun olo menee sen verran huonoksi. Räjähtäköön asunto siis rauhassa, eilen sain kumminkin pyykit pestyä ja keittiön siivottua ja jo se tuntui kun olisi isommankin urheilusuorituksen tehnyt... Onneksi J siivosi illalla muun asunnon kotiin päästyään (tai no, sen verran mitä kerkesi ennen lasten nukkumaan menoa) ja onneksi Eemil meni perjantaina minun kummitädilleni yökylään, joten on yksi lapsi vähemmän koettelemassa flunssahermojani.
Nyt kaipaankin hyviä vinkkejä millä karkoittaa tämä flunssa mahdollisimman nopeasti sekä minulta, että Leeviltä. Sängyn päätyä ei voi Leeviltä nostaa koska poika nukkuu perhepedissä vieressäni, jotta yöruokailut sujuisivat ripeämmin ja tyynyä ei käsittääkseni vielä tuon ikäiselle suositella. Ollaan höyryhengitelty kylppärissä yhdessä, mutta siitä tuntuu olevan hyötyä vain siksi aikaa kun hengataan kylppärissä. Ne flunssalääkkeet, joita saisin syödä / juoda imettäessä ovat aika minimissään, mutta kaikenlaisia flunssalääkkeitä kaapista kyllä löytyy ja niitä on kyllä käytettykin lähes maksimimäärä vuorokaudessa. Tämän lisäksi olen juonut sekä kuumaa hunajavettä, että hunajalla kyllästettyä teetä.
Tosissaan toivon, että tämä flunssa menee äkkiä pois, mutta onneksi J:llä on huominen ja tiistai vapaapäiviä joten saan rauhassa lääkitä itseäni sekä levätä. Josko paranisin niillä keinoilla. Ja kunhan tuo Leevikin paranisi mahdollisimman pian, eikä ainakaan menisi huonompaan kuntoon. Lapsen sairastus kun ei ikinä ole kivaa katseltavaa...
Nyt perjantain ja lauantain välisenä yönä menin kumminkin ihan tukkoon. Nenä oli niin tukossa ettei henki kierrä nenän kautta ja kun hengittää suun kautta samalla yskien, niin aamulla kurkku on kuin sinne olisi hypännyt kaktus. Siinähän se eilinen siis menikin, koomatessa, yskiessä, niistäessä ja itseäni troppaamalla. Ainoa vain, etten ole ainoa joka meillä nyt kärsii tästä. Leevi meni ihan yhtä tukkoon ja raukka ei pysty kunnolla syömäänkään kun on niin tukossa ja lähes kaikki ruoka tulee ulos. Nyt sitten mennäänkin pari päivää pelkällä äidinmaidolla koska mitä sitä suotta lasta kiusaamaan kiinteillä jos lähes kaikki tulee ylös.
Tässä kunnossa annan itselleni luvan olla siivoamatta ja sen kyllä huomaa. Jos yritän vähänkin siivota niin tuskanhiki nousee pintaan, lima lähtee liikkeelle ja lopulta oksennan limaa ulos kun olo menee sen verran huonoksi. Räjähtäköön asunto siis rauhassa, eilen sain kumminkin pyykit pestyä ja keittiön siivottua ja jo se tuntui kun olisi isommankin urheilusuorituksen tehnyt... Onneksi J siivosi illalla muun asunnon kotiin päästyään (tai no, sen verran mitä kerkesi ennen lasten nukkumaan menoa) ja onneksi Eemil meni perjantaina minun kummitädilleni yökylään, joten on yksi lapsi vähemmän koettelemassa flunssahermojani.
Nyt kaipaankin hyviä vinkkejä millä karkoittaa tämä flunssa mahdollisimman nopeasti sekä minulta, että Leeviltä. Sängyn päätyä ei voi Leeviltä nostaa koska poika nukkuu perhepedissä vieressäni, jotta yöruokailut sujuisivat ripeämmin ja tyynyä ei käsittääkseni vielä tuon ikäiselle suositella. Ollaan höyryhengitelty kylppärissä yhdessä, mutta siitä tuntuu olevan hyötyä vain siksi aikaa kun hengataan kylppärissä. Ne flunssalääkkeet, joita saisin syödä / juoda imettäessä ovat aika minimissään, mutta kaikenlaisia flunssalääkkeitä kaapista kyllä löytyy ja niitä on kyllä käytettykin lähes maksimimäärä vuorokaudessa. Tämän lisäksi olen juonut sekä kuumaa hunajavettä, että hunajalla kyllästettyä teetä.
Tosissaan toivon, että tämä flunssa menee äkkiä pois, mutta onneksi J:llä on huominen ja tiistai vapaapäiviä joten saan rauhassa lääkitä itseäni sekä levätä. Josko paranisin niillä keinoilla. Ja kunhan tuo Leevikin paranisi mahdollisimman pian, eikä ainakaan menisi huonompaan kuntoon. Lapsen sairastus kun ei ikinä ole kivaa katseltavaa...
perjantai 15. tammikuuta 2016
Miten kävi elämäntapamuutoksen?
Hehkutin ennen taukoani elämäntapamuutoksestani kovaan ääneen ja jotakuta saattaa ehkä kiinnostaa, että miten tämä muutos onnistui.
Alkuun muutos oli suhteellisen helppo ja onnistuin pitämään itseni kurissa, mutta sitten alkoi sairastelu ja sairastelun aiheuttamat yöheräilyt lapsilla, varsinkin Niilolla ja Veetillä, Leevi nyt heräilee muutenkin. Yöheräilyt aiheuttivat sen etten jaksanut pahemmin kokkailla tai miettiä syömisiäni vaan söin sitä mikä sattui olemaan nopeaa tehdä ja yleensä syömiseni lipsuivat ilta-aikaan kun lapset nukkuivat edes hetken ja niin sanotusti palkitsin itseni siitä että olin jaksanut päivän.
Sitten tuli Veetin synttärit ja herkkuja oli tietenkin tarjolla ja niitähän jäi tietenkin ylikin ja tuli sitten syötyä niitä herkkuja hieman liikaakin.. Sitten alkoi kaupoissa pyörimään joulusuklaat ja kaiken maailman herkut ja tuli joulu. Joulunahan en osannut olla syömättä useamman ihmisen edestä, onhan se jouluruoka hyvää ja jouluhan on vain kerran vuodessa. Ja uutta vuottakin piti juhlia hieman paremmalla ruualla, sekä herkuilla, onhan sekin vain kerran vuodessa ja pojille se on erikoinen päivä ja näin ollen perustelin itselleni että pojat tarvitsevat herkkuja uudenvuoden juhlaan.
Nyt joulun jälkeen tuntuu, että tuo syöminen vain jäi niin sanotusti päälle. Tuntuu että voisin syödä vaikka koko ajan ja tuleehan sitä vähän väliä naposteltua jotakin. Lisäksi kuukauden päästä olisi Eemilin synttärit, jolloin tulee taas herkuteltua... Pakko se kai on myöntää, että minulla on todella huono itsekuri laihdutuksen suhteen ja ihmettelenkin että miten olen joskus nuorempana pysynyt todella hyvässä kunnossa. Jotenkin ruodussa pysyminen oli paljon helpompaa kun tuli kaksi kertaa viikossa ohjeita ja oli se niin sanottu ulkopuolinen tsemppaaja. Kaverithan tsemppaavat koko ajan ja toivovat, että onnistuisin koska haluaisin itsekin onnistua. Jostain vain pitäisi löytää se itsekuri.
Myönnän kumminkin epäonnistuneeni ja vaikka yritin elämäntapa muutosta vain itseäni varten niin kyllä se silti ärsyttää. Nyt sain kumminkin eräältä tutultani ohjeet Painonvartijoiden ikivanhaan pisteiden lasku systeemiin, joka tuntuu tarpeeksi helpolta jopa minun ymmärrettäväkseni, joten toivotaan että sillä saisi edes ruokailun parempaan suuntaan. Edes hieman terveellisemmäksi ja ateriakoot taas kuntoon. Muuten olen sata kiloinen hetken päästä jos tätä menoa jatkan ja kroppani tulee vielä hajoamaan painooni jos en saa itseäni kuriin.
Nyt en enää aio julistaa suureen ääneen muuttavani elämäntapojani, vaan yritän sitä omalla aikataulullani ja vähitellen. Ehkä tein siitä viimeksi liian suuren numeron ja asetin itselleni liikaa painoita joiden vuoksi yritys epäonnistui. No, virheistä oppii ja niin edelleen. Kohti uusia yrityksiä siis.
Alkuun muutos oli suhteellisen helppo ja onnistuin pitämään itseni kurissa, mutta sitten alkoi sairastelu ja sairastelun aiheuttamat yöheräilyt lapsilla, varsinkin Niilolla ja Veetillä, Leevi nyt heräilee muutenkin. Yöheräilyt aiheuttivat sen etten jaksanut pahemmin kokkailla tai miettiä syömisiäni vaan söin sitä mikä sattui olemaan nopeaa tehdä ja yleensä syömiseni lipsuivat ilta-aikaan kun lapset nukkuivat edes hetken ja niin sanotusti palkitsin itseni siitä että olin jaksanut päivän.
Sitten tuli Veetin synttärit ja herkkuja oli tietenkin tarjolla ja niitähän jäi tietenkin ylikin ja tuli sitten syötyä niitä herkkuja hieman liikaakin.. Sitten alkoi kaupoissa pyörimään joulusuklaat ja kaiken maailman herkut ja tuli joulu. Joulunahan en osannut olla syömättä useamman ihmisen edestä, onhan se jouluruoka hyvää ja jouluhan on vain kerran vuodessa. Ja uutta vuottakin piti juhlia hieman paremmalla ruualla, sekä herkuilla, onhan sekin vain kerran vuodessa ja pojille se on erikoinen päivä ja näin ollen perustelin itselleni että pojat tarvitsevat herkkuja uudenvuoden juhlaan.
Nyt joulun jälkeen tuntuu, että tuo syöminen vain jäi niin sanotusti päälle. Tuntuu että voisin syödä vaikka koko ajan ja tuleehan sitä vähän väliä naposteltua jotakin. Lisäksi kuukauden päästä olisi Eemilin synttärit, jolloin tulee taas herkuteltua... Pakko se kai on myöntää, että minulla on todella huono itsekuri laihdutuksen suhteen ja ihmettelenkin että miten olen joskus nuorempana pysynyt todella hyvässä kunnossa. Jotenkin ruodussa pysyminen oli paljon helpompaa kun tuli kaksi kertaa viikossa ohjeita ja oli se niin sanottu ulkopuolinen tsemppaaja. Kaverithan tsemppaavat koko ajan ja toivovat, että onnistuisin koska haluaisin itsekin onnistua. Jostain vain pitäisi löytää se itsekuri.
Myönnän kumminkin epäonnistuneeni ja vaikka yritin elämäntapa muutosta vain itseäni varten niin kyllä se silti ärsyttää. Nyt sain kumminkin eräältä tutultani ohjeet Painonvartijoiden ikivanhaan pisteiden lasku systeemiin, joka tuntuu tarpeeksi helpolta jopa minun ymmärrettäväkseni, joten toivotaan että sillä saisi edes ruokailun parempaan suuntaan. Edes hieman terveellisemmäksi ja ateriakoot taas kuntoon. Muuten olen sata kiloinen hetken päästä jos tätä menoa jatkan ja kroppani tulee vielä hajoamaan painooni jos en saa itseäni kuriin.
Nyt en enää aio julistaa suureen ääneen muuttavani elämäntapojani, vaan yritän sitä omalla aikataulullani ja vähitellen. Ehkä tein siitä viimeksi liian suuren numeron ja asetin itselleni liikaa painoita joiden vuoksi yritys epäonnistui. No, virheistä oppii ja niin edelleen. Kohti uusia yrityksiä siis.
torstai 14. tammikuuta 2016
Synttärisuunnitelmia.
(Postauksen kuvat edellisten vuosien syntymäpäiviltä ilman järjestystä)
Pian juhlitaan jo Eemilin 6-vuotis syntymäpäiviä ja vähitellen alkaa juhlat jo stressaamaan. Stressaan aina kaikista juhlista todella paljon etukäteen, vaikkei tarvitsisikaan mutta jälleen kerran se stressi puskee esille..
Ihan ensin stressaa se, että mitä ihmettä juhlissa tarjotaan. Kaikenlaiset ideat hyppivät mieleeni ja unohdankin ideoita samaa vauhtia kun niitä keksin, pääasiassa koska ideani tuntuvat hieman liian suurudenhulluilta... Lisäksi koska vieraiden määräkään ei ole todellakaan varma vielä, niin se hankaloittaa hieman tarjoiluiden miettimistä kun en tiedä kuinka monelle sitä tarjottavaa oikein pitää olla...
Melkein joka kerta olen tarjonnut synttäreillä coctailpiirakoita ja munavoita, mutta niiden tilalle olisi kiva keksiä välillä jotain erilaista. Alkaa nimittäin samat tarjottavat kerrasta toiseen jo hieman tympimään itseäni. Coctailtikkuja mietin, mutta pitääkö niitä sitten olla miljoonittain jotta ne eivät lopu kesken? Yksi vaihtoehto olisi myös patongit, mutta omalla tavallaan se on hieman tylsä idea. Ylipäänsä suolaiset tarjottavat ovat suuri ongelma, koska olen todella surkea leipomaan joten tarjottavien pitäisi olla helppo valmistaa ja sen pitäisi myös maistua kaikille. Mitä te olette tarjonneet suolaisena tarjottavana synttäreillä?
Makeat tarjottavatkaan eivät ole kovinkaan helppoja miettiä. Kakun tekijäksi ajattelin jälleen kerran pyytää Eemilin kummitätiä (että vinkkinä vaan jos tätä luet...), kunhan ensin saisin selvitettyä millaisen kakun poika tahtoo. Jos kummitäti ei kerkeä niin sitten varmaan turvaudun tylsään juustokakkuun, koska se on ainoa jonka osaan tehdä (tai, J sen kumminkin leipoisi koska itse olen tosiaan huono leipuri...). Mutta mitä kakun lisäksi? Karkkeja oli Veetin synttäreillä, mutta ne eivät suuremmin tehneet kauppaansa ja keksitkin tuntuvat tylsiltä. Todennäköisesti päädyn jälleen kerran kekseihin kun en muutakaan keksi, mutta onneksi tässä on vielä hetki aikaa miettiä kun Eemilin synttäreitä juhlitaan vasta ensi kuun alussa.
Sitten juhlien teema. Koska Eemil on jo iso poika, niin hän osaa itse kertoa teemaideoitaan. Pojan teemaideat eivät vaan ole ihan niin helposti toteutettu, sillä Eemilin teematoive on tällä hetkellä pinkki, sekä läjä erilaisia supersankareita. Helppohan se on pohtia teemaa kun en puolistakaan näistä supersankareista ole ihan varma, että miltä ne näyttävät...
Pitää varmaan turvautua internetin ihmeelliseen maailmaan kun etsin juhlatarvikkeita synttäreille sillä ainakaan lähi Citymarketissamme ei ole näkynyt minkäänlaisia supersankari kertakäyttöastioita ja pelkkää pinkkiä en tahtoisi ostaa. Meidän taloudessa kun tuo pinkki alkaa tulla jo korvista ulos (siitä enemmän toisessa postauksessa myöhemmin).
Olisiko jollain hyviä ehdotuksia pinkin ja supersankareiden yhdistämiseen teemaksi?
Luojan kiitos juomapuoli sentään hoituu Sodastreamilla, sillä limujen kaupasta kotiin raahaaminen on ehkä inhottavin homma jonka tiedän juhlien järjestämisessä. Limun lisäksi tarjoillaan toki myös kahvia, sekä ehkä mehua. Onneksi juhlien juotavien kanssa ei tarvitse pahemmin raapia päätään sillä ne ovat poikkeuksetta joka juhlissa samat.
Pakko myöntää että tuntuu ihan hullun hommalta tämä juhlien järjestäminen. Onneksi Eemilin synttäreiden jälkeen seuraavat juhlat ovat vasta kesällä kun juhlitaan Niilon, sekä Leevin synttäreitä. Hetken saa siis hengähtää juhlastressin suhteen...
keskiviikko 13. tammikuuta 2016
Veetin 4v neuvola
Veeti on jo iso poika ja siitä kertoo sekin, että Veetillä oli 4-vuotis neuvola joulukuussa. Samana päivänä oli myös Leevin neuvola joten oltiin koko porukka liikenteessä. Alkuun Veeti odotteli Eemilin, Niilon ja J:n kanssa odotusaulassa sen aikaa että Leevi saatiin tutkittua ja kun vihdoin tuli Veetin vuoro mennä neuvolantädin huoneeseen, oli meillä pojan kanssa hieman erimielisyyksiä asiasta. Veeti ei nimittäin oikein olisi tahtonut mennä tutkittavaksi, saatika jäädä neuvolantädin kanssa kahdestaan mutta onneksi poika suostui siihen lopulta.
Itse jäin veljien, sekä J:n kanssa odotustilaan odottamaan, että neuvolantäti saisi tehtyä tarvittavat kokeet ja kutsuisi minut huoneeseen juttelemaan. Noin 45 minuuttia odoteltiin ja lopulta neuvolantäti pyysi minut huoneeseen. Veeti oli kuulemma käyttäytynyt todella hyvin ja osannut tehdä annetut tehtävät. Ainoat asiat, joista tuli hieman sanomista oli se, ettei pituutta ollut tullut kuulemma tarpeeksi (kuulemma noin 2cm lisää ja poika olisi kasvanut normaalisti käyrien mukaan...), ettei poika ollut tunnistanut lehmää piirroskuvasta (ei mikään ihmekään kun ei ne lehmät puussa hengaa, vaikka kuvassa niin tapahtuikin..) ja että saksien käyttöä tulisi harjoitella enemmän. Puhe oli kuulemma myös hieman epäselvää, mutta koska itse ymmärrän Veetiä täysin muutamia poikkeuskertoja lukuunottamatta ja koska itse en ole huolissani puheen sujumisesta, ei siitä huolehdittu sen enempää. Sen sijaan saatiin käsky mennä puolen vuoden päästä pituuskontrolliin, joka on mielestäni ihan naurettavaa kun kyse on vain parista sentistä joka "puuttui" käyrien mukaan.
Veeti sai myös rokotukset samalla käynnillä ja pakko myöntää, että olin pojasta äärimmäisen ylpeä kun Veeti ei inahtanutkaan rokotuksen aikana. Veeti oli kuulemma punainen ninja, eikä niitä satu rokotukset ja poika olikin äärimmäisen ylpeä hienosta laastaristaan jonka sai.
Neuvolakorttiin kirjoitettiin käynnin jälkeen seuraavanlaista: "Hienosti keskittyy tehtäviin. Näkö hyvä. Puhe kehittyy koko ajan. Jotkin sanat hieman epäselviä."
Pituutta oli 101cm ja 17,8kg, hyvin siis poika kasvaa omasta mielestäni enkä jaksa tuosta pituudestakaan stressata. Jokainen lapsi kasvaa omaa vauhtiaan, eikä nuo käyrät ole mikään ehdoton totuus. Siksi ehkä hieman ärsyttääkin kun niitä katsotaan ehdottomina totuuksina ja jokaisen lapsen pitäisi kasvaa juuri käyrän mukaisesti...
tiistai 12. tammikuuta 2016
#sodastreamsuomi #juomalähettiläät
Parisen kuukautta sitten sain tietää, että minut on valittu Sodastreamin juomalähettilääksi testaamaan uusia juomamakuja. Kerron nyt heti alkuun, että mitään velvoitetta minulla ei ole kirjoittaa näistä limutiivisteistä, vaan teen jos ihan omasta tahdostani joten kyseessä ei ole kaupallinen yhteistyö, enkä hyödy tästä tekstistä yhtikäs mitään paitsi nuo testattavaksi saadut limutiivisteet (jotka sai muutkin juomalähettilääksi ryhtyneet, kertovat tiivisteistä eteenpäin tai eivät).
Odotinkin innolla pakettia saapuvaksi sillä en tiennyt yhtään, millaisia tiivisteitä sieltä tulisi testattavaksi ja kun paketti vihdoin saapui lähipostiin, maltoin tuskin odottaa että pääsisin kotiin avaamaan sen. Kotona pakettia avatessa paketista paljastui sekä tavallista energiajuomaa, että sokeritonta energiajuomaa ja free sarjaan kuuluvat vadelma, sekä marjamix tiivisteet.
Heti ensimäisenä pisti silmään pullojen uusi muotoilu, sekä se, että tiivisteistä saa vähemmän valmista juotavaa kuin ennen. Uusi muotoilu on ehdottomasti plussaa, sillä nykyisellään pullot saa huomattavasti paremmin mahtumaan täyteenkin jääkaappiin ja jotenkin pulloista tuntuu olevan helpompi kaataa tiivistettä korkkiin kuin ennen. Sen sijaan tiivisteen väheneminen hieman harmittaa kun hinta on kumminkin pysynyt samana, mutta säästäähän tuossa joka tapauksessa verrattuna oikeaan limuun, saatika energiajuomaan.
Energiajuomaa kuluu meidän taloudessa todella paljon, varsinkin kun J tekee vuorotyötä ja näin ollen hän ottaa hyvin usein energiajuomaa mukaan töihinsä. Itsekin juon energiajuomaa silloin tällöin kun aamulla on käynnistymisvaikeuksia esimerkiksi lasten nukuttua yönsä huonosti. Nämä menivätkin siis heti ensimäisenä testaukseen.
XSTREAM Energy oli ainakin omasta mielestäni paremman makuista kuin ennen. Jos johonkin pitäisi makua verrata, niin eniten tulee mieleen Redbull energiajuoma, joka siis on eniten omaan mieleeni. Tämä siis pysyy jatkossakin meidän jääkaapissa olevana tiivisteenä, sillä jokainen perheen vanhempi tarvitsee joskus lisäenergiaa.
XSTREAM Sugar Free Energy sen sijaan oli hieman pettymys. Sokeriton energiajuoma ajatuksena on todella mahtava, sillä energiajuomahan sisältää ihan mielettömän määrän sokeria loppujen lopuksi. Lisäksi kun meillä tuota energiajuomaa kuluu paljon, niin sokeriton olisi aina parempi vaihtoehto. Tämä jää kumminkin ajatuksen tasolle, sillä omaan makuuni sokeriton energiajuoma tiiviste oli edelleen hieman liian kitkerän makuista. Kyllähän tuota juo, mutta valitettavasti kyseessä ei ollut mikään makuelämys...
Rasberry tiiviste sen sijaan oli lasten makuun. Omaan makuuni tämä tiiviste oli hieman liian esanssista, jos tiivistettä laittoi korkin neuvoman määrän verran, mutta kun tiivistettä laittoi noin puolet neuvotusta niin maku parani. Parin ensimäisen testipullollisen jälkeen teimmekin jatkossa limua vain puolikkaalla tiivistemäärällä ja näin ollen tiivistepullo kesti pidempäänkin paremman maun lisäksi.
Berry Mix oli jo aiemmin oma lempparini Sodastreamin tiivisteistä. Maku on juuri sopivan makea ja jotenkin sitä makua on todella hankala kuvailla. Maku vain on hyvä. Tämä tiiviste tulee jatkossakin pysymään yhtenä lempparinani ja Berry Mix maistuu myös lapsille. Voisikin siis sanoa, että tämä tiiviste on meidän porukallemme juuri sopiva.
Joku aika tämän paketin saapumisen jälkeen saimme postitse Sodastreamilta paketin, joka sisälsi muunmuassa Strawberry-Watermelon tiivisteen, sekä Pear tiivisteen. Näistä ensimäinen siirtyi lähes samantien yhdeksi lempitiivisteekseni ja oikeastaan muunkin perheen. En vain käsitä miten limu voi olla niin hyvää, sopivan raikas, juuri sopiva makeudeltaan ja muutenkin vain täydellinen limu. Voisin kuvitella, että kesällä tuo mansikan ja vesimelonin jumalainen yhdistelmä sopisi esimerkiksi kesäiseen booliin tai vaikkapa sellaisenaan jäiden kanssa nautittuna kuumalla parvekkeella. Voin vannoa, että meillä tuota tullaan ainakin juomaan kesäkuumalla. Pear sen sijaan maistui ihan päärynälle, eli juuri sille mille pitikin. Ei mitenkään erikoinen tiiviste, mutta jos tykkää päärynästä niin tämä on hyvä vaihtoehto. Meillä tykättiin tästä, eli varmasti ostamme tätä jatkossakin.
Bonuksena näissä tiivisteissä on se hyvä puoli, että erilaisia makuja voi sekoitella ihan oman makunsa mukaan. Meillä esimerkiksi J on todella ahkera kokeilemaan erilaisia makuyhdistelmiä, joista osa on hittejä ja osa huteja. Vain kokeilemalla kumminkin oppii, että mitkä yhdistelmät maistuvat ja mitkä eivät...
sunnuntai 10. tammikuuta 2016
Vieraileva kirjoittaja: Elämäni kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.
Lähipiirissäni eräs nuori nainen kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Koska aihe on valitettavan vaiettu, pyysin tätä ihmistä kirjoittamaan tarinansa jotta voisin julkaista sen ja näin ollen muut saisivat taudista lisää tietoa ja mahdollisesti jopa rohkeutta kertoa asiasta omassa lähipiirissään.
Itse kaksisuuntaista sairastavan läheisenä koen taudin välillä todella hankalana, sillä on hankala auttaa ihmistä joka ei voi taudille mitään. Ajan kuluessa olen kumminkin oppinut olemaan eläytymättä liikaa toisen tunteisiin ja näin ollen kestän itse paremmin huolien ja muun kuuntelun. Toisaalta taas ulkopuolisen silmin usko Suomen sairaalajärjestelmään on satunnaisesti alkanut horjumaan sillä välillä tuntuu etteivät lääkärit ole tehneet parhaita mahdollisia ratkaisuja läheiseni hoitamisen suhteen.
Tässä kumminkin läheiseni tarina ja toivottavasti joku saisi rohkeutta luettuaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kokemuksia. Tämä tarina on kirjoitettu noin puolisen vuotta sitten, mutta on edelleen ajankohtainen tilanteen ollessa välillä parempi ja välillä huonompi.
Mun lapsuus oli aika vaikea, olin ala-asteella kun molemmilla vanhemmilla alkoi menemään lujaa alkoholin kanssa. Isä oli väkivaltainen, joten kotona oli välillä pelottava olla. Oon kiitollinen siitä että mulla on paljon sisaruksia, joihin oon aina pystynyt turvautumaan. Koulussa opettajat huolestu musta, olin sillon kai neljännellä luokalla, kävin säännöllisesti kuraattorin kanssa juttelemassa, sillon taisi tulla ensimmäiset merkit masennuksesta. Olin 12-vuotias kun isä oli jättänyt vuokrat maksamatta, saatiin häätö ja vanhemmat eros.
Sen jälkeen meni hyvin jonkin aikaa meillä. Uus koti ja koulu, pieni uusi alku. Sitten äiti alko taas näyttää masennuksen merkkejä ja kuluttamaan alkoholia enemmän.
Olin viidennellä luokalla, kun aloin itekin käyttää alkoholia, ajauduin vanhempaan seuraan ja koulunkäynti alko kärsiä. Sain kuitenkin ala-asteen suoritettua, sekä 7 ja 8 luokankin sain läpi, vaikka ylä-asteella olin masentunut, kouluun herääminen aamuisin oli todella vaikeaa, oli todella vaikeaa esittää kavereille ja opettajille että kaikki ois hyvin. En mä enää halunnut joutua kuraattorille juttelee asioista, kun en mä sille ois voinut kertoa meijän perheen asioista rehellisesti. Meillä oli sanaton sopimus siitä, että kaikki esittää että meijän perheen asiat olis kunnossa. 9 luokalla masennus oli niin paha, etten mä enään päässyt kouluun aamuisin. Nukuin kellonympäri enkä jaksanut tehä mitään. Mun piti silti huolehtia pikkuveljestä, koska äiti ei sitä tehnyt. Jatkuvasti huolehdin äitistäkin, mua pelotti kun se ei ollut enää oma itsensä, se oli aina ärtynyt ja väsynyt ja liian usein humalassa.
Jäin siis 9-luokalla luokalle, siirryin toiseen kouluun suorittamaan sen uudestaan. Se syksy meni uudessa koulussa ihan hyvin, jaksoin käydä taas koulussa ja sain numeroita parannettua. ( tällöin olin 16v)
Joulun jälkeen, selvisi etttei äiti ollut saanut laskuja maksettua, eka meni sähköt poikki. Vähän sen jälkeen äiti ilmoitti että me saadaan häätö, minä ja pikkuveli joudutaan muuttaa nuorisokotiin.
Mun tietääkseni kellään sukulaisella ei oo diagnoosia. Mutta oon pitkään epäillyt että äitillä ois sama sairaus, koska silläkin tulee masennuskausia ja vilkkaampia kausia. Se ei osaa hoitaa raha-asioitaan ja alkoholi maistuu hyvin.
Isällä on jotain mielentarveysongelmia, mutta ei diagnoosia. Isän kanssa en enää oo missään tekemisissä, se on liian monta kertaa pettänyt mut pahasti. Sille on alkoholi tärkeämpi kuin omat lapset. Se valehtelee aivan kaikesta eikä koskaan pidä lupauksiaan.
Muutto nuorisokotiin oli meille hyvä asia, saatiin olla taas lapsia ja ympärillä oli tasapainosia ja huolehtivia aikuisia. Kevät nuorisokodissa meni ihan hyvin, tottakai mä kapinoin sääntöjä vastaan, kun ei mulla ikinä ollut kotiintuloaikoja eikä muitakaan rajoja.
Mä pääsin ammattikouluun, alalle mihin olin aina halunnut. Ajattelin että vihdoin mun asiat alkaa mennä hyvin, vaikeudet on takana. Mutta se kesä, ennen ammattikoulun alkamista, mulla meni todella lujaa, olin maaninen. En pysynyt hetkeäkään paikallani, alkoholia kului paljon ja irtosuhteita oli paljon. Kaverit ja nuorisokodin ohjaajat oli tuolloin tosi huolissaan musta, en enää ollut oma itteni. Olin väsynyt, mutten saanut nukuttua. Pakenin vaikeita asioita alkoholin avulla. Sillon nuorisokodin ohjaajat tajus ettei mulla oo kaikki kunnossa, ne sai mut menemään lääkäriin. Aloin käymään psykiatrin luona ja aloitin lääkityksen. Opiskelut alkoi parin kuukauden sairaslomalla. Olin avohoidossa jonkun aikaa, sielä sain diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hoitajien mielestä mun mieliala menee päivän aikana vuoristorataa, mutta en mä sitä ite kokenut. Mä raivostuin tosta väitteestä, miten tuntemattomat ihmiset voi noin väittää, ei ne tiennyt mitään mun elämästä. En mä uskonut tohon diagnoosiin, olin sitä mieltä että se tullaan vielä perumaan.
Nuorisokodin ohjaajat tuki diagnoosia, nehän sillon parhaiten näki mun elämän ja mielialat. Oon ikuisesti kiitollinen yhdelle ohjaajalle, hän mut sai "pysäytettyä" miettimään asioita, tajuamaan ettei kaikki oo kunnossa, sitoutumaan hoitoon ja lääkitykseen, vaikka edelleen itseltäni sen diagnoosin kielsin.
Mun mielestä mä olin vaan väsähtänyt, kaikki olis kohta taas normaalisti kunhan saisin nukkumisen kuntoon.
Jatkoin kuitenkin psyk sairaanhoitajan luona käymistä, juteltiin mun elämästä ja vaikeuksista. Pääsin vihdoin kouluun ja mieliala oli tasanen, lääkitys ja terapia siis auttoi.
Mulla tais mennä 1-2 vuotta suht hyvin, tottakai oli vähän masista ja pieniä nousuja, mutta ei mitään isoja muutoksia.
Täytin 18 ja muutin omaan kämppään, mulla olli hyvä parisuhde, elämä tuntu taas hyvältä.
Olin vuoden asunut yksin ja seurustellut, kun tuli ensimmäinen vaikea masennuskausi. Olin melkein koko syksyn pois koulusta. Alkoholia alkoi taas kulumaan, sillä oli helppo turruttaa tunteet. Mun parisuhde alkoi rakoilemaan, joka vaan pahensi masennusta. Lopulta olin todellakin pohjalla, en nähnyt keinoja päästä sieltä enää ylös, ei mulla ollut enää ketään kuka kaipais, kun ei poikaystäväkään kuunnellut mun pahaa oloa. Yhtenä iltana sitten humalassa, yksin kotona, aloin syömään mun lääkkeitä, huuhtelin ne siiderillä alas ja mietin kuinka kohta ei enää tarvis tuntea yhtään mitään, ei tarvi enää esittää iloista kenenkään edessä. Kaveri sattu soittaa just sillon, se sai mut soittaa itelleni ambulanssin. Heräsin seuraavan aamuna sairaalasta, ensimmäinen ajatus oli silloin " Miks mä oon vielä täällä". Siitä alko mun ensimmäinen osastohoito jakso ja vasta silloin oikeasti ymmärsin että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Poikaystävä pisti poikki kun olin osastolla, se vaikeutti paranemista, mut lääkityksen muutoksilla ja ystävien tuen avulla pääsin takas kotiin ja voin vähän paremmin.
Masennuskausi kuitenkin jatkui. Ajattelin jatkuvasti erilaisia tapoja, miten mä voisin ottaa hengen iteltäni, vaikka en oikeasti sitä halunnut tehdä. Olin vaan niin väsynyt, sängystä ylöpääseminen tuntu mahdottomalta, kuin olis pitänyt juosta maratooni. Itketti jatkuvasti, mutta en enää pystynyt itkemään. Olin kuin zombi, kaikki oli harmaata, enkä tuntenut minkäänlaisia hyvänolon tunteita. Meni pari kuukautta, jouduin taas osastohoitoon, koska alkoi itsemurha-ajatukset taas olla liian vahvoja, enkö tehnyt enää muutakuin nukuin.
Olin osastolla pari viikkoa, taas muutettiin lääkitystä. Sen jälkeen masennuksesta pääsinkin vihdoin eroon.
Sen jälkeen tuli mania, se oli ihana tunne. Energiaa riitti kaikkeen, koti pysyi siistinä ja sosiaalinen elämä heräsi uudestaan henkiin. Mun mielestä kaikki oli hyvin, olin joka päivä iloinen, energinen ja tosi sosiaalinen. Kaveri oli kahvilla mun luona, siivosin kotia samalla kun juteltiin kaverin kanssa. Yhtäkkiä kaveri kysy multa, et miks en istu alas ja välillä ota rennosti. Sillon tajusin etten mä pysty istuu aloillani, oli pakko kokoajan tehä jotain. Siivosin kotia lattiasta kattoon ja seiniä myöten, ajatukset juoksi todella kovaa. Jatkuvasti tuli uusia ideoita mitä voisin tehä, samaan aikaan halusin mennä lenkille, siivota, tehä ruokaa, lukee kirjaa ymsyms, mutta mitään en saanut kunnolla tehtyä. Saatoin mennä juomaan vettä keittiöön ja yhtäkkiä tajuun että pesen jääkaappia ja vesi jäi juomatta. Mitään en siis saanut valmiiksi, kun jo aloitin toista tekemistä.
Tää sairaus varjostaa mun jokapäiväistä elämää, töissä käynti on välillä todella vaikeaa, aamuheräämiset on tuskaista masennuksen takia. Töissä pitää esittää että kaikki on hyvin, vaikka pään sisällä tuntuu ettei mun kuuluis elää, että kaikille ois parempi jos vaan nukkuisin pois, pitää hymyillä vaikka tekis mieli käpertyä sikiöasentoon itkemään. Kaikista vaikeinta on se, että joudun pitämään "maskia" yllä, en saa näyttää muille että oon täysin rikki sisältä, ja se kun yritän kertoa jollekin mun oikeista tuntemuksista, saan vastaukseksi että kaikki menee ohi kunhan vaan nukun tai ajattelen positiivisemmin. Ei se mua auta, mieltä ei korjata niin helposti kun murtunutta kättä. Mania taas vaikuttaa jokapäiväsesti niin, että en pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla, vaan ajatukset juoksee, sillon pelkään että teen töissä jonkun pahan virheen, jaan lääkkeen väärin tai väärälle potilaalle. Ja ahdistus iskee, kun ei saa mitään aikaseks, kaikki jää kesken.
Tosi moni kaveri jäänyt matkan varrella pois mun elämästä, ei ne ymmäränyt että oon sairas ja sen takia todella surullinen tai liian energinen, se satuttaa todella paljon. En mä itse tätä sairautta halunnut.
Hoidan sairautta tällä hetkellä lääkityksellä ja psyk sairaanhoitajan tapaamisilla. Säännöllinen rytmi on mulle todella tärkeä, se vaan ei aina toteudu kun lähihoitajana teen vuorotyötä.
Mua ärsyttää että mediassa näytetään vaan tän sairauden hyviä puolia, kuinka ihmisillä menee loistavasti elämässä, kuinka ne on oppinut elämään tän kanssa. Se ei todellakaan ole niin helppoa. Mulla saattaa mennä kuukausiakin hyvin, mutta sitten täysin yllättäen oonkin taas pohjalla. Vaikka mä kuinka haluisin ja yrittäisin, mulla silti tulee vaikeita kausia, joudun silti kamppailemaan itteni kanssa loppuelämän. Tiedän että mun lääkitys tulee muuttumaan vielä monet kerrat, koska niin tulee muuttumaan myös mielialat.
Mä pelkään tätä sairautta, ikinä en tiedä millainen on seuraava päivä, tai miltä tuntuu tunnin päästä. Musta tuntuu että petän mun läheiset, koska ajattelen itsemurhaa ja koska oon välillä niin masentunut, etten jaksa mitään tehdä tai ketään nähdä. Mä en halua kuolla, mä en vain jaksa elää.
Itse kaksisuuntaista sairastavan läheisenä koen taudin välillä todella hankalana, sillä on hankala auttaa ihmistä joka ei voi taudille mitään. Ajan kuluessa olen kumminkin oppinut olemaan eläytymättä liikaa toisen tunteisiin ja näin ollen kestän itse paremmin huolien ja muun kuuntelun. Toisaalta taas ulkopuolisen silmin usko Suomen sairaalajärjestelmään on satunnaisesti alkanut horjumaan sillä välillä tuntuu etteivät lääkärit ole tehneet parhaita mahdollisia ratkaisuja läheiseni hoitamisen suhteen.
Tässä kumminkin läheiseni tarina ja toivottavasti joku saisi rohkeutta luettuaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kokemuksia. Tämä tarina on kirjoitettu noin puolisen vuotta sitten, mutta on edelleen ajankohtainen tilanteen ollessa välillä parempi ja välillä huonompi.
Mun lapsuus oli aika vaikea, olin ala-asteella kun molemmilla vanhemmilla alkoi menemään lujaa alkoholin kanssa. Isä oli väkivaltainen, joten kotona oli välillä pelottava olla. Oon kiitollinen siitä että mulla on paljon sisaruksia, joihin oon aina pystynyt turvautumaan. Koulussa opettajat huolestu musta, olin sillon kai neljännellä luokalla, kävin säännöllisesti kuraattorin kanssa juttelemassa, sillon taisi tulla ensimmäiset merkit masennuksesta. Olin 12-vuotias kun isä oli jättänyt vuokrat maksamatta, saatiin häätö ja vanhemmat eros.
Sen jälkeen meni hyvin jonkin aikaa meillä. Uus koti ja koulu, pieni uusi alku. Sitten äiti alko taas näyttää masennuksen merkkejä ja kuluttamaan alkoholia enemmän.
Olin viidennellä luokalla, kun aloin itekin käyttää alkoholia, ajauduin vanhempaan seuraan ja koulunkäynti alko kärsiä. Sain kuitenkin ala-asteen suoritettua, sekä 7 ja 8 luokankin sain läpi, vaikka ylä-asteella olin masentunut, kouluun herääminen aamuisin oli todella vaikeaa, oli todella vaikeaa esittää kavereille ja opettajille että kaikki ois hyvin. En mä enää halunnut joutua kuraattorille juttelee asioista, kun en mä sille ois voinut kertoa meijän perheen asioista rehellisesti. Meillä oli sanaton sopimus siitä, että kaikki esittää että meijän perheen asiat olis kunnossa. 9 luokalla masennus oli niin paha, etten mä enään päässyt kouluun aamuisin. Nukuin kellonympäri enkä jaksanut tehä mitään. Mun piti silti huolehtia pikkuveljestä, koska äiti ei sitä tehnyt. Jatkuvasti huolehdin äitistäkin, mua pelotti kun se ei ollut enää oma itsensä, se oli aina ärtynyt ja väsynyt ja liian usein humalassa.
Jäin siis 9-luokalla luokalle, siirryin toiseen kouluun suorittamaan sen uudestaan. Se syksy meni uudessa koulussa ihan hyvin, jaksoin käydä taas koulussa ja sain numeroita parannettua. ( tällöin olin 16v)
Joulun jälkeen, selvisi etttei äiti ollut saanut laskuja maksettua, eka meni sähköt poikki. Vähän sen jälkeen äiti ilmoitti että me saadaan häätö, minä ja pikkuveli joudutaan muuttaa nuorisokotiin.
Mun tietääkseni kellään sukulaisella ei oo diagnoosia. Mutta oon pitkään epäillyt että äitillä ois sama sairaus, koska silläkin tulee masennuskausia ja vilkkaampia kausia. Se ei osaa hoitaa raha-asioitaan ja alkoholi maistuu hyvin.
Isällä on jotain mielentarveysongelmia, mutta ei diagnoosia. Isän kanssa en enää oo missään tekemisissä, se on liian monta kertaa pettänyt mut pahasti. Sille on alkoholi tärkeämpi kuin omat lapset. Se valehtelee aivan kaikesta eikä koskaan pidä lupauksiaan.
Muutto nuorisokotiin oli meille hyvä asia, saatiin olla taas lapsia ja ympärillä oli tasapainosia ja huolehtivia aikuisia. Kevät nuorisokodissa meni ihan hyvin, tottakai mä kapinoin sääntöjä vastaan, kun ei mulla ikinä ollut kotiintuloaikoja eikä muitakaan rajoja.
Mä pääsin ammattikouluun, alalle mihin olin aina halunnut. Ajattelin että vihdoin mun asiat alkaa mennä hyvin, vaikeudet on takana. Mutta se kesä, ennen ammattikoulun alkamista, mulla meni todella lujaa, olin maaninen. En pysynyt hetkeäkään paikallani, alkoholia kului paljon ja irtosuhteita oli paljon. Kaverit ja nuorisokodin ohjaajat oli tuolloin tosi huolissaan musta, en enää ollut oma itteni. Olin väsynyt, mutten saanut nukuttua. Pakenin vaikeita asioita alkoholin avulla. Sillon nuorisokodin ohjaajat tajus ettei mulla oo kaikki kunnossa, ne sai mut menemään lääkäriin. Aloin käymään psykiatrin luona ja aloitin lääkityksen. Opiskelut alkoi parin kuukauden sairaslomalla. Olin avohoidossa jonkun aikaa, sielä sain diagnoosin, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hoitajien mielestä mun mieliala menee päivän aikana vuoristorataa, mutta en mä sitä ite kokenut. Mä raivostuin tosta väitteestä, miten tuntemattomat ihmiset voi noin väittää, ei ne tiennyt mitään mun elämästä. En mä uskonut tohon diagnoosiin, olin sitä mieltä että se tullaan vielä perumaan.
Nuorisokodin ohjaajat tuki diagnoosia, nehän sillon parhaiten näki mun elämän ja mielialat. Oon ikuisesti kiitollinen yhdelle ohjaajalle, hän mut sai "pysäytettyä" miettimään asioita, tajuamaan ettei kaikki oo kunnossa, sitoutumaan hoitoon ja lääkitykseen, vaikka edelleen itseltäni sen diagnoosin kielsin.
Mun mielestä mä olin vaan väsähtänyt, kaikki olis kohta taas normaalisti kunhan saisin nukkumisen kuntoon.
Jatkoin kuitenkin psyk sairaanhoitajan luona käymistä, juteltiin mun elämästä ja vaikeuksista. Pääsin vihdoin kouluun ja mieliala oli tasanen, lääkitys ja terapia siis auttoi.
Mulla tais mennä 1-2 vuotta suht hyvin, tottakai oli vähän masista ja pieniä nousuja, mutta ei mitään isoja muutoksia.
Täytin 18 ja muutin omaan kämppään, mulla olli hyvä parisuhde, elämä tuntu taas hyvältä.
Olin vuoden asunut yksin ja seurustellut, kun tuli ensimmäinen vaikea masennuskausi. Olin melkein koko syksyn pois koulusta. Alkoholia alkoi taas kulumaan, sillä oli helppo turruttaa tunteet. Mun parisuhde alkoi rakoilemaan, joka vaan pahensi masennusta. Lopulta olin todellakin pohjalla, en nähnyt keinoja päästä sieltä enää ylös, ei mulla ollut enää ketään kuka kaipais, kun ei poikaystäväkään kuunnellut mun pahaa oloa. Yhtenä iltana sitten humalassa, yksin kotona, aloin syömään mun lääkkeitä, huuhtelin ne siiderillä alas ja mietin kuinka kohta ei enää tarvis tuntea yhtään mitään, ei tarvi enää esittää iloista kenenkään edessä. Kaveri sattu soittaa just sillon, se sai mut soittaa itelleni ambulanssin. Heräsin seuraavan aamuna sairaalasta, ensimmäinen ajatus oli silloin " Miks mä oon vielä täällä". Siitä alko mun ensimmäinen osastohoito jakso ja vasta silloin oikeasti ymmärsin että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Poikaystävä pisti poikki kun olin osastolla, se vaikeutti paranemista, mut lääkityksen muutoksilla ja ystävien tuen avulla pääsin takas kotiin ja voin vähän paremmin.
Masennuskausi kuitenkin jatkui. Ajattelin jatkuvasti erilaisia tapoja, miten mä voisin ottaa hengen iteltäni, vaikka en oikeasti sitä halunnut tehdä. Olin vaan niin väsynyt, sängystä ylöpääseminen tuntu mahdottomalta, kuin olis pitänyt juosta maratooni. Itketti jatkuvasti, mutta en enää pystynyt itkemään. Olin kuin zombi, kaikki oli harmaata, enkä tuntenut minkäänlaisia hyvänolon tunteita. Meni pari kuukautta, jouduin taas osastohoitoon, koska alkoi itsemurha-ajatukset taas olla liian vahvoja, enkö tehnyt enää muutakuin nukuin.
Olin osastolla pari viikkoa, taas muutettiin lääkitystä. Sen jälkeen masennuksesta pääsinkin vihdoin eroon.
Sen jälkeen tuli mania, se oli ihana tunne. Energiaa riitti kaikkeen, koti pysyi siistinä ja sosiaalinen elämä heräsi uudestaan henkiin. Mun mielestä kaikki oli hyvin, olin joka päivä iloinen, energinen ja tosi sosiaalinen. Kaveri oli kahvilla mun luona, siivosin kotia samalla kun juteltiin kaverin kanssa. Yhtäkkiä kaveri kysy multa, et miks en istu alas ja välillä ota rennosti. Sillon tajusin etten mä pysty istuu aloillani, oli pakko kokoajan tehä jotain. Siivosin kotia lattiasta kattoon ja seiniä myöten, ajatukset juoksi todella kovaa. Jatkuvasti tuli uusia ideoita mitä voisin tehä, samaan aikaan halusin mennä lenkille, siivota, tehä ruokaa, lukee kirjaa ymsyms, mutta mitään en saanut kunnolla tehtyä. Saatoin mennä juomaan vettä keittiöön ja yhtäkkiä tajuun että pesen jääkaappia ja vesi jäi juomatta. Mitään en siis saanut valmiiksi, kun jo aloitin toista tekemistä.
Tää sairaus varjostaa mun jokapäiväistä elämää, töissä käynti on välillä todella vaikeaa, aamuheräämiset on tuskaista masennuksen takia. Töissä pitää esittää että kaikki on hyvin, vaikka pään sisällä tuntuu ettei mun kuuluis elää, että kaikille ois parempi jos vaan nukkuisin pois, pitää hymyillä vaikka tekis mieli käpertyä sikiöasentoon itkemään. Kaikista vaikeinta on se, että joudun pitämään "maskia" yllä, en saa näyttää muille että oon täysin rikki sisältä, ja se kun yritän kertoa jollekin mun oikeista tuntemuksista, saan vastaukseksi että kaikki menee ohi kunhan vaan nukun tai ajattelen positiivisemmin. Ei se mua auta, mieltä ei korjata niin helposti kun murtunutta kättä. Mania taas vaikuttaa jokapäiväsesti niin, että en pysty keskittymään yhteen asiaan kerralla, vaan ajatukset juoksee, sillon pelkään että teen töissä jonkun pahan virheen, jaan lääkkeen väärin tai väärälle potilaalle. Ja ahdistus iskee, kun ei saa mitään aikaseks, kaikki jää kesken.
Tosi moni kaveri jäänyt matkan varrella pois mun elämästä, ei ne ymmäränyt että oon sairas ja sen takia todella surullinen tai liian energinen, se satuttaa todella paljon. En mä itse tätä sairautta halunnut.
Hoidan sairautta tällä hetkellä lääkityksellä ja psyk sairaanhoitajan tapaamisilla. Säännöllinen rytmi on mulle todella tärkeä, se vaan ei aina toteudu kun lähihoitajana teen vuorotyötä.
Mua ärsyttää että mediassa näytetään vaan tän sairauden hyviä puolia, kuinka ihmisillä menee loistavasti elämässä, kuinka ne on oppinut elämään tän kanssa. Se ei todellakaan ole niin helppoa. Mulla saattaa mennä kuukausiakin hyvin, mutta sitten täysin yllättäen oonkin taas pohjalla. Vaikka mä kuinka haluisin ja yrittäisin, mulla silti tulee vaikeita kausia, joudun silti kamppailemaan itteni kanssa loppuelämän. Tiedän että mun lääkitys tulee muuttumaan vielä monet kerrat, koska niin tulee muuttumaan myös mielialat.
Mä pelkään tätä sairautta, ikinä en tiedä millainen on seuraava päivä, tai miltä tuntuu tunnin päästä. Musta tuntuu että petän mun läheiset, koska ajattelen itsemurhaa ja koska oon välillä niin masentunut, etten jaksa mitään tehdä tai ketään nähdä. Mä en halua kuolla, mä en vain jaksa elää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


