Meidät voi bongata lapsimessuilta!

(c) Messukeskus

Tänään oli kilahtanut sähköpostiin viesti, että saan Lapsimessuille bloggaajapassin ja näin ollen meihin voikin törmätä messuilla. Näillä näkymin lähden messuilemaan perjantaina, sillä J voisi jäädä Niilon kanssa kotiin, mutta voipi olla että olen uhkarohkea ja lähden lauantaina koko katraan kanssa liikenteeseen tai sitten saatan jopa olla ahkera ja käydä paikanpäällä sekä lauantaina, että sunnuntaina... Meitä saa siis ihmeessä tulla moikkaamaan jos tahtoo, kuljen messuilla blogin nimeä kantava bloggaajapassi rinnuksissa kiinni, eli meidät tunnistaa siitä.

Olen ollut Lapsimessuilla melkein joka vuosi Eemilin syntymän jälkeen ja silti en oikein osaa sanoa, että mitä odotan messuilta. Eemil ja Veeti odottavat varmasti poliisien osastolla käymistä, sillä poliisit ovat nyt kova sana poikien mielestä. Lisäksi voisin veikata, että paloautokin saa pojat innostumaan ihan kohtuullisesti ja itseäni kieltämättä kiehtoo messutarjoukset, koska vaikka vauvallekin on jo melkein kaikki hankittu niin kyllä sitä hankittavaakin vielä riittää... Kaikkiin näytteleasettajiinkaan en ole vielä ehtinyt tutustua, mutta toiveissa olisi, että paikalla olisi joku vaunuja myyvä liike niin pääsisin ehkä kyselemään mielipiteitä siitä kannattaako hankkia tuplavaunut vauvan, sekä Niilon käyttöön vaiko sittenkin yhden lapsen vaunut, joihin hankkisi seisomalaudan.

Pakko se on kyllä samalla käydä tutkimassa Outleexpon ja Petexponkin meininki, varsinkin Petexpoa pojat ovat odotelleet jo siitä lähtien kun näkivät Horsefairissa mainoksen uusista eläinmessuista... Saa siis nähdä miten onnistuu messuretkemme tällä kertaa kun mukana on vähintään kaksi, mahdollisesti kolme lasta...

Oletteko te lukijat menossa messuille ja jos olette niin mitä odotatte messuilta?

Tauko vähän venähti..

 

Vähän pääsi tuo blogitauko venähtämään, vaikka koko tauko ei ollut edes millään tavalla suunniteltu. Jossain vaiheessa harkitsin tauolla jopa koko blogin sulkemista, sillä aloin epäröimään että mitä haluankaan jakaa useammalle tuntemattomalle tai jopa, että mitä haluan jakaa mahdollisesti blogia seuraaville tutuille ja sukuilaisille. Päätin kumminkin, että jatkan blogia, onhan tämä jonkunlainen henkireikä kumminkin ja tänne tulee helposti jaettua ajatuksia jotka milloinkin ovat pinnalla. Ja olenhan saanut tätä kautta vertaistukeakin lukijoilta.
Jotkut varmaan ihmettelevät, miksi blogi oli tauolla näinkin kauan. Lyhyesti ja ytimekkäästi syynä oli osittain se, että minä ja J laitoimme avioeropaperit vetämään tammikuun lopulla ja ero tulee siis voimaan elokuussa. Tästä en ollut alunperin ollenkaan varma, tahdonko koko asiasta mainita sanallakaan blogissa, mutta koska se on osa elämää, niin tulisihan se todennäköisesti jossain vaiheessa kumminkin ilmi. Syitä tähän päätökseen en ala täällä ruotimaan, sillä ne ovat vain ja ainoastaan meidän kahden välisiä juttuja, mutta eroamme ihan sovussa ja saman katon allakin asutaan niin kauan kunnes jompikumpi saa oman asunnon. Mahdollisesti asumme saman katon alla jopa siihen saakka, kunnes vauva saapuu maailmaan ja J saa pitää isyyslomansa.
Osittain syy taukoon taasen on ollut oma suoraan sanottuna järkyttävä olo. Koko ajan närästää, oksettaa, selkää särkee, on liitoskipuja, vauva monottaa kylkiluita ja haaroväliä, öisin saan juosta pissalla koko ajan ja sen vuoksi yöunetkin jäävät vajaiksi. Kaiken sen ajan, mitä olen jaksanut tehdä yhtikäs mitään, olen laittanut lapsiin ja kotitöihin. Blogi ei siis ole ollut päällimmäisenä ajatuksissa.

Tauon aikana olemme juhlineet Eemilin 5-vuotis syntymäpäiviä, ravanneet neuvolassa, ulkoilleet, siivonneet, loin oman Facebook kirppiksen Länsi-Vantaalaisille ja mitäpä tässä nyt onkaan kerennyt tapahtumaan. Vauvan kummit on päätetty nyt lopullisesti ja nimikin on jo melko varma, vaikka nimeä pitää toki katsoa uudelleen sitten kun vauva on syntynyt, että näyttääkö vauva yhtään nimeltään. Niilo kerkesi saamaan elämänsä ensimäisen mustan silmän, otettuaan yhteen kummiensa asunnon portaiden kanssa ja itse soittelin ensimäisen kerran Naistenklinikalle pari päivää sitten kun supisti niin älyttömästi, että piti kysellä neuvoa synnäriltä. Onneksi supistukset lakkasivat, mutta herkästi pitää kuulemma soitella uudelleen jotta saadaan tarkastettua ettei synnytys ole lähtenyt käyntiin.

Noin kolmen viikon päästä pääsemme muuten taas Amolle leikkimään heidän leikki-iltansa merkeissä. Päästään samalla tutustumaan lelu- ja peliuutuuksiin, mutta erona viime kertaan on, että mukana on kolme leikki-ikäistä (okei ja yksi lainalapsi tulee myös mukaan). Viime kerrallahan mukanani oli vain Eemil ja vaunuissa sikeitä vetävä Niilo. Saa siis nähdä kuinka hermoraunio olen reissun jälkeen ja kuinka helposti saan kolme lasta ulos rakennuksesta, joka on täynnä erilaisia leluja...

Nyt kumminkin painelen siivoamaan vielä hetkeksi ennen kuin ruvetaan lasten kanssa iltatoimille. Toivotaan että inspiraatio blogin kirjoitukseen säilyissi nyt paremmin...

Tyttö vai poika?

Pieni blogitauko ilmeisesti tullut taas nyt kun pahoinvointi on alkanut hellittämään ja on jaksanut taas tehdä kotitöitä, sekä keskittyä enemmän lapsiin kun ei koko ajan tarvitse halailla vessanpönttöä. Yritys on kumminkin kova siihen, että osaisin aktivoitua blogin kirjoituksen kanssa.

Viime viikolla oli kumminkin toinen ultraääni ja onhan puolivälikin on jo ylitetty, joten oli kyllä kiva päästä moikkaamaan pikkutyyppiä. Koko raskauden ajan on ollut jotenkin ihan olo, että mahassa olisi tyttö ja oireetkin viittasivat tyttöön monelta osin, mutta siitä huolimatta jossain takaraivossa kolkutti ajatus, että neljäs poika sielä mahassa kumminkin kasvaa. J:n suku kun ei ole useampaan sukupolveen saanut ainoatakaan tyttölasta ja siksi en osannut uskoa tyttölapseen vaikka olo ja oireet siihen viittasivatkin. Olihan minulla kumminkin Niilonkin aikana vahva tyttöolo ja poika sieltä kumminkin syntyi niinkuin ultraääni lupasikin.

Ultraäänen otossa oli mukana myös opiskelija ja ultraaja selittikin äärimmäisen tarkkaan kaiken mitä kuvassa näkyi ja kuvia sain varmaan isomman pinon kuin kolmen aikaisemman raskauden aikana yhteensä. Kuvia onkin nyt lapsen naamasta, selkärangasta, haarovälistä, jalkapohjista ja lähes kirjaimellisesti kaikesta mistä kuvia voi vain saada. Vauvalla oli kaikki kunnossa ja tyyppi vastasikin täsmälleen niitä viikkoja kuin oli laskettukin. Sukupuoltakaan ei tarvinnut arvailla, sillä olisin huomannut sukupuolen itsekin ilman, että minun olisi tarvinnut sitä ultraajalta erikseen kysyä, sen verran avoimesti vauva esitteli haaroväliänsä heti samalla sekunnilla kun ultrauslaite kosketti mahaani.
Meille tuleekin siis neljäs poika ja nyt on alkanut kuumeinen pohdinta vauvan nimestä. Voikin olla, että blogin nimikin hieman muuttuu jossain vaiheessa, sillä eihän tämä perheemme enää kovinkaan pieni ole... Infoan siitä kumminkin myöhemmin lisää.

Nyt jatketaan mahan kasvatusta ja myöhemmin kerrotaan lisää kuulumisia.

Raskaana oleva nainen on hehkeimmillään... ...niinkö?

Monesti kuulee sanottavan, että raskaana oleva nainen olisi hehkeimmillään ja että raskaus olisi naisen elämän parasta aikaa. Vaikka kuinka itsekin nautin raskaudesta niin tällä hetkellä on pakko myöntää, että tämä raskaus on kaukana hehkeydestä tai elämäni parhaasta ajasta...

Kohta nimittäin häämöttää raskauden puoliväli ja toinen ultrakin on jo parin viikon päästä ja pahoinvointini sen kun jatkuu ja jatkuu. Aamulla ensimäisenä kun nousen sängystä ylös, saan juosta vessaan oksentamaan vatsahappoja koska vatsassa ei ole muuta oksennettavaa heti aamusta ja vaikka vesikään ei pysy heti aamusta sisällä joten suoraan sanottuna ei oikein tee mieli syödä mitään ns. lisäoksennettavaa. Parin tunnin päästä yökötys helpottaa hetkeksi, jotta saan lounaan syötyä lasten kanssa, mutta kun menen päiväunille Niilon kanssa samaan aikaan ja herään, niin sama tuttu kuvotus jatkuu, pahimmillaan iltaan saakka. Voinkin suoraan sanoa, että siinä vaiheessa kun oksentelu ja kuvotus on jatkunut yhteensä viisitoista viikkoa, alkaa suoraan sanottuna jo riittää. Kysäisinkin tiistaina neuvolalääkäriltä, olisiko pahoinvointiin mahdollista saada jotain lääkettä kun kotona olisi kolme pientä hoidettavana eikä tuo pöntön halailu asiaa ainakaan helpota niin kuulemma pahoinvointilääkkeitä ei saa ennen kuin paino tippuu radikaalisti tai joudun tiputukseen. No, vastahan se paino on tippunut 1,5kg siitä mitä olin ennen raskautta että kaipa tässä sitten odotellaan tippuuko paino lisää tai meneekö kunto paljonkin huonommaksi...

Tähän pahoinvointiin kun lisää iskiassärkyni, jotka ovat vaivanneet jo useamman viikon niin sehän on hyvä yhdistelmä. Välillä tuntuu, että selkä olisi niin kipeä etten meinaa päästä sängystä tai sohvalta ylös ja muutama ruma sanakin on suoraan sanottuna päässyt tuon selän takia. Nyt olenkin tehnyt periaatepäätöksen, että mielummin annan vaikka asunnon hieman räjähtää siivoamattomuudesta kuin tuhoaisin selkäni kokonaan rehkimällä koko ajan. Siivota kerkeän niinä päivinä kun selkä on edes hieman parempi. Perussiisteys meillä onneksi on pysynytkin nyt ihan hyvin, mutta mihinkään suurempaan urakkaan en todellakaan pysty kun siivoan viisi minuuttia, lepuutan selkää puoli tuntia ja taas sama juttu. Lapsetkin sotkee nopeammin kuin kerkeän siivoamaan yhtikäs mitään. Edellisten raskauksien aikana olen saanut iskiassärkyihin sentään edes kunnon lääkkeet, mutta nytpä tuo neuvolalääkäri tokaisi, että "Syö Buranaa. Sitä saa ottaa kerran tai kaksi viikossa viikolle 32 saakka". No sepä oli kiva neuvo. Jatketaan siis selkäsäryistä kärsimistä viimeisille saakka ja aivan varmasti aion pyytää seuraavassa neuvolalääkärissä jotain kunnon lääkkeitä tai edes kipugeeliä selkään jos nämä säryt eivät ota laantuakseen edes hieman.

Ja jottei oireet suinkaan noihin kahteen loppuisi, niin tokihan oireita on jo muitakin ihan vaikka jo sen kunniaksi ettei tämä raskaus suinkaan olisi liian helppo ja jottei tosiaankaan tule mieleenkään hankkiutua raskaaksi enää kertaakaan. Selkäsäryn ja pahoinvoinnin lisäksi seurakseni ovat nimittäin rantautuneet myös närästys, liitoskivut, armoton tissien särkeminen ja mahanahan venymiskivut, tai mitkä nyt ikinä ovatkaan oikealta nimeltään. Olo on siis äärimmäisen hehkeä tällä hetkellä ja siksi bloginkin päivitys jää välillä hieman kun eipä oikein mitään fiksua kerrottavaa ole. Mutta jos positiivisesti ajattelee, niin oireet loppuu viimeistään kesällä ja toivottavasti aiemmin. Mutta siihen saakka en kyllä usko väitteisiin hehkeydestä raskaana ollessa, se ei nimittäin tosiaankaan sovi ollenkaan tämän hetkiseen olotilaani...

Hieman kuulumisia.

Jättimaha täällä moi. Viikot vaihtuivat siis jälleen tiistaina ja tuo ylempi kuva onkin tiistaina otettu. Nyt kun on tullut tuota mahaa kuvattua useammin kuin aiemmin, kun olen tajunnut kuinka helppo on tietokoneen kameralla saada mahakuvat otettua ilman kenenkään apua...

Hieman on blogin kirjoittaminen jäänyt sillä pahoinvointi alkoi helpottaa vasta pari päivää sitten, mutta siitä huolimatta väsymys on jo pysyy ja koko ajan tekisikin mieli vain nukkua. Niilon kanssa nukutaankin yleensä samaa aikaa päiväunet, joten edes päiväuniaikaan ei tule tänne päivitettyä oikeastaan mitään. Eipä tässä oikeen ole edes mitään kummempaa tapahtunut. Selkä vihoittelee vähän väliä ja melkein kaikki kotityöt tuntuu murhaavan selkäni oikein kunnolla, mutta onneksi ensi viikolla olisi neuvolalääkäri jolta voin sitten kysellä josko saisin jotain lääkkeitä tuohon selkään jottei esimerkiksi kotityöt ja lasten sylissä kantaminen tuntuisi niin pahalta.
Niin ja pahoinvoinnin ansiosta painokaan ei ole päässyt nousemaan vielä. Sen sijaan paino on tippunut 3,5kg vähän päälle kahdessa viikossa, joten saapa nähdä saanko saarnan neuvolassa painon putoamisesta ellei se nyt sitten palaa kun pahoinvointi helpottaa ainakin toistaiseksi...

Onneksi pojat ovat kumminkin nyt alkaneet kiinnostua siivoamisesta enemmän ja okei, vaikka syynä osittain onkin lastenohjelmilla lahjominen / uhkailu, niin auttavatpahan kumminkin jonkun verran kotitöissä. Tai no, Niiloa nyt ei tarvitse pahemmin edes lahjota siivoamaan kun poika on kyseiseen hommaan rakastunut niin palavasti että välillä Niilo meinaa olla jo hieman haitaksi. Poika nimittäin varastaa imurin noin sekunninsadasosassa, kunhan on ensin hämätäkseen käynyt repäisemässä johdon seinästä. Tiskirätitkin katoavat pojan omiin piilopaikkoihin hyvin hätäisesti ja niitä saa sitten metsästää jos meinaa saada tasot pyyhittyä.
Nyt pitääkin vain toivoa, että innostus siivoamiseen säilyisi ja pojat oppisivat auttamaan kotitöissä hieman paremmin myös ilman lahjontaa tai uhkailua. Toisaalta taasen, tekevätpähän ainakin jotain lastenohjelmien katsomisen eteen ja oppivat ettei kaikkea voi saada vain tahtomalla.

Niin ja olihan Veetin 3-vuotisneuvolakin tässä välissä ja poika oli kasvanut erinomaisesti ja taidotkin olivat ihan ikäluokkansa veroisia. Ainoa vain, ettei Veetiä oikein pahemmin tuntunut kiinnostavan neuvolantädin sanelemat tehtävät vaan pääsääntöinen vastaus kaikkeen oli "En osaa." tai "En tiedä.", vaikka lopulta Veeti sitten tekikin kyseiset tehtävät hyvin. Onneksi neuvolantäti oli ymmärtäväinen ja sanoi, että 3-vuotisneuvolassa tuollainen käytös on täysin normaalia kun lasta saattaa jännittää uusi tilanne ja esimerkiksi Veetiä saattoi häiritä lattialla leikkivät Eemil ja Niilo paikallaolollaan.
Puhekin alkoi olla 3-vuotiaan tasolla ja Veeti sai kehuja siitä, että tunnisti hieman normaalia enemmän värejä, sekä poika oli erittäin näppärä käsistään. Sen sijaan neuvolantäti kysyi olisinko halunnut ylimääräisen neuvola-ajan pojalle kun Veetiä ei enää vasemman silmän näkötesti kiinnostanut, mutta tultiin siihen tulokseen, että kyllä se näkyy 4-vuotisneuvolassa jos näössä olisi jotain häikkää. Nyt Veeti nimittäin veti koko näkötestin lopulta ihan leikiksi ja vain naureskeli omille vastauksilleen.

Muuta ihmeellistä ei ole tapahtunut, joten palaillaan asiaan taas kun kerkeän ja keksin jutunaihetta. Postaustoiveitakin saa toki esittää jos on joku aihe, josta haluaisitte lukea.

Asuntopostaus osa 4. Leikkihuone.

Muutama tovi onkin päässyt vierähtämään asuntopostauksen viime osasta, mutta nyt olisi aika jatkaa. Esittelyssä siis lasten leikkihuone. Leikkihuone oli ennen Veetin huone, mutta koska poika ei siellä nukkunut kunnolla ja lelut levisivät joka puolelle asuntoa, päätimme siirtää Veetin Eemilin huoneeseen nukkumaan ja lelut yhteen huoneeseen.
Leikkihuone on myös ainoa huone, jonka siivouksen suhteen olen suoraan sanottuna luovuttanut. Tai no, siivoan sen aina silloin tällöin jotta saan huoneen lattian imuroitua ja pestyä, mutta kovinkaan usein en jaksa koska huone räjähtää kumminkin muutamassa minuutissa saman näköiseksi kuin ennen siivousta.

Heti oven vasemmalla puolella on naulakko, jossa on poikien reput, kassit ja vastaavat joissa lapset raahaavat mukanaan yökylätavaroitaan ja yleisesti myös leluja pitkin poikin ja naulakon vieressä on "hieman" kärsinyt lipastomme... Lipasto siis tosiasiassa odottaa uutta korvaavaa ja hävitystä, kunhan vain saisi jotain aikaiseksi. Kumminkin noihin kahteen vielä toistaiseksi ehjään laatikkoon saa leluja laitettua ja tuossa laatikottomassa puolessa on yleensä lelulaatikkoja noiden alapalkkien päällä, joten kyllä tuo toistaiseksi ajaa asiansa, vaikka ei tosiaankaan silmiä hivele ulkonäöllään. Hyviä, kestäviä ja lompakolle suhteellisen edullisia lipastoja saa vinkata, jotka sopisivat lastenhuoneeseen...

Ikkunan edessä hengailee yksi leikkihuoneen kolmesta matosta (kaksi muuta ovat pyöreitä Angry Birds mattoja), eli poikien automatto joka onkin aina välillä erittäin kovassa käytössä. Kuvassa näkyy myös lelulaatikot, joista nuo vihreät kuuluisivat edellä olevien kuvien lipaston laatikottomaan osaan. Lelut pysyvät omissa laatikoissaan yleensä tasan sen hetken kun siivoan itse huoneen ja noin kaksi minuuttia poikien aloitettua leikkinsä, eli vaikka kuinka itse haluaisin, että lelut pysyisivät omissa järjestellyissä laatikoissaan, niin harvemmin se toimii niin...

Ja jälleen kerran tästäkin huoneesta löytyy vaatekaapit huoneen oven takaa ja toisessa kaapissa on nuo korihirvitykset. Varsinkin nyt kun Niilo on keksinyt, että tuon alimmaisen korin pois repiminen ja tyhjentäminen on mukamas äärimmäisen hauskaa, risoo nuo korit vieläkin enemmän. Ei meinaan oikeasti ole kovinkaan mieltä ylentävää keräillä samoja vaatteita lattialta lähes päivittäin takaisin kaappiin... No, mutta mahtuupahan ainakin kaikki tarpeellinen kaappeihin.

Oikeastaan mitään tavallisesta poikkeavaa leikkihuoneessamme ei ole, se on vain huone, joka on täynnä leluja ja jossa lapset leikkivät kun heitä sattuu huvittamaan. Jottei kumminkaan kukaan luule, että huone oikeastikaan olisi noin siisti kuin kuvissa niin laitan tähän loppuun vielä kuvan todellisesta siisteystasosta.

Ennen raskautta.

En tiedä, onko aihe joidenkin mielestä melkeinpä liian henkilökohtainen blogiin ja mahdollisesti jopa hyvinkin useiden ihmisten silmille, mutta siitä huolimatta aihe on sellainen josta tekee mieli kirjoittaa ja purkaa tuntemuksiaan. Jouduin tosissaan pohtimaan, kirjoitanko aiheesta ollenkaan mitään ja lopulta tulin siihen tulokseen, että koska blogini on minulle kuin päiväkirja, voin kirjoittaa blogiini juuri siitä mistä tuntuu olevan asiaa.

Herkimmät, en välttämättä suosittele lukemaan juttua vaikkei tässä mitään kovin radikaalia olekaan.

Tämä neljäs raskaus oli siis suunniteltu ja ihan niinkuin joillekin muillekin saattaa käydä, niin tämä raskaus ei saanut alkuansa ihan niin helposti kuin kolme edellistä. Pillereiden lopetuksen jälkeen en tietenkään odottanutkaan, että raskaus saisi alkunsa samantien, mutta kun parin kuukauden jälkeen tein positiivisen testin, iloitsin asiasta samantien. Muutaman päivän jaksoin pitää asian salassa kaikilta, mutta sitten kerroin muutamille tutuille ja päätimme muunmuassa osan kummeistakin lähes samantien.
Odotus jatkui normaalisti ja pientä pahoinvointia oli alkuun, mutta sekin hävisi hyvin nopeasti ja mitään oireita ei enää ollut. Ajattelin tietenkin, että olin onnekas kun oireita ei ollut ja saisin ainakin toistaiseksi nauttia oireettomasta raskaudesta, jonka oireet eivät ainakaan häirinneet jokapäiväisiä toimiani, mutta missään vaiheessa en ajatellut että täysi oireettomuus voisi olla merkki jostain muusta...

Syyskuun lopulla kumminkin kaikki muuttui, vaikkakaan en heti sitä edes tajunnut. Aamusta saakka oli alaselkäni ollut ihan äärimmäisen kipeä, mutta kuvittelin koko säryn johtuvan esimerkiksi huonosta nukkumisasennosta tai siitä, että olin tehnyt kotitöitä niinsanotusti väärällä tavalla ja kumarrellut, vaikka tavaroita nostaessa tulisi mennä kyykkyyn ja nostaa tavarat sitten. En siis pitänyt asiaa millään tapaa outona kun selkä nyt kipuili muutenkin aina silloin tällöin.

Kaverini tuli käymään kahvilla ja kahvittelimme, sekä juttelimme ihan normaalisti. Jossain vaiheessa kumminkin vatsanikin kipeytyi jonkun verran ja en ajatellut tämänkään olevan mitenkään epänormaalia, ennen kuin kävin vessassa seuraavan kerran. Vessassa käydessäni tajusin, että vuodan verta ja se vuoto ei tosiaankaan ollut mitään ihan vähäistä. Hätäännyin hieman ja aloin samantien Googlettaa mistä verenvuoto voisi johtua ja jokainen hakutulos oli juuri sellainen mitä en tahtonut. Jo pelkkä Google kertoi hyvin selkeästi, että kyseessä oli keskenmeno. En tosiaankaan halunnut uskoa asiaa, sillä miten voisin saada keskenmenon kun edellisetkin raskaudet olivat sujuneet ilman ongelmia? En osannut yhtään odottaa sellaista ja elättelin jopa toivoa, josko vuoto ei johtuisikaan keskenmenosta, vaan kyseessä olisi jotain alkuraskauden suhteellisen tavallista verenvuotoa.
Selkä-, sekä vatsakivut kumminkin alkoivat pahentua samantien verenvuodon alettua ja silloin oli hyvinkin selkeää, mistä oli kyse ja kyse ei tosiaankaan ollut vain alkuraskauden vähäisestä verenvuodosta...

Onneksi meillä kahvilla ollut kaveri kumminkin tiesi jo raskaudestani ja näin ollen sain kerrottua samantien tapahtuneesta, eikä minun tarvinnut alkaa salailemaan asiaa joka selkeästi muutti hyvin alkaneen päiväni huonoksi. Vähitellen vatsa- ja selkäkivut alkoivat myös pahentua, eikä kotona olevat särkylääkkeet enää auttaneet. Olo oli juuri sellainen kun kolmena edellisenä kertana synnyttämään lähtiessä ja eihän siinä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin hankkia itselleni kyyti ja lähteä päivystyksestä hakemaan vahvempia lääkkeitä särkyyn. Mitään muuta ei sitten päivystyksessä voitukaan tehdä, sillä viikkoja oli vasta niin vähän ettei ultrallakaan voitu todeta vauvan vointia ja oireet kuulemma viittasivat selkeään keskenmenoon.

Onneksi pikkusiskoni suostui tulemaan meille illaksi ja vahtimaan poikia yön yli, sillä J oli lähdössä aamuyöllä taas töihin ja siksi hänen piti saada nukkua. Päivystyksestä saamani kipulääkkeet sen sijaan saivat itseni äärimmäisen väsyneeksi ja siksi oli hyvä kun joku oli meillä yönyli vahtimassa lapsia. Onneksi kipulääkkeet myös veivät kivut mukanaan ja ne myös pysyivät poissa. Illan mittaan olokin hieman parantui, eikä tuntunut enää niin pahalta. Ajatus "luonto korjaa vialliset ja elinkelvottomat pois" helpotti suurimmilta osin. Kiitos tästä lauseesta kuuluu kaverilleni, sillä niinhän se varmaan olikin tai ainakin niin oli helppo ajatella ja koko tapahtumalle sai mielessään jonkun syyn.

Verenvuoto jatkui yllättävän vähän aikaa, sillä olen kuullut että keskenmenon jälkeinen verenvuoto saattaisi jatkua viikkoja, jopa kuukausia ja itselläni verenvuoto kesti vain kaksi päivää. Neuvola-aikaa peruessani en saanutkaan aikaa heti peruttua kun kerroin vuodon jatkuneen vain noin vähän aikaa, vaan sain kehoituksen tehdä viikon päästä uuden testin ja niin teinkin, mutta testi oli silloin negatiivinen eli raskaus oli tosissaan mennyt kesken.
Keskenmenon käsittelyä helpotti suunnattomasti se, että olin kerennyt jo iloita raskaudesta ja kertomaan siitä muutamille. Näin ollen sain myös puhuttua luonnollisesti keskenmenosta ja se puhuminen helpottikin. En siis kadu ollenkaan, että kerroin raskaudesta niinsanotusti liian aikaisin ja liian monelle ihmiselle, sillä muuten asian käsittely olisi varmasti ollut todella paljon vaikeampaa. Tästä huolimatta kun tämä raskaus sai alkunsa samantien keskenmenon jälkeen, velloi pelko, että entä jos tämäkin raskaus menee kesken ja siksi en uskaltanutkaan asiasta puhua heti kovinkaan monelle. Tämä oli myös se syy, että mietin suhteellisen pitkään uskallanko julkaista raskautta ollenkaan ennen rakenneultraa.

Nyt on kumminkin riskiviikot ohitse ja iloitsen raskaudesta sillä en voi koko ajan pelätä että jotakin tapahtuisi. Se veisi ilon koko raskausajasta.
Opin kumminkin tästä kokemuksesta sen, että mitä tahansa voi tapahtua vaikka sitä ei osaisikaan odottaa.