Miniloma!

Infoan jo nyt etukäteen, että blogissa on huomisesta alkaen miniloma sillä lähdemme lauantaina Ruotsin risteilylle koko perhe ja laivalta käsin tuskin pääsen blogia päivittämään. Kyseessähän ei siis ole kuvan mukainen laiva, vaan ihan Viking Linen perus risteilyalus, mutta eipä sattunut oikeanlaista laivaa löytymään kuvavarastoistani.
Huomenna todennäköisesti panikoin ympäri asuntoa miettien mitä tarvitaan mukaan ja paluu laivalta on maanantaiaamuna. Riippuen matkan traumatisoivuus asteesta, tulen mahdollisimman pian raportoimaan siitä, kuinka meidän perheen ensimäinen ulkomaanmatka sujui ja itseni tuntien on kuvia luvassa enemmän kuin laki sallii.

Hyvää viikonloppua siis lukijoille jo etukäteen ja toivottakaa onnea, ettei pojat aiheuta turhan montaa harmaata hiusta minulle, J:lle tai muille laivan matkustajille!

Kotiruoka paras ruoka?

Luin viiden tähden hetkiä blogia jossa pohdittiin kotiruokaa ja sitä, onko ne einekset loppujen lopuksi niin paha asia kuin puhutaan? Itse en suoraan sanottuna ollut edes aikaisemmin luonut kovinkaan montaa ajatusta sille, että syömmeköhän liian usein eineksiä ja nyt kun aloin miettimään tarkemmin, niin loppujen lopuksi syömme valmisruokaa tai oikeastaan niin sanottua puolivalmista ruokaa aika useinkin. Puolivalmiilla tarkoitan esimerkiksi näitä patapusseja, joiden sekaan paistetaan liha ja nakataan joukkoon vesi, sekä patapussin sisältö, annetaan kiehua ja hetken päästä ruoka onkin valmista. Pizzatkin tehdään kotona valmiisiin pizzapohjiin ja nakkeja taikka makkaroitakin syömme aina välillä. Tortillojakaan en ollut laskenut niin sanottuihin eineksiin ennen kuin aloin tarkemmin miettimään ja tulin siihen tulokseen, että ovathan nekin omalla tavallaan puolivalmiita eineksiä ja pikaruokaa.

Kumminkin kun mietin asiaa tarkemmin niin en ole tosiaankaan ole ikinä pitänyt itseäni minään pullantuoksuisena kotiäitinä ja oikeastaan olenkin keittiössä aika lailla peukalo keskellä kämmentä persoona. Tykkään kyllä ehdottomasti tehdä ruokaa ja tykkään kokeilla erilaisia reseptejä, mutta eri asia onkin sitten se, kuinka usein kokeiluni onnistuvat. Jos ikinä erehtyisin hakemaan minkäänlaiseen tositv-ohjelmaan joka käsittelee ruuan laittoa taikka ruuan terveellisyyttä niin voisin kuvitella kuinka kaikki keskustelupalstat täyttyisivät kauhisteluista ruuanlaitto taidoistani taikka siitä ruuasta mitä syömme. Tämä onkin syy, miksi J tekee lähes poikkeuksetta meillä ruuat vapaapäivinään ja miksi J on yleensä meillä se joka leipoo kaiken esimerkiksi lasten syntymäpäiviä varten. Omat bravuurini keittiössä ovatkin nimittäin jauhelihakastike ja pasta, sekä pannukakku. Noilla kahdella ei kovinkaan pitkälle pötkitä ja lähes aina kun erehdyn kokeilemaan jotakin uutta, on poikien reaktio tyyliä "Hyi, en syö." Toisin kuin J:n tekemistä ruuista pojat tykkäävät vaikka tarjolla olisi ohiammuttua jänistä.

Okei, pakko myöntää, olen vähitellen yrittänyt ryhdistäytyä ruuan laiton suhteen ja jopa yrittänyt vähentää noita valmisruokia ruokavaliossamme, mutta silti voin myöntää että niitä tulee syötyä viikoittain. En kumminkaan osaa tuntea asiasta huonoa omaatuntoa sillä aina välillä on vain kiire saada se ruoka pöytään ja silloin ei todellakaan aleta loihtimaan mitään gourmetruokaa, vaikkei kotiruuasta sellaista saa taiottua hyvällä tahdollakaan. Vaikka joskus vannoinkin, että minähän en lapsilleni valmisruokaa syötä, niin jouduin perumaan sanani tuossa asiassa ja käymme me aina välillä jopa McDonaldissakin tai vaikka pizzalla, enkä osaa pitää sitäkään super huonona asiana, sillä pojatkin nauttivat kun välillä on jotain heidän toivomaansa ruokana ja onhan se kiva käydä välillä vaikkapa juurikin hampurilaisilla kunhan nuo roskaruokala käynnit pysyvät kohtuuden rajoissa.

Rehellisesti sanottuna tiedän myös että olisihan se kotiruoka oikeasti monta kertaa parempaa ruokaa lapsille kuin esimerkiksi kalapuikot ja ranskalaiset, mutta itse pidän silti tärkeimpänä sitä että lapsilla on jokapäivä kaksi lämmintä ruokaa. Lisäksi vaikka joskus nuo molemmat sattuisivatkin olemaan jotain helpompaa ruokaa, niin en tahdo ottaa stressiä asiasta. Ei ruoka ole mielestäni asia josta tulisi stressata niin pitkään aikaan kun sitä ruokaa kumminkin on pöydässä.
Ymmärrän kumminkin, että he jotka jaksavat tehdä päivittäin kotiruokaa ja jotka eivät valehtelematta ikinä sorru eineksiin ovat ylpeitä asiasta, mutta sitä en ymmärrä miksi muunmuassa mammapalstoilla tunnutaan lynkkaavan samantien jokainen joka erehtyy myöntämään syöttävänsä välillä eineksiä? Miksei jokainen voisi olla vain tyytyväinen siihen omaan toimintaansa ja antaa muiden syöttää lapsilleen sitä mitä syöttävät, kunhan lapsi saa ruokaa? Sama asia on lasten soseissa, tuntuu olevan ikuisuuskysymys että kuka syöttää kaupan soseita ja kuka tekee itse kaikki alusta loppuun? Eikö tässäkin asiassa ole tärkeintä, että se lapsi saa ruokaa jos äitiä vaikkapa sattuu väsyttämään eikä aikaa tai jaksamusta ole superäidin leikkimiseen?

Ehkä itsekin saan vielä joskus aikaa siihen, että tekisin joka ikinen päivä lapsille sen kaksi lämmintä ruokaa, joista molemat olisivat kotiruokaa. Ainakin se on tavoitteeni ja tavoitteena olisi myös yrittää lähiaikoina, tai viimeistään ensi vuoden alussa tehdä taas aina kuukauden ruokalistat kerrallaan ja oikeasti suunnitella niitä ruokia etukäteen. Näin teinkin joskus ja ruokien terveellisyys, sekä monipuolisuus olikin aivan toista luokkaa silloin kuin nyt, enkä oikeastaan edes tiedä miksi luovuin tästä tavasta. Loppujen lopuksi lapset kumminkin oppivat ruokailutottumuksensa lapsuusaikanaan ja itse en tahdo ainakaan opettaa lapsiani syömään pelkkiä eineksiä, vaan tahdon että pojat oppivat tekemään itsekin monipuolista ruokaa ja mieluiten mahdollisimman nuorina. Onneksi pojat ovatkin osoittaneet jo suurta mielenkiintoa ruuanlaittoon ja varsinkin isommilla pojilla on jo sen verran järjeäkin päässä, että heidät voi ottaa mukaan ruuanlaittoon.

Mitenkäs teidän perheissänne? Teettekö pelkkää kotiruokaa, vai sorrutteko joskus eineksiin? Omat lempireseptinnekin saa toki jakaa, josko löytäisin niiden joukosta jotain uutta kokeiltavaa, joka jäisi meidän perheen ruokalistoihin pysyvästi.

Asuntopostaus osa 2. Keittiö

Keittiö on asunnossamme paikka, joka tuntuu räjähtävän kaikkein useiten, ellei lasten leikkihuonetta lasketa mukaan. Toisaalta keittiö on myös paikka, jonka siivoamiseen käytän selkeästi eniten aikaa päivästä ja jonka imuroinkin yleensä noin kolme kertaa päivässä, sillä joka ruokailun jälkeen löytyy imuroitavaa. Samalla keittiö on myös paikka jonka siivoamisesta tykkään ehdottomasti vähiten sillä tuntuu ettei keittiö ole ikinä niin siisti kun toivoisin, enkä siis sen vuoksi jaksanut tätä postausta varten otettuja kuvia varten erityisemmin siivoamaan. Älkää siis järkyttykö.

Heti keittiöön tullessa on näkymä yleensä tällainen. Imuri hengaa keittiön lattialla, koska siellä sitä tarvitaan useimmiten. Tietokone on keittiön pöydällä, sillä yleisimmin kuuntelen tietokoneelta musiikkia kun siivoan ja keittiössä tietokone on kaikkein parhaimmassa turvassa lapsien käsiltä. Pakko kyllä myöntää, että keittiömme on ihanan tilava, vaikka välillä toivoisinkin hieman enemmän kaappi- ja tasotilaa, mutta hyvin ollaan pärjätty nykyiselläkin tilalla.

Keittiön seinällä on hylly, josta on aikojen saatossa tullut paikka jossa säilytetään vähän kaikenlaista. Hyllyltä löytyy siis kaikki pisteista valokuviin ja on siellä jopa yksi viherkasvikin. Itseasiassa tuo on ainoa kasvi, jonka olen saanut pidettyä hengissä ja joka on jopa kasvanut korkeuttakin. Mitään tietoa ei kylläkään ole, mikä tuo kasvi on nimeltään joten jos joku osaa kasvin nimetä niin olisin iloinen ja voisin hankkia muutaman samanlaisen. Avainkaapin paikan ei alunperin pitänyt olla keittiössä, mutta vielä odotellaan että kaappi löytäisi joskus paikkansa eteisen seinältä, tällä hetkellä se on kumminkin ihan suhteellisen kätevä nykyiselläkin paikallaan sillä pojat eivät siihen pääse käsiksi. Ja ei, hylly ei todellisuudessa ole vinossa, en vain ole järin taitava ottamaan kuvia suoraan.

Hyllyn oikealta puolelta löytyy kalenteri, jota en osaa ikinä vaihtaa oikean kuukauden kohdalle ja itseasiassa vasta tämän kuvan ottamisen jälkeen tajusin että kalenteri tuli taas hieman jäljessä... Kalenterin vieressä taasen on hieman kärsinyt ikärajapassini, sekä ensimäinen ja ainoa blogipassini Amon tapahtumasta. Tuo passikuvani ei kylläkään tuohon blogipassiin kuulu, kunhan on vain jostain syystä jäänyt siihen viettämään aikaansa. Blogipassini on myös kovin suuressa huudossa poikien leikeissä ja osittain sen vuoksi passi onkin säästetty ja onhan se omalla tavallaan kiva muistokin.

Hyllyn, kalenterin ja kaiken muun vastakkaiselta puolelta löytyy se keittiömme häpeäpilkku ja paikka josta tuntuu, etten saa sitä ikinä kokonaan siistiksi. Toisaalta, eipä tuo kaaos sinällään häiritse enää kun tiedän, että vaikka kuinka siivoaisin, on esimerkiksi tiskivuori aina yhtä suuri. Ja hyihyi, kuvaan tallentunut ah niin gourmetlounaamme pyttipannukin. Pitäähän sitä välillä syödä jotain mitä lapset toivovat, vaikka se ei aina se terveellisin ja paras vaihtoehto olisikaan... Kuvassa näkyvä Sodastream on kyllä ehdottomasti ollut perheemme pelastus ja vaikka kuinka alkuun epäröimme sen ostoa, on se maksanut itsensä moneen kertaan takaisin kun ei tarvitse limuja tai kivennäisvesiä kantaa enää hiki hatussa kotiin.
Keittiössämme häiritsee eniten tuo aukko kahvinkeittimen alapuolella, joka on siis tarkoitettu tiskikoneelle. Tiskikonettahan meillä ei ole ja toivoisin, että tuossa kohdassa voisi olla vaikka saman tyyppinen renkailla liikkuva kaappi kuin edellisessä asunnossamme, mutta onpa tuohon kohtaan jo jollain tapaa tottunut. Rumahan se on kuin mikä ja en pidä kuopan taustalla olevasta betoniseinästä, mutta eipä sille mitään voi.

Tuon ruman betoniseinäkuopan vieressä taasen ovat pienet lokerikot, joissa säilytön roskapusseja, sekä tiskirättejä. Kuvassa näkyy myös taidokas ratkaisumme Niilon verhojen repimiselle, eli verho on solmittu jottei se laahaa maata ja jottei Niilo pääse repimään verhoja joka käänteessä alas.

Jääkaapin ovemme on yksi iso kaaos suoraan sanottuna. Magneetteja on ihan älyttömästi ja yleensä jääkaapin ovi on vieläkin täydempi erilaisista lappusista kuin tuossa kuvassa. Toisaalta pojat rakastavat magneeteilla leikkimistä ja ainakin Niilon saa hyvin pysymään aloillaan esimerkiksi ruuanlaiton ajan kun annan pojan leikkiä magneeteilla.

Tällainen on meidän keittiömme, sekainen, mutta kodinomainen. Lisäksi keittiö ajaa hyvin asiansa, vaikka se välillä onkin hieman sotkuinen.

Väsymys.

Nyt on pakko myöntää, että ehkä ihan pikkaisen väsyttää. Meillä on nimittäin kiertänyt flunssa jo pidemmän tovin vuorotellen perheenjäseneltä toiselle ja ainoa joka tältä sairastelulta on selvinnyt on J. Tällä kerralla vuorossa on taas minä, Niilo ja Eemil. Tai oikeastaan Niilo alkoi oireilemaan jo pari päivää sitten, Eemil aloitti yskimisen toissailtana ja itse aloin palelemaan eilen illalla ja nukkuakin olisi voinut koko illan. Pakko kylläkin myöntää tässä vaiheessa, että nukuinkin illalla melkein kolmen tunnin päiväunet ja silti tuntui kuin olisin voinut mennä saman tien takaisin nukkumaan.

Väsymystä lisää omalta osaltaan J:n 12h pitkät työpäivät, joiden päälle tulee tietenkin myös työmatkat. Vietänkin siis suurimman osan ajasta poikien kanssa keskenään ja voinkin ihan suoraan ja kiertelemättä sanoa, että kyllä nuo lapset vie voimia ihan kiitettävästi. Varsinkin nyt kun vähän jokainen sairastaa vuoronperään. Toivon, että J saisi pian alkaa tekemään ainoastaan arkiaamuna, sillä tavoin pojilla olisi tietty rytmi johon he olisivat tottuneet isin kotona olemisen suhteen. Nyt J tekee nimittäin vuorotyötä ja varsinkin Veeti tuntuu menevän joka kerta hieman sekaisin kun isi meneekin yövuoroon, vaikka edellisenä päivänä isi olisi ollut aamuvuorossa. Tämä aiheuttaakin sen, että Veeti kiukuttelee tavallista enemmän ja että omat hermoni ovat tavallista pahemmin koetuksella.
J onkin tänäänkin töissä, joten mitään ihmeempiä suunnitelmia isänpäivän suhteen ei ole. Syötiin jo eilen paremmin kun tiesimme, ettei tänään tule mahdollisuutta yhteiselle ruokailulle, mutta eipä sillä niin väliä, isänpäivää voi viettää muulloinkin kuin virallisena päivänä, ei se ole niin tarkkaa (ainakaan meille).

Nyt toivotaan, että flunssakierteemme tajuaa jatkaa matkaansa mahdollisimman pian, sillä lauantaina lähdemme kauan odotetulle reissulle Ruotsiin lasten kanssa. En nimittäin usko, että itse matkapahoinvoinnista kärsivänä nauttisin matkasta kovinkaan paljon jos samaan aikaan kärsisin flunssastakin. Lisäksi en yhtään tiedä miten lapset reagoivat keinuvaan laivaan, mutta toivotaan että jokainen meistä saisi unta edes hieman, vaikka onhan tuo tarpeeseen tuleva irtiotto arjesta vaikkei kukaan saisi untakaan.
Onneksi olen oppinut, että univelan kanssa pärjää aina ja väsyneenäkin oppii toimimaan. Eihän se väsymys mukavaa ole, mutta enpä voinut olettaakaan ettei ikinä väsyttäisi kun lapsia hankin. Kyllä tämä väsymys tästä, kunhan flunssa suvaitsee ensin siirtyä ja vaihtaa taloutta ja pianhan on jo joulukin, jolloin J:llä on lyhyt joululoma. Levätään sitten koko perhe yhdessä jouluna.

Asuntopostaus osa 1. Niilon huone (ja alkuinfo)

Ajattelin tehdä asuntoesittelyn ja koska asuntomme on kumminkin ihan kohtuullisen kokoinen, niin ensimäisenä esittelyssä on Niilon huone. Huoneet tulevat satunnaisessa järjestyksessä, kunhan jaksan niitä kuvata.

Alkuun voisin kumminkin kertoa jotain asunnostamme (vanhemmat lukijat tietävätkin osan, sillä olen jo kerran aikaisemmin tehnyt asuntopostauksen, mutta koska asuntomme on tästä muuttunut, niin ajattelin tehdä uuden).
Asumme siis Vantaalla kerrostaloasunnossa ja neliöitä meillä on 118. Huoneita asunnossamme taasen on 5h + k + vh + wc + kh. Tilaa on siis ihan kiitettävästi ja vaikka asunnossa on muutamia juttuja joita en varsinaisesti rakasta ja vaikka tällä vuokralla suoraan sanottuna maksaisi isompaakin asuntolainaa pois, pidän silti asunnostamme. Tykkään siitä että jokaiselle riittää omaa tilaa ja siitä, että asunnossa on mielestäni suhteellisen fiksu pohjaratkaisu, vaikka muutamia hukkaneliöitä kylläkin löytyy...
Haemme kumminkin koko ajan uutta asuntoa, sillä ensi vuonna vuokramme nousee ja suoraan sanottuna sen jälkeen vuokra alkaa olla niin korkea ettemme pidemmän päälle pysty maksamaan niin korkeaa vuokraa, varsinkaan jos vuokrannousut tulevat olemaan jokavuotisia. Lisäksi vuokrannousun jälkeen vuokra alkaa olemaan jo niin korkea, että vaikka kuinka tykkään tästä asunnosta, en tykkää tästä niin paljon että maksaisin suoraan sanottuna hävytöntä vuokraa.

Nyt kumminkin siihen ensimäiseen esiteltävään kohteeseen, nimittäin Niilon huoneeseen joka ei olekaan ennen blogissa näkynyt kun alivuokralaisemme muutti sieltä pois vasta alkukesästä ja siihen saakka Niilo nukkui minun ja J:n huoneessa.

Heti kun ovesta astuu sisälle, on vasemmalla puolella Niilon oma lökösohva, jota pojat rakastavat. Oikeastihan tuo ei ole mikään sohva, vaan kun vanha divaanivuodesohvamme alkoi olla elämänsä loppupäässä ja osat eivät enää pysyneet kunnolla paikallaan, meinasimme ensin heittää koko sohvan roskiin. Jostain sain kumminkin päähäni, että divaanin levitettävän osan ja vuodelaatikon kantena samalla toiminut osa sopisi mahtavasti lapselle omaksi sohvaksi. Otinkin siis osan irti, kannoin Niilon huoneeseen, nakkasin päälle fleeceviltin ja asettelin vanhan sohvan selkätyynyt selkätyynyiksi lasten sohvalle. Miten voikaan yksi pieni vanhan sohvan osa tuoda niin paljon iloa lapsille? Tuo osa on nimittäin juuri sopivan pehmeä istuskeluun ja välillä jopa lepäämiseen, mutta samalla tuo sohva saa myös poikien mielikuvituksen kasvamaan.
Sohvan selkänojatyynyistä kootaan nimittäin majoja, sohvan viltti toimii piilosleikin piilopaikkana kun sinne alle menee makaamaan (tai näin pojat ainakin kuvittelevat, että ovat piilossa viltin alla) ja sohvalla leikitään tv:n katsomista, eli pojat tuijottelevat Niilon vaatekaappeja leikkiruokien keskellä ja leikkivät katsovansa mm. Simpsoneita.
Kuvassa näkyvä turvaistuin ei kuulu huoneen vakiovarustukseen, se oli vain siirretty sinne vähäksi aikaa kun pojat kantoivat sitä koko ajan vaatehuoneesta ulos.

Kun ovesta katsoo suoraan eteenpäin, näkee aikalailla koko huoneen. Suhteellisen tyhjältähän huone näyttää, mutta ainakin on tilaa leikkiä ja silloin kun Niilon lelulaatikon sisältö on levitetty, on tyhjyyden tunne kaukana. Yleensä myös muutkin lelut kulkeutuvat salaperäisesti Niilon huoneeseen ja silloin ei varsinkaan näytä tyhjältä. Yleensä huone onkin siisteimmillään aamuisin kun pojat eivät ole vielä kerenneet räjäyttää leluja ympäriinsä.
Toisesta kuvasta huomaa totuuden verhoistakin, eli yleensä koko ajan ainakin toinen verho repsottaa kun Niilo tykkää repiä verhoja ja suoraan sanottuna verhojen uudelleen kiinnitys päivittäin ei ole se lempihommani, eli kiinnitänkin verhot uudelleen aina silloin tällöin, enkä suinkaan joka kerta kun Niilo niitä repii alaspäin.
Sänky pedataan päivittäin, vaikkakaan ei aina heti aamusta. Joinain päivinä petaan sängyn vasta kun Niilo on nukkunut päiväunet, sillä poika nukkuu päiväunensa yleensä jo heti lounaan jälkeen tai jopa ennen lounasta. Näin ollen en koe tarpeelliseksi pedata sänkyä heti heräämisen jälkeen kun parin tunnin päästä se räjähtää kumminkin uudelleen kun Niilo menee päiväunille.
Kuvassa näkyvät kaksi jättikokoista pehmolelua ovat sen sijaan vakiovaruste Niilon sängyssä sillä poika nukkuu molempien pehmolelujen kanssa. Kaipa nuo jättiläispehmot tuovat jonkunlaista turvallisuuden tunnetta nukkuessa ja toisaalta, tuovathan ne hieman niinsanottua lapsellisuutta huoneen yleisnäkymäänkin.

Jottei huone suinkaan olisi kumminkaan liian kiva, niin huoneessa on kumminkin yksi asia joka on mielestäni erittäin ärsyttävä. Nimittäin vaatekaapit. Ensinnäkin nämä vaatekaapit sijaitsevat suoraan huoneen oven takana, eli jos tahtoo käydä vaatekaapilla, tulee huoneen ovi ensin sulkea ja jos taas joku tahtoo tulla huoneeseen samaa aikaa kun vaatekaapit ovat auki niin ovet kolisevat ilkeästi. Lisäksi kaappien ovien väritys on mielestäni suhteellisen ruma tummanharmaa (näyttävät kuvassa vaaleammilta kuin mitä todellisuudessa ovat), mutta onneksi tuohon väritykseen on jo tottunut ja se ei oikeastaan edes näy kun huoneen ovi on lähes aina auki ja ovi peittää vaatekaappien ovet.
En myöskään pidä järin kätevänä sitä, että vaatekaapeissa ei ole ollenkaan hyllyjä, vaan tässä vaatekaapissa on korit korvaamassa niitä. Nuo korit ovat meinaan siinä mielessä turhauttavat, että korien reiät ovat suhteessa kohtuullisen isot ja näin muunmuassa Niilon sukat pääsevät silloin tällöin tipahtelemaan korista kaapin alatasolle. Onhan noihinkin tottakai jo tottunut osittain, mutta toisaalta toivon edelleen että korien tilalla olisi ne hyllyt.
Ja kuten joku varmaan huomaakin, niin vaatekaappi näyttää suhteellisen räjähtäneeltä. Kyllä, näinhän se onkin. Ensinnäkin Niilolla on suoraan sanottuna aivan liikaa vaatteita ja joka kerta kun vedän laatikon auki, levähtää siistit pinoni ja siihen jatkuvaan uudelleen viikkaamiseen on jo hieman kyllästynyt. Samoin Niilo on nyt oppinut itse menemään kaivelemaan omia laatikoitaan ja poika räjäyttää laatikot itsekin suhteellisen usein. Helpompi siis viikata vaatteet ennen kaappiin laittamista ja antaa niiden olla rauhassa kunnes vaate taas kaivetaan esiin kaapista.
Kaappejahan tosiaan on kaksi, mutta toisen kaapin sisällössä ei ole mitään kuvattavaa. Toisessa kaapissa on nimittäin yksi tanko ja muuten kaappi on tyhjä. Vielä kun muistaisi joku kaunis päivä ostaa lisää lastenvaatteiden henkareita niin ehkä saisin osan Niilon vaatteista roikkumaan nätisti kaappiin. Kyllä mä vielä joku päivä muistan...

Tässä olikin Niilon huone, katsotaan mikä huone on seuraavana esittelyssä.

Miksi kirjoitan blogia?

Joskus olen tullut miettineeksi omassa pienessä mielessäni, että miksi ihmeessä edes kirjoitan blogia? Varsinkin kun tässä muutama päivä sitten eksyin lukemaan blogini vanhoja kommentteja, muistin jälleen että aina se palauta bloggaamisesta ei ole kovinkaan positiivista. Ihmettelenkin, että miten olen ylipäänsä jatkanut blogin kirjoitusta saamistani ilkeistä kommenteista huolimatta ja uskoisin, että jokainen aloitteleva bloggaaja lopettaisikin bloginsa kirjoituksen saatuaan kasan ilkeitä kommentteja.
Ilkeitä kommentteja on toki tullut alun jälkeenkin, mutta jossain vaiheessa tulin järkiini ja laitoin kommentit tarkastettaviksi ennen julkaisua. Minun ei nimittäin tarvitsisi omassa blogissani katsella kommenttiosion täydeltä ilkeitä kommentteja ja ne negatiivisetkin mielipiteet voi toki ilmaista ystävällisemmälläkin tavalla. On tuosta kommenttien etukäteistarkastuksesta ollut muutakin hyötyä, ilkeät kommentit ovat nimittäin vähentyneet ja se taasen lisää innostustani kirjoittaa kun jokaisen kirjoituksen kohdalla ei tarvitse pelätä, että taas joku tulee kommentoimaan anonyyminä ja sellaisella tyylillä kuin olisin pissinyt jonkun aamumuroihin.

Koska nuo ilkeät kommentit eivät ole saaneet minua lopettamaan, niin blogin kirjoituksessa on minulle muitakin syitä kuin pelkkä kommenttien saaminen. Omat motivaationi blogin kirjoitukseen ovat pääasiassa siinä, että ensinnäkin blogi toimii minulle eräänlaisena päiväkirjana ja ajatusten ylöskirjoitus paikkana. En ole edes teininä osannut kirjoittaa paperimuodossa olevaa päiväkirjaa, joten blogi tuntuu enemmän kuin luonnolliselta tavalta kirjoittaa tapahtumia ylös. Lisäksi omistan jonkin asteisen äitiysdementian ja sen vuoksi tulee blogista aika usein tarkastettua joitain asioita, joita en välttämättä itse muistaisi.
On myös nolona myönnettävä, että yhdelläkään pojalla ei ole vauvakirjaa. Tai no, Eemilillä on, mutta sen täyttäminen jotenkin jäi vauvavuoden univelan ja väsymyksen vuoksi ja niin sitä ei sitten tullut hankittua veljillekään. Blogi siis toimii omalla tavallaan myös poikien kehityksen ja kasvun taltioimisena ja uskoisinkin, että joskos olisi helppo esimerkiksi printata blogi paperimuotoon ja pitää sitä eräänlaisena vauvakirjana. Vaikkakin, printatessa paperipino todennäköisesti kasvaisi ihan järjettömän kokoiseksi, mutta ainakin pojat saisivat tietää paljon vauva-ajoistaan, sekä kehityksestään.

Blogin kirjoittamismotivaatiota kasvattaa tietenkin te lukijat. On ihana saada kommentteja, sekä vertaistukea lukijoilta ja on myös erittäin ilahduttavaa tietää, että jotakuta oikeasti kiinnostaa kirjoituskeni. Blogi on myös enemmän kuin helppo keino jakaa kuulumisia sukulaisille, sekä tutuille joiden kanssa ei muuten tule niin usein vaihdettua kuulumisia. On kumminkin pakko myöntää, että en ikinä olisi kuvitellut blogini saavan edes yhtä lukijaa, en jotenkin nimittäin osannut ajatella että ketään tuttavapiirini ulkopuolista kiinnostaisi juttuni, mutta jokainen lukija on ollut enemmän kuin iloinen yllätys. En usko, että täysin ilman lukijoita ja kommentteja jaksaisin kirjoittaa blogia ollenkaan ja pitäisikin varmaan itsekin aktivoitua kommentoimaan lukemiani blogeja kun kerran itse tiedän kuinka paljon saadut kommentit ilahduttavat.

Aloitinkin blogin kirjoittamisen alunperin täysin itseäni varten. Eemil oli silloin suhteellisen pieni ja odotin Veetiä. Tuntui rauhoittavalta kirjoittaa hieman omia ajatuksiaan ylös, vaikka ensimäiset postaukseni olivat erittäin lyhyitä, sekä osittain jopa tönkköjä. Onkin hauska lukea aina välillä noita ensimäisiä postauksia ja miettiä, kuinka blogini on kehittynyt noista ajoista. Toivotaan että kehitys on muistakin ollut positiivinen ja toivon salaa, että blogini kehittyy jatkossakin parempaan suuntaan.

Olisi kiva kuulla muiltakin bloggaajilta, miksi kirjoitatte blogianne tai mikä motivoi teitä jatkamaan? Haastankin kaikki bloggaajat kertomaan bloggaamisensa syitä ja sitä, kuinka aloititte bloginne. Linkatkaa ihmeessä postauksenne tähän kommentteihin, luen enemmän kuin mielelläni muidenkin ajatuksia bloggaamisesta.

Lastenpäivystysreissu.

Kuvat eivät liity mitenkään postaukseen, muuten kuin kuvien malli oli tämän kertaisen sydänkohtauksen aiheuttaja.

Eilinen päivä alkoi aivan normaalisti ja mitään normaalista poikkeavaa ei ollut havaittavissa. Aamulla siivosin ja pojat leikkivät, syötiin ja katseltiin telkkaria. Kaverikin tuli jossain vaiheessa käymään. Kaverini viihtyi meillä useamman tunnin ja pojatkin selkeästi nauttivan vieraasti, sillä pojat esiintyivät aivan niin kuin aina vieraiden käydessä. Juorusimme kaverini kanssa ja vaihdoimme uusimmat kuulumiset ja pian kello olikin jo melkein niin paljon, että alkaisi olemaan poikien iltapala-aika. Koska ei kumminkaan ollut ihan iltapala-aika ja Niilo alkoi kiukkuilemaan väsymystään, päätin antaa pojalle pienen kipollisen mustaherukka-vanilja soijajugurttia.

Mikään varsinainen tarvehan meidän perheellä ei ole soijajugurtin syömiseen, mutta olin ajatellut ostaa sitä kokeiluun kun se kerran tarjouksessa oli ja hyvin näytti kaikille pojille maistuvan, samoin kuin itsellenikin. Niilo söikin kupin vauhdilla ja paineli leikkimään vielä hetkeksi veljiensä kanssa. Kaverinikin alkoi suunnittelemaan lähtöään kun hänen oma kaverinsa oli luvannut kyydin kotiin. Hetken päästä Niilo kumminkin tuli takaisin olohuoneeseen leikkimästä ja ensimäisenä kiinnitin huomiota siihen, että pojan naama oli kirkkaan punainen. Ensimäinen reaktioni oli, että mitä ihmettä veljet ovat tehneet Niilolle, kunnes kaverini totesi että punoitus näytti allergiselta reaktiolta. Nostinkin pojan sohvalle pötköttämään ja aloin tutkailla naamaa tarkemmin jolloin huomasin naamassa pieniä vesikellon näköisiä näppylöitä, melkein kuin nokkosrokkoa.
Hetken aikaa kerkesin panikoimaan, kunnes tulin järkiini ja soitin terveysneuvontaan, jossa kehoitettiin lähtemään päivystykseen. Olihan reaktio kumminkin tullut naaman alueelle ja oli ensimäinen laatuaan, joten olisi hyvä tarkastaa ettei reaktio muuttuisi vakavammaksi. Onneksi kaverini kyyti ei ollut vielä saapunut ja sama kyyti lupasi heittää minut ja Niilonkin samalla päivystykseen. Onneksi J:lläkin oli vapaailta joten hän pystyi jäämään isompien kanssa kotiin.

Pääsimmekin päivystykseen melko nopeasti, eikä Niilon kuntokaan onneksi mennyt huonommaksi matkalla. Ilmoittauduimme, saimme Niilolle kutinaa helpottavaa allergialääkettä ja istahdimme odottamaan.
Ennen meidän paikalle saapumista oli odotustilassa kaksi perhettä ja yksi oli lääkärin vastaanotolla. Kerkesinkin jo ajattelemaan, että luojan kiitos siellä ei ehkä menisi kovinkaan pitkään. Kuinka väärässä voikaan kumminkin ihminen olla? Perheitä saapui päivystykseen koko ajan lisää ja ennen meitä paikalla olleet kävivät lääkärillä useammankin kerran. Jopa nämä meidän jälkeenkin tulleet pääsivät lääkärin vastaanotolle suhteellisen monta kertaa, kun taas meitä ei kutsuttu sisälle. Meni tunti odotellessa ja Niilo alkoi pikkuhiljaa olla kiukkuinen väsymyksen vuoksi, olihan sillä hetkellä nukkumaanmeno aika normaalisti ja iltapalakin oli jäänyt väliin. Laitoin kumminkin pojalle maidon pulloon ja toivoin, että pian olisi meidän vuoro. Odotus tuntui tuskalliselta kun Niilo alkoi muuttumaan hetki hetkeltä kiukkuisemmalta ja maitokaan ei enää kelvannut. Lisäksi, vaikka nokkosrokkoa oli ilmestynyt selkään ja olkapäihinkin, oli koko reaktio jo helpottanut ja jäljellä oli enää pelkkää naaman punoitusta.
Odotimme edelleen ja vihdoin hieman ennen yhdeksää illalla, oli meidän vuoromme mennä lääkärille. Vastahan olimmekin kaksi tuntia odotelleet...

Ihan ensin lääkäri tutki iho-oireet ja kuunteli keuhkot. Keuhkoissa ei kuulunut mitään normaalista poikkeavaa ja iho-oireitakaan ei tosiaan ollut enää pahemmin havaittavissa. Lääkäri kertoi ettei kyseessä välttämättä ollut allerginenreaktio, vaan pienikin virus kehossa voisi aiheittaa yliherkkyyden jollekin tietylle ruoka-aineelle. Siksipä lääkäri halusikin katsoa myös korvat ja korvatulehdushan toisesta korvasta löytyi ja silmätulehdus toisesta silmästä. Kumpaakaan poika ei ollut oireillut millään tapaa ja silmän punoituksen epäilin itse johtuneen siitä kun poika hieroi väsymyksen vuoksi silmiään.

Saimme kumminkin reseptit sekä silmätippoihin, että antibiootteihin ja varmuuden vuoksi reseptin vielä allergialääkkeisiinkin, jotka jätimme kumminkin tänään noutamatta sillä lääkäri sanoi ettei niitä tarvitse hakea jos iho-oireet eivät jatku.

Nyt onkin sitten kaksi lääkekuuria samaan aikaan ja toivotaan, että sekä korva-, että silmätulehdus paranee pian. Ei meinaan tunnu tosiaankaan Niilon lempihommalta tuo silmätippojen laitto ja pojan kanssa saakin tapella ihan kunnolla että tipat saa paikalleen.

Tälläista siis tällä kertaa, nyt jääkin soijavalmisteet toistaiseksi pois meidän ruokavaliosta ja toivotaan etten saa vähään aikaan uutta sydänkohtausta...